Katuoja

GONE WITH THE BLASTWAVE
Nettisarjakuva
Kimmo Lemetti

Olen kuumeessa, mutta tämä ei estä minua kirjoittamasta. Olen bloggaava marttyyri: arvioin sarjakuvia vaikka kuolivuoteeltani! Tämänpäiväinen päivitys jäänee kuntoni vuoksi kuitenkin hieman tavallista lyhyemmäksi.

Kimmo Lemetti on vasta 20-vuotias, mutta on jo löytänyt tyylinsä – tai ainakin yhden tyylin. Lemetin sarjakuvat ovat täysin digitaalisia. Hän luonnostelee GONE WITH THE BLASTWAVE -sarjakuvansa Wacomilla ja värittää ne Photoshopilla. Lemetin sepiasävyisiset kuvat eivät kuitenkaan ole kliinisiä, vaan niissä on vaikutelma orgaanisemmasta, maalatusta jäljestä.

Gone with the Blastwave on absurdi komedia raunioituneessa kaupungissa harhailevista sotilaista. Käynnissä on sota, jonka syitä kukaan ei muista. Kaupunki on jo aikaa sitten tuhottu, mutta kukaan ei tunnu osaavan ulos sieltä, siispä kolme ryhmittymää – punaiset, siniset ja keltaiset – tyytyvät sotimaan keskenään raunioissa. Nimettömät sotilaat kulkevat suojapuvuissa ja ainoa tapa erottaa tarinan hahmot toisistaan on käytännössä kypärien muoto.

Persoonattomat, värikoodatut sotilaat sotimassa ainoastaan sotimisen vuoksi: Gone with the Blastwave on selvä alluusio videopelien toisinaan vinksahteeseen logiikkaan. Sivun mittaiset sarjakuvat eivät aina naurata, mutta mukaan mahtuu myös nokkelia yrityksiä. Parhaimmillaan Gone with the Blastwave on, kun Lemetti peilaa sotilaiden lakonisen huoletonta asennetta ympäristön ankeuteen. Hahmojen reaktioita ei voi kuvata, joten sarjan huumori on vähäeleisen toteavaa.

Noin joka toinen viikko päivittyvä Gone with the Blastwave kehittyy hitaasti. Lemetin tyyli on melko valmista ja hän osaa käyttää sarjakuvan välineitä kiitettävästikin, mutta esimerkiksi englannin kielen ja tekstin ladonnan kanssa on 34 osan aikana tapahtunut parannuksia. Lemetti tekee sarjaansa englanniksi ja on onnistunut luomaan sarjakuvalleen suomalaiseksi verkkosarjakuvaksi huomattavan yleisön. Sarjasta on olemassa fanikäännöksiä viidelle eri kielelle ja sen nettisivuilla on aktiivinen yhteisö. On kiinnostavaa, miten Gone with the Blastwave sopii saumattomasti modernin, englanninkielisen verkkosarjakuvan maisemaan. Sen kuvakieleen ja kerrontaan näyttää vaikuttaneen vahvemmin muu verkkosarjakuva kuin perinteinen sarjakuva.

SUOSITUS: Gone with the Blastwave on sotasarjakuvastrippi videopelisukupolvelle. Se lainaa videopelien estetiikasta ja logiikasta ja näin vetoaa niiden parissa kasvaneisiin lukijoihin. Todennäköisesti se on myös suosituimpia suomalaisen tekijän verkkosarjakuvia – kannattaa tutustua, siis.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

STRONG GIRL
Mikko Jylhä
36 sivua, mustavalkoinen

Mikko Jylhän STRONG GIRL on ilmeisesti tehnyt ensiesiintymisensä antologiassa SUPER ESTEBAN 3. Valitettavasti en ole tuota julkaisua lukenut, mutta Oton arvostelut kahdesta ensimmäisestä Super Estebanista antavat ymmärtää, että niiden sisältö on ollut lähinnä pienistä vitsikkäistä ideoista koostuvaa supersankariparodiaa. Täyttääkseen parodian tunnusmerkit Strong Girl kuitenkin tarjoilee genren tyypillistä antia aivan liian auliisti, tosin ei lainkaan vakavamielisesti.

Takakansitekstissä Jylhä kertoo tehneensä Super Estebanissa julkaistujen sivujen ympärille juonen tätä lehteä varten. Kutsuisin tätä hienoiseksi liioitteluksi. Jonkinlainen yhtenäinen tapahtumasarja kyllä muodostuu, mutta juonellisesta sarjakuvasta ei oikeastaan ole kyse. Pyörälähettinä siviilissä toimiva Strong Girl harjoittaa parkouria, kamppailulajeja ja vaatteidensa riisumista, ja näiden välissä on vähän jotain tilkettä, kuten dialogikohtauksia. Kourallinen sivuhahmoja, joukossaan hyvin lyhyen ja käsittämättömän cameon tekevä Esteban, jäävät pinnallisiksi arkkityypeiksi. Ainoa viittaus supersankarisarjakuvan parodioinnin tai edes jonkinlaisen kommentoinnin suuntaan on koululaishumoristisesti nimetty päävihollinen Urinatrix.

Jos kuitenkin voi olla välittämättä noista häiriötekijöistä, lehden varsinainen sisältö, eli Strong Girlin edellä mainitsemani fyysiset aktiviteetit, ovat varsin mukavaa luettavaa. Jylhä saa parhaimmillaan todellista akrobatian tuntua kuviinsa rakennusten välillä loikkivasta Strong Girlistä. Taistelukohtaukset ovat kekseliäitä ja vaihtelevia, tosin liikkeiden seuraaminen ruutu ruudulta tuntuu välillä imevän niistä vauhdin. Erityisen ilahduttavaa Strong Girlissä on päähahmon rehevä fysiikka, joka poikkeaa selvästi supersankarittarien tavanomaisesta Barbie-vartalomallista ja ehkä osaltaan antaa toiminnalle erityistä toden tuntua, mutta hurjimman painiskelukohtauksen tiimellyksessä tuo myös mieleen Jack Kirbyn amatsonimaiset naissankarit.

Hieman ailahteleva ja epäsiisti viivatyöskentely ei juurikaan haittaa Jylhän kuvakerronnan sujuvuutta. Lukukokemuksen kannalta ikävämpi asia on tarinan kirjoittaminen englannin kielellä, tarkemmin sanoen kehnolla englannin kielellä. Kyse ei ole kieliopillisesta vajavaisuudesta, paria tuplanegaatiota lukuunottamatta, vaan puutteellisesta kielikorvasta tyylilajin ja puheenparsien suhteen. Itse asiassa ne tuplanegaatiot ovat kaikesta virheellisyydestään huolimatta sieltä luontevammasta päästä Strong Girlissä esiintyvää englannin kieltä.

Kotimaan markkinoille suunnatun julkaisun kirjoittamiselle muulla kuin omalla äidinkielellä ei ole mitään hyvää syytä, vaikka englanti olisikin universaali toimintaviihteen kieli, kuten Jylhä kirjoittaa takakansitekstissä. Suomalaiset lukijat ovat kuitenkin varttuneet pitkälti käännösten parissa ja tottuneet siten suomea puhuviin supersankareihin, joten universaalille kielelle ei ole erityistä tarvetta.

SUOSITUS: Strong Girl ei ole mitään irvailua supersankarien kustannuksella, vaan ihan rehellisesti humoristinen toimintaseikkailu. Jos ei haittaa, että tarinassa on ei ole senkään vertaa päätä ja häntää kuin supersankarisarjiksissa yleensä, Strong Girl sopii hyvin viihdykkeeksi.

Tilattavissa osoitteesta:

Mikko Jylhä
Tahmelan viertotie 16 C
33240 Tampere
Hintaan 5 € (sis. postikulut)
Yhteydenotot jylhamikko (at) gmail.com

Tagit: Arvio, pienlehdet.

Odottaessamme viidettä valhetta mangasta: lisää musiikkia.

Tämä ei varsin liity sarjakuviin, mutta koin eilen jotakin, mihin jokainen kulttuurin ystävä voi samastua. Pääsin seuraamaan kakkosrivistä musikaalista vastinetta kymmenen auton ketjukolarille.

Olin katsomassa Savoy-teatterissa algerialais-ranskalaista Rachid Tahaa. En ollut kuunnellut Tahaa aiemmin, mutta lähdin mielenkiinnosta seuraksi, sillä Savoyn etno-keikat ovat olleet säännöstään hyviä ja Tahalla on maine karismaattisena esiityjänä. Taha sekoittaa tuotannossaan perinteistä algerialaisia musiikkia rockiin.

Kaikki alkaa hyvin. Bändi nousee lavalle ja soittaa Tahan sisään. Rokkikukko kultaisessa kauluspaidassaan alkaa mylvimään mikrofoniin verevää etnorokkia. Mainio orkesteri komppaa Tahaa – etenkin lyömäsoittimien soundi on väkevä ja ryhdistää kokonaisuutta hienosti.

Taha ei ole kuitenkaan tyytyväinen lähinnä istuvan yleisön reaktioihin, ja asettuu protestiksi selälleen. Asiallinen basisti ilmoittaa, että olemme siirtymässä party zonelle ja herra Taha odottaa yleisön tanssivan. Hyvä on, herra Taha – emme ole tavanneet aiemmin, enkä ole kuullut teiltä kuin kaksi kappaletta, joten epäröin lähteä party zonelle kanssanne, vaikka esittelettekin nahkahousuihin verhottuja nivusianne viettevästi. Nousen silti seisomaan, huojumaan epärytmikkäästi ja taputtamaan solidaarisuudesta: tätäkö halusitte?

Ilmeisesti, sillä keikka pääsee jatkumaan käsikirjoituksen mukaan hetken. Mikrofonin kanssa tuntuu olevan ongelma, ja Tahan avustaja joutuu käymään kiinnittämässä artistiin tämän tästä sähköjohtoja. Artisti myös yhtenään hyökkää rumpujen juureen huikkaamaan ruskeaa mehua lasistaan.

Ruskea mehu alkaa nopeasti vaikuttamaan! Välispiikin tapaisessa Taha alkaa tapailla jonkinlaista kakkavitsiä, toistellen “merde… merde” huojuen vasten mikrofonitelinettä. Vitsi keskeytyy ja seuraava kappale alkaa, mutta sanat tuntuvat unohtuvan. Taha harhailee ympäri lavaa välillä päästellen ääniä jotka satunnaisesti osuvat mikrofoniin samalla, kun yhtyeen muut jäsenet alkavat vaikuttaa entistä vaivaantuneimmilta. Mikrofonin kiinnittäminen telineeseen tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ja Taha kaataa mikkiständin eturivissä tanssivan yleisön päälle. Bändi jatkaa stoalaisesti ja Taha etsiytyy jälleen mehulasin äärelle.

Seuraavaksi loppukin motoriikka pettää, ja Taha keskittyy joko konttaamaan lavalla tai loppua kohti makamaan siellä katatonisessa tilassa. Päästessään mikin ääreen kakkosriviltä näkee mainiosti, kuin pitkät sylkirihmat roiskuvat yleisön joukkoon ja jäävät roikkumaan artistin leuasta. Taha nojailee mikkitelineeseen ja kaataa sen jälleen ilmeisesti pohtien, mitä biisiä bändi soittaa ja millä planeetalla hän mahtaa olla. Tilanteen muuttuessa sietämättömäksi päätetään ilmeisesti kiinnittää yleisön huomio muualle: kaksi noin kaksitoistavuotiasta tyttöä olemattomissa topeissaan nostataan nytkähtelemään lavalla. Taha piristyy hetkeksi ja alkaa hieroa edellä mainittuja nivusiaan lapsia vasten ennen kuin tyttöparat onnistuvat pakenemaan.

Kun Taha romahtaa oletettavasti viimeisen kerran lavalle, nostaa roudari hänet ylös ja opastaa lavan taakse. Yleisön reaktio on kaksijakoinen: osa taputtaa, mutta buuaukset käyvät yhä voimakkaammiksi. Kosmisen nolostuneen oloinen bändi palaa lavalle soittamaan encorea, ilman Tahaa – hyvä niin, sillä yhtye on ensiluokkainen. Mutta voi jeesus kristus luoja ei: Taha hoipertelee takaisin!

Artisti kuulee kuitenkin ihan muita ääniä kuin soitettavan kappaleen, eikä laulaminen tunnu luonnistuvan vieläkään. Yleisö alkaa pikku hiljaa poistumaan. Pientä toivoa on, kun Taha tartuu vesipulloon, mutta ei: hän tyytyy roiskimaan pullovettä yleisöön. Tässä vaiheessa suosionosoituksia ei buuauksen alta enää kuulekaan ja lähdemme kohti uloskäyntiä.

Siis: puolitoista tuntia kakkosrivin näköalaa päihtyneen ihmisraunion romahdukseen samalla kun ammattilaismuusikkoryhmä häpeää silmät päästään ja hämmentynyt keski-ikäinen yleisö nauraa, taputtaa ja mylvii pettymyksestä artistille. Kelvollisen mutta persoonattoman keikan voi unohtaa jo kävellessään ulos. Riemastuttavan täydellinen katastrofi taas säilyy mielessä ja inspiroi. Maksoin lipustani 30 euroa. Se oli jokaisen sentin arvoinen.

Aiheesta muualla: Helsingin sanomien arvio keikasta kuvineen

Tagit: popkulttuuri.

Viisi valhetta mangasta jatkuu valheella, jota tavallisimmin toistelevat itselleen muut kuin mangaharrastajat: he, joille manga ja siihen liittyvä kulttuuri on erilaista, vierasta ja pelottavaakin. Kutsutaan heitä vaikkapa perinteisen sarjakuvan harrastajiksi. Manga on buumi, ohimenevä muotivillitys joka katoaa ennen pitkää, kertoo valhe. Kunhan vain työnnämme päämme maakuoppaan tarpeeksi pitkäksi ajaksi, kissankorvaiset otakut kaikkoavat yhtä nopeasti, kun ilmestyivätkin. Mangan suosioon liitetyt termitkin kielivät pelonsekaisesta ihmetyksestä. Puhutaan mangan invaasiosta tai mangan hyökyaallosta, aivan kuin kyseessä olisi persoonaton luonnonilmiö; katastrofi, jonka jälkeen jälleenrakentaminen voi alkaa.

Kun Dragon Ball alkoi ilmestyä suomeksi vuonna 2003, näytti siltä, että sen suosio syntyi tyhjästä. Tuhannet nuoret mangaharrastajat ilmestyivät ei-mistään ja alkoivat ostaa suomenkielistä mangaa, jota alkukohun jälkeen alkoi ilmestyä enemmänkin. Suuri yleisö, yllättävä suosio – suomenkielisellä mangalla oli kaikki muoti-ilmiön tunnusmerkit.

Tämä on näköharha. Manga ei ole mikään kännykän soittoääni tai muu ajatusvirus, vaan osa japanilaisen pop-kulttuurin esiinmarssia, joka on jatkunut vaivihkaa vuosikausia. Japani hallitsee viihde-elektroniikkamarkkinoita ja vastaavasti monet suositut viihde-elektroniikan sisällöt ovat japanilaisten kehittämiä. Super Mario ei ole italialainen, eikä ole Sonic-siilikään. Helkkari, Pac-Man on ihonväriään myöten saarivaltion asukki. Samoin sukupolveni on osittain tiedostamattaan kasvanut japanilaisen animaation parissa. Muutaman esimerkin lapsuudestani poimien, Peukaloisen retket, Transformers ja Muumit joko perustuvat japanilaisiin konsepteihin tai ovat japanilaisten animaatiostudioiden toteuttamia. Japanilaista designia on hiipinyt myös esimerkiksi länsimaiseen mainosgrafiikkaan.

Dragon Ball -animaatio oli pyörinyt Suomen TV:ssa ennen sarjakuvan lanseeraamista, samoin kuin esimerkiksi umpijapanilainen Pokémonkin, mutta uskon, että japanilaisen populaarikulttuurin kuvastoa oli paljon tehokkaammin yleisön mieliin iskostanut esimerkiksi Final Fantasy -roolipelisarja. Kun manga tuli Suomeen, yleisö oli jo valmiina taskurahat kädessään. Japanilainen pop-kulttuuri on ollut läsnä vuosikymmeniä. Nyt vain on olemassa yleisö joka tiedostaa tämän ja tietoisesti hakeutuu japanilaisen pop-kulttuurin piiriin.

“Manga is like hip-hop. It’s a lifestyle.”
TokyoPopin toimitusjohtaja Stu Levy

Ylläoleva lainaus saattaa aiheuttaa hupaisia mielleyhtymiä otakuista lökäpöksyissä, mutta Levyllä on hyvä pointti. Vaikka onkin ihmisiä, jotka ainoastaan lukevat mangaa, on todennäköisempää että mangaharrastaja on laajemmin kiinnostunut japanilaisesta pop-kulttuurista: J-rockista, animesta, elokuvista tai videopeleistä. Samaan “manga-elämäntapaan” saattaa kuulua japanilainen muoti, cosplay-harrastus tai vaikka para-para-tanssiminen.

Japanilaiset viihdejätit ovat mestareita tuoteperheiden rakentamisessa. Suosittu manga poikii pian animaation, useita videopelejä ja vuorellisen muita oheistuotteita. Näin yksi suosituksi todettu idea viljellään useaan eri mediaan ja saavutetaan uusia yleisöjä sekä samalla kannustetaan yleisöjä liikkumaan medioiden ja mediasisältöjen välillä. Jos pidin tästä mangasta, saatan pitää siitä tehdystä animestakin. Jos taas pidin animesta, saatan pitää jostain muusta saman genren animesta. Jos pidin tämän animen tunnusbiisistä, voisin tykätä sen esittävän bändin muustakin tuotannosta. Ja niin edelleen.

“Jonottajien innostus ei rajoitu pelkkään musiikkiin. Asfaltilla istuvan tyttöporukan mieleen on myös japanilainen animaatioelokuva anime ja manga-sarjakuvat.”
Samuli Leivonniemi Helsingin sanomissa 21.3.2007 kirjoittaessaan MUCC-yhtyeen keikalle jonottavista nuorista

Eilen asematunnellissa J-rock-yhtye MUCC:in nimikirjoituksia jonottavia nuoria todellakin yhdisti samanhenkinen estetiikka. Samat tunnistettavasti pukeutuneet ja meikanneet nuoret kansoittivat Helsingin AnimeConin nurmikkoa vuonna 2006 ja valtasivat Tennispalatsin Mangapäivänä 2005.

Palaamme taas identiteetin rakentamiseen. Japani-entusiastit verkostoituvat vahvasti ja muodostavat voimakkaita yhteisöjä, joissa vaihdetaan suosituksia ja jaetaan kokemuksia. Samanhenkinen, aktiivinen yhteisö yhteisen kiinnostuksen kohteen äärellä on omiaan vahvistamaan sekä kokemuksia että harrastajan identiteettiä nimen omaan japanilaisen pop-kulttuurin ystävänä.

Kaikki ylläoleva on luonnollisesti maallikon näkemys mangan ja yleensä japanilaisen pop-kulttuurin suosiosta. Kenties väkevämmin puhuvat myyntitilastot esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa aiemmin sarjakuvaan penseästi suhtautuneet kirjakaupat ovat avanneet hyllynsä mangalle joka vastaavasti dominoi myyntitilastoja. Mangan suosio on ollut huomattava myös Saksassa ja perinteisesti sarjakuvaystävällisessä Ranskassa.

Viimeisetkin epäilijät voivat nostaa päänsä hiekasta: manga ei ole menossa mihinkään, vaan se on itse asiassa ollut täällä jo vuosikausia.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

TO TERRA … VOLUME 1
Vertical
Keiko Takemiya
344 sivua, mustavalkoinen

Vertical on japanilaisiin klassikoihin erikoistunut kirjallisuus- ja sarjakuvakustantaja. He julkaisevat esimerkiksi Ozamu Tezukan Buddha-sarjaa. Kustantamon tuorein uutuus on Keiko Takemiyan TO TERRA… , käännös vuosina 1977 – 1980 ilmestyneestä tieteisfantasiamangasta.

Takemiyan miljöökuvaus on viehättävästi vanhentunutta. Shojo-tyylisten hahmojen univormut olkatoppauksineen ja epätodennäköisine päähineineen sekä avaruusalusten kliinisen puhtaat sisätilat ankkuroivat To Terra… :n seitsemänkymmenluvun tieteisfiktioon. Takemiya on piirtäjänä ja kertojana moitteeton. Hänen avaruusmaisemansa ovat kauniita ja hahmonsa hauskasti ilmeikkäitä.

Tarina etenee sujuvasti, mutta valitettavasti se ei parhaimmillaankaan ole kovin kiinnostava. Huonoimmillaan se on suorastaan nolostuttavan pöljä.

Tarinan tulevaisuudessa maapallo on kertaalleen hylätty, mutta sittemmin asutettu uudelleen. Planeetan säilyttämiseksi yhteiskunta on tiukasti tietokoneiden kontrolloima. Lapset synnytetään koeputkissa ja koulutetaan erityisillä siirtokunnilla, josta heidät sitten lähetetään asuttamaan maata. Satunnaisesti syntyvät telepaattiset Mu-ihmiset ovat järjestelmän anomalia ja Mu-väestöä pyritään pitämään aisoissa kylmästi eliminoimalla kaikki telepaateiksi paljastuneet lapset. Sankarimme Jomy sattuu olemaan Mu-messias, joka rekrytoidaan johtamaan valittu kansa takaisin Maahan. Välillä seurataan ihmiskuntaa sääteleville tietokoneille uskollista Keithia, joka noussee myöhemmin Jomyn nemesikseksi.

Kylmä, teknokraattinen hallinto vastaan joukko itsenäisiä kapinallisia etsimässä ihmisyyttään; kliseistä, kyllä, mutta periaatteessa hyväksyttävää. Tunkkaisimmistakin, monasti kierrätetyistä fantasiaelementeistä voi koostaa kiinnostavan kokonaisuuden, jos hahmot ovat tarpeeksi kiinnostavia tai tarina riittävän jäntevä. To Terra… :sta puuttuu molemmat.

To Terra… on tieteisfantasiaa, joten sen maailmakuvaukselle voi antaa tiettyjä erivapauksia. Minä kuitenkin vedän rajan siihen pisteeseen, jossa kokonaisuudessa ei ole mitään järkeä. Meille kerrotaan, että ihmisiä koulutetaan kouluplaneetoilla teini-ikään asti, jonka jälkeen heidän muistonsa pyyhitään ja heidät lähetetään Maahan… koulutettaviksi. Fiksuimmat saattavat huomata loogisen aukon tulevaisuuden yhteiskunnan rakenteessa. Jos tarinan sisäisen logiikan imploosio jää kuitenkin huomaamatta, ei hätää! Sama älyttömyys toistetaan noin neljä kertaa kirjan aikana, kun hahmot kokevat pakottavaa tarvetta oksentaa informaatiota dialogissa tai sisäisissä monologeissaan.

Mu’iden suunnitelmakaan ei varsinaisesti vakuuta. Sitä, miten he aikovat päästä Maahan ja mitä ihmettä he aikovat tehdä planeetalle täynnä vihamielisiä ihmisiä, ei varsinaisesti kerrota. Jomyn valittu kansa lähinnä istuu avaruusaluksessaan ja ampuu telepaattisia rakkausaaltoja kohti maata. Tarinan viimeisessä kolmanneksessa on hypätty eteenpäin kymmenisen vuotta, Jomyn tehtävä ei ole edennyt käytännössä mihinkään eikä hän ole oikeastaan saanut voimiaankaan hallintaan. Toisaalta heillä on vastassaan järjestelmä, jonka mielestä on hyvä idea pyyhkiä avaruuskadettien mielet ennen kriittistä koulutusjaksoa, joten puntit ovat jokseenkin tasan.

Tarinan kaikki näkökulmahenkilöt ovat rasittavia tiskirättejä, joiden tehtävänä on joko toistella faktoja maailmasta tai havahtua rooliinsa siinä. Havahtumisia käsitellään tietysti itkemällä, huutamalla, juoksemalla tilasta toiseen, hallusinoimalla ja kiukuttelemalla. Näiden emo-poikien kyynelehtiviä jättisilmiä katsellessa alkaa katsella kaihoten keittiön pöydällä lepäävää leipäveistä tai vaihtoehtoisesti toivoa, että tarinan mielenpyyhintälaite olisi kätevästi käsillä todellisuudessakin. Joskin silloin olisi vaara, että pyyhittyäni mieleni lukisin To Terra… :n uudelleen.

SUOSITUS: To Terra… on tarina, jossa asioita tapahtuu niiden symbolisen arvon takia tai siksi, että hahmot pääsevät potemaan niitä silmät kostuen. Se on kauniisti piirretty ja tunnelmallinen ja paikoin lupailee kiinnostavia käänteitä, joita ei kuitenkaan nähdä. Yli 350 sivua epäloogisia käänteitä, hämärää symboliikkaa ja avaruuden emo-poikia riittää – en aio hankkia jatko-osaa.

Tagit: Arvio, manga.

BORGTRON NUMERO 4
Happy Horse Comics
Jyrki Nissinen
34 sivua, mustavalkoinen

On jo myöhä, joten tämä sunnuntainen päivitys tulee olemaan lyhyt. Olen työstänyt tekemääni Jyrki Nissisen haastattelua ja olen viettänyt lauantaina aikaa parin Nissisen kollegan kanssa, joten minulla on luonnollisestikin Nissinen mielessäni.

Nissinen on erikoisen velmu mies ja poikkeuksellinen omakustannetekijä. Hän on melko nuori, joten hänen tuotantonsa linjoja ei kovin tarkasti kannata lähteä rajaamaan. Silti jo 2000-luvun alkupuolella ilmestyneissä varhaisissa omakustanteissa tekijän ääni erottui selvästi. Hänen töitään yhdistää tiedostetun huonolla maulla kerrotut vitsit, fantasiaelementtien banaali yhdistyminen arkiseen ja tarinoiden surrealistinen mutta jämäkän yhdenmukainen logiikka. Piirtäjänä hänen paksuviivainen tyylinsä näyttää naivistisen pelkistetyltä, mutta se taipuu tarpeen mukaan kiinnostaviin visuaalisiin ideoihin.

BORGTRON on Nissisen kokeilu säännöllisen, jatkuvajuonisen julkaisun kanssa. Borgtronin nimihenkilö on epätodennäköisen huono-onninen mutantti, joka tappaisi itsensä jos “osaisi ja uskaltaisi”. Hän asuu jääkaapissa metsässä kolmatta sukupuolta edustavan Marjatta-vaimonsa alistamana. Nelosnumerossa Borgtron kertoo psykiatrilleen Marjatan epätodennäköisen alkuperätarinan. Kokonaisuuteen mahtuu munia hautovia linnakundeja, jättimäisiä dalmatialaisia, sivukaupalla palavat “paperi pitsan askartelu ohjeet” ja yhtenään ruudun reunasta kurkistelevat Gremlins-oliot: absurdia, hauskaa ja verrattoman nissismäistä.

Nissinen osaa tasapainottaa erilaiset tarinaelementtinsä kiitettävästi. Absurdi sekoilu ei estä tarinaa olemasta omalla nyrjähtäneellä tavallaan yhtenäinen, eikä tarinallisuus vähennä häiriintyneen huumorin hauskuutta. Aiemmissa numerossa tätä tasapainoa ei tavoitettu aivan yhtä hyvin, vaan tarinassa alkoi näkyä väsynyttä toistoa. On kiinnostavaa nähdä, miten pitkälle säännöllinen Borgtron-lehti toimii. Nimihahmo on kaikessa surkeudessaan niin irvokas, ettei siihen voi varsinaisesti samastua. Vastaavasti hahmon kehittäminen on toissijaista niille vitseille tai omituisille tarinoille, joita tämän ympärille voi rakentaa. Neljän numeron jälkeen väsymystä ei kuitenkaan enää ole havaittavissa.

Nissinen on onnistunut tavoitteessaan julkaista Borgtronia säännöllisesti ja ottanut lehtiformaatin veikeästi haltuun. Tässäkin numerossa nähdään esimerkiksi tehtäväsivu. Aiempien numeroiden helmiä ovat olleet kirjepalstat, joissa on julkaistu muun muassa toisten pienkustantajien “fanitaidetta”.

SUOSITUS: Nissinen on omintakeisimpia ja hauskimpia suomalaisessa omakustannekentässä toimivia tekijöitä. Nissinen on osittain hankittu maku, jonka sarjakuvien arvostus kumuloituu niitä lukiessa. Mutta vaikka Nissinen olisikin hankittu maku, se on erinomainen hankittu maku.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

PÄIVÄKUVITELMIA
Reetta Laitinen
Nettisarjakuva

Kehaistuani Mari Ahokoivua hän vaikuttaa lopettaneen sarjisbloginsa päivityksen. Tänään voisin kokeilla uudelleen näitä uusia psyykkisiä voimia ja lopettaa toisen mainion sarjakuvablogin.

Siispä poiminta selaimeni kirjanmerkeistä: Reetta Laitisen päiväkuvitelmia on pisimpään ilmestyineitä Vuodatus.net -sivuston sarjakuvablogeja. Laitinen tunnetaan myös Muësli- ja Munabomber-omakustanteista, joista jälkimmäinen on sanalla sanoa harvinaisuus pornosarjakuvagenressä: siinä seksi näyttää oikeasti hauskalta.

Päiväkuvitelmissa on astetta vähemmän seksiä, mutta hauska se on joka tapauksessa. Laitinen toimii verkkosarjakuvan niin sanotussa maito happanee -genressä: hän kuvittaa arkiaskareita, sattumuksia, satunnaisia havaintoja, ajatuksia ja keskusteluja. Maidon happanemista keittiön pöydällä, siis.

Laitisen erottaa muista lajityypin edustajista oivaltava uni- ja fantasiaelementtien käyttö. Hän tekee sarjakuvaa elämästään, mutta kuvittaa mielleyhtymiään takertumatta havaittuun todellisuuteen. Tämä on jotain, joka on luontevampaa sarjakuvalle kuin kenties millenkään muulle taiteen lajille. Laitinen hyödyntää tätä ominaisuutta hauskasti. Päiväkuvitelmia-strippien minäkertoja siirtyy hahmoksi Timo Aarnialan sarjakuvaan, unet tunkeutuvat valvemaailmaan, luurangot kurkistelevat puiden takaa ja pöytien alta.

Visuaalisten assosiaatioiden avulla Laitinen liikkuu parhaimmillaan hyvinkin vaivattomasti toden ja fantasian välillä. Yleisimmillään ja yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa Laitisen kertojahahmon käyttöä ankkurina siirtymissä.

Kuvittajana Laitinen näyttää ammentavan amerikkalaisesta undergroundista ja perinteisestä BD-tyylistä. Päiväkuvitelmia-strpit on piirretty suoraan tussilla luonnoskirjaan ja väritetty eri välinein ennen skannaamista. Hiomattomuus antaa Laitisen jäljelle varmuutta ja välittömyyttä, joka sopii blogiympäristöön. Väittäisin, että nämä toimisivat myös albumissa pienen materiaalin raakkaamisen jälkeen.

Tagit: Arvio, Linkit, nettisarjakuva.

DC-SPESIAALI 1/2007
Egmont
Denny O’Neil, Neil Adams
100 sivua, värillinen

Egmontin supersankaripuolen kustannustoimittajia ei käy kateeksi. Käännöslehtien julkaisuohjelmien koostaminen vaatii tietoa varmasti saatavilla olevista julkaisuista. Tämä tieto alkaa olla entistä harvinaisempi luksustuote, sillä isotkin kustantajat julkaisevat sarjojensa uusia numeroita nähtävästi vain silloin, kun sekä I Ching että astrologin laatima tähtikartta niin kehottaa. Aikanaan tekijöiden myöhästellessä julkaistiin mitä tahansa täytekamaa, että lehti ilmestyisi ajoissa, mutta nykyään isotkin hitit (tai oikeammin, juurikin ne isot hitit) ilmestyvät hämmentävän epäsäännöllisesti.

Itse ostan mielisarjakuvani kokoelma-albumeina, joten epäsäännöllinen julkaisutahti ei haittaa minua. Sen sijaan DC-SPESIAALIN kaltaiset julkaisut kärsivät yhdysvaltalaisten kustantajien epäammattimaisuudesta. Viime vuonna alkaneiden Teräsmies- ja Batman-sarjojen uudet numerot antavat odottaa itseään ja aikatauluistaan kiinni pitävän Egmontin pitää keksiä jotain relevantimpaa julkaistavaa.

Ja mikä voisikaan olla relevantimpaa, kuin 36 vuotta vanha sarjakuva, joka ottaa kantaa kirjoitushetkellä ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin?

Numeron etukansi lupaa “klassikkosarjoja” ja onkin toki myönnettävä, että Denny O’Neilin ja Neil Adamsin Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli -sarjakuvat nostetaan usein esimerkiksi 1970-luvulla tapahtuneesta murroksesta supersankarisarjakuvassa. Ruutu, jossa musta kadunmies syyttää Vihreää Lyhtyä lepsusta suhtautumisesta rotuongelmiin on yksi lainatuimpia yksittäisiä ruutuja sarjakuvahistoriassa.

Vihreän Lyhdyn yhteiskunnallinen herääminen. Kuva alkuperäisjulkaisusta.

O’Neil ja Adams antavat tarinassaan jäykälle Vihreälle Lyhdylle yhteiskunnallisen herätyksen ja lähettävät tämän tien supersankarikollegansa kanssa tien päälle, etsimään Amerikkaa! Ja itseään! Ja seksuaalisuuttaan! Hyvä on, jälkimmäinen ei välttämättä olisi mennyt läpi Comics Coden sensoreilta, mutta tämä on kamaa, josta ns. slash fan fiction on tehty. Silloin kun eivät paini tai nahistele keskenään, Lyhty ja Nuoli päihittävät likaisia rahamiehiä, rasistisia jengejä ja uskonnollisia kulttijohtajia.

O’Neilin sydän on oikealla paikalla ja hänen kantaaottavuutensa oli ennenkuulumatonta supersankarifiktiossa 1970-luvun alkupuolella. Nämä tarinat eivät kuitenkaan ole vanhentuneet kauniisti. O’Neililla on viesti, jota hän haluaa jakaa. Ja voi luoja, että hän jakaakin: melkein joka ikisessä puhekuplassa, tekstilaatikossa ja ajatuskuplassa tuskaillaan maailman epäoikeudenmukaisuutta. Pahimmillaan O’Neilin käsikirjoitus on kuin apukoulun yhteiskuntaopin tunnin opetusmateriaalista. Aika oli tietysti viattomampi, mutta hienovaraisuutta ei keksitty 1980-luvulla. Esimerkiksi samoja teemoja käyvä Easy Rider -elokuvakin sai ensi-iltansa vuotta ennen O’Neilin tarinaa.

Kuvitusesta vastaava kuvittajalegenda Adams – joka tunnetaan myös mullistavista tieteellisistä teorioistaan – oli kuvittajana askeleen edellä aikaansa. Hänen sivusommitelmissaan ja perspektiivityössään on dynaamiikka, joka oli vasta hiipimässä mainstream-kuvittajien visuaaliseen kielioppiin. Kuvituksen pahin heikkous on väritys, joka on periodille uskollisesti pahimmillaan kammottavan räikeää. Lieneekö ironista, että aiemmin mainittu musta kadunmies syyttää Vihreää Lyhtyä siitä, että hän on laiminlyönyt mustat samalla kun on “tehnyt paljon hyvää purppuraihoisille”: tarinassa myöhemmin esiintyvät intiaanit kun ovat rajatun väriskaalan vuoksi purppuraihoisia friikkejä.

Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli on merkillinen valinta lehtipistejulkaisuksi, sillä lehtipistejulkaisun luonteeseen kun kuuluu tietty tuoreus ja ajankohtaisuus. Hieman kärjistäen: en odota saavani 30 vuotta vanhoja uutisia, kun ostan viikkolehden kioskilta. Klassikkosarjat kuuluvat luontevimmin pitkään saatavilla oleviin erikoisjulkaisuihin, eivät parissa kuukaudessa hyllystä häviäviin lehtiin.

SUOSITUS: Vihreä Lyhty ja Vihreä Nuoli on auttamattoman naiivi, vanhentunut ja saarnaava, mutta silti paikoin viehättävä supersankaritarina. Enemmin näkisin tuoretta materiaalia DC-Spesiaalissa, mutta nykyisten epäsäännöllisten julkaisuaikataulujen takia tuoreen ja laadukkaan käännössarjakuvan julkaisu on entistä haastavampaa.

Tagit: Arvio, Egmont.

EX MACHINA: SMOKE SMOKE
DC / Wildstorm
Brian Vaughan, Tony Harris
120 sivua, värillinen

EX MACHINA on näitä supersankarigenren äpäriä, jotka ovat identiteettinsä kanssa hivenen hukassa. Yhdysvaltain markkinat suosivat supersankarisarjakuvia, joten tekijät jotka haluavat käsitellä muita aihetta mutta samalla haluavat suuremman yleisön, ovat pakotettuja kuorruttamaan karvaan teemansa supersankarikarkilla. Vaughan haluaa kertoa tarinan unelmiensa pormestarista, joten tämän täytyy olla koneille puhuva entinen supersankari.

Näitä genrekoktaileja on nähty vaihtelevalla menestyksellä. Ed Brubakerin ja Sean Phillipsin rikostarina Sleeper onnistui nivomaan itsensä WildStormin supersankarimaailmaan luontevasti menettämättä samalla omaa identiteettiään. Steve Gerberin ja Brian Hurttin Hard Time puolestaan oli pätevä vankiladraama, johon oli ympätty epäkiinnostavia fantasiaelementtejä. Ex Machina on jossain näiden kahden ääripään välissä.

Ex Machina on ehtinyt jo viidenteen kokoelma-albumiinsa ja edelleen on epäselvää, mistä se oikeastaan kertoo. Tämä on huolestuttavaa. Tällä kertaa New Yorkin pormestari Hundred joutuu ottamaan kantaa marihuanan käyttöön samalla, kun palomieheksi pukeutuva murtovaras aiheuttaa julkisuusongelmia kaupungille. SMOKE SMOKE on alusta loppuun silkkaa välinäytöstä. Kokoelman paras pätkä on säästetty viimeiseksi. Siinä pormestarin henkivartijan taustoja ja motivaatioita valotetaan oivaltavien takautumien kautta.

Vaughan on hyvä käsikirjoittaja, tämän hetken amerikkalaisen valtavirran parhaita. Hänellä on korvaa hyvälle dialogille ja kyky luoda vereviä, uskottavia hahmoja. Esimerkiksi tapa, jolla Vaughan pikku hiljaa purkaa Hundredin julkisivua on kiinnostava. Hundred voi olla poliittinen voimafantasia – oikeamielinen poliitikko, joka löytää aina oikeat ratkaisut – mutta Smoke Smoke näyttää hänet entistä riippuvaisempana esikunnastaan. Hän on jatkuvasti paineen alla hätiköimässä virheisiin, mutta maltillisemmat avustajat ovat onneksi alati hillitsemässä häntä. Vaughan myös taustoittaa juttunsa hyvin, joskin hänellä on läpinäkyvä tapa ujuttaa tilastoja ja faktoja suoraan dialogiin.

Ex Machinan kuvittajana jatkaa Tony Harris, jonka äärimmäisen siisti jälki ja innovatiiviset sivurakenteet ovat yhtä miellyttäviä kuin aina. Puristit voivat syyttää Harrisia huijaamisesta, sillä hän piirtää ihmishahmonsa suoraan valokuvista, mutta henkilökohtaisesti arvioin Harrisia lopputuloksen, en metodien, perusteella.

SUOSITUS: Ex Machina etenee poliittisesta kriisistä toiseen, mutta tärkein sarjaan jatkuvuutta tuova elementti on Hundredin supervoimat ja niiden alkuperä. Tämä aihio on kuitenkin häivytetty poliittisen manööveroinnin taustalle siinä määrin, että sarjan identiteetti uhkaa hukkua. Smoke Smoke on pätevää sarjakuvaa, mutta en voi olla ajattelematta sen olevan parempi, jos supersankarielementeistä olisi tyystin luovuttu.

Tagit: Arvio, DC.

303
Avatar
Garth Ennis, Jacen Burrows
144 sivua, värillinen

Ennalta-arvattavuus ei tavallisesti ole ominaisuus, jota luovan työn tekijältä toivoo, mutta kirjoittaja Garth Ennis on poikkeus. Kun Ennis kirjoittaa sotafiktiota, tietää saavansa suorastaan romantisoituja kertomuksia jäyhistä periaatteen miehistä kammottavissa ääritilanteissa. Ja lähes poikkeuksetta ne ovat kirotun hyviä. Avatarin julkaisema 303 ei ole poikkeus.

Sarja seuraa venäläistä erikoisjoukkojen veteraania. Tämä löytää Afganistanin taistelukentiltä salaisuuden, joka pakottaa tämän matkaamaan maailman toiselle puolelle Yhdysvaltoihin kostamaan kaikkien maailman sotilaiden puolesta; palvelemaan historiaa, kuten nimettömäksi jäävän päähenkilön puolesta puhuva kertojanääni toteaa. Yksi mies, viimeinen tehtävä ja antiikkikivääri, jonka mukaan tarina on nimetty.

Ennis tanssii kapealla nuoralla. Melkein kenen tahansa muun käsissä 303:n tarina olisi vastenmielinen sotimisen ylistys tai naiivi sotakritiikki. Ennis romantisoi häpeilemättä ei niinkään sotilaan työtä, kuin tämän velvollisuutta. Hänen tarinoidensa sotilaat ovat pragmaatikkoja ja ammattilaisia, ihailtavia kylmässä omistautumisessaan tappamiselle. He ovat maailmansa parhaita ihmisiä maailmansa kammottavimmassa työssä. Hän kuvaa sotaa vailla illuusioita ja näyttää meille verta ja suolenpätkiä, mattopommituksissa elävältä palavia lapsia.

Kuitenkin Ennisin sotatarinoiden kuvailu “sodanvastaisiksi” ei tekisi niille oikeutta. Tarinan siirtyessä Amerikan maaperälle kuullaan eräänlainen puolustuksen puheenvuoro. Nähdään lisää umpikujaan ajautuneita miehiä, epäinhmillisissä olosuhteissa eläviä siirtotyöläisiä, televisiossa sodan puolesta maltillisesti puhuvia varusmiehiä ja kaikki kontekstoidaan läpileikkauksella Yhdysvaltojen verisestä historiasta. 303 ei kerro vain siitä, miten sota on mieletöntä. Se kertoo siitä, miten koko maailma on tullut hulluksi.

Ennisin kertojanääni on hänen taitavin temppunsa. Historiasta, haamuista ja velvollisuudesta jauhava monotoninen jumalkertoja on vain askeleen päässä Frank Millerin lähes parodisista monologeista, mutta Ennis onnistuu jotenkin välttämään lankeamasta naurettavuuteen. Sen sijaan tarinalla on poikkeuksellista painoa. Kertoessaan albumista Ennis mainitsee, että hän ajattelin alun perin tekevänsä tarinasta romaanin. Tämä on helppo uskoa, sen verran proosallista sarjakuvan teksti on.

303:n heikko lenkki on kuvittaja Jacen Burrows. Burrows, yksi Avatarin vakiokuvittajista, on aina ollut parhaimmillaankin keskinkertainen senttari, joka kyllä osaa piirtämisen perusteet, mutta jonka ruutu- ja sivusommitelmat ovat auttamattoman tylsiä. Hän tuntuu asettelevan elementtejä ruutuun satunnaisesti ja valitsevan tavallisesti sen tylsimmän perspektiivin. Hänellä on myös vaikeuksia nostaa esiin tarinalle olennaisia elementtejä: minun piti päätellä tekstistä, että eräs hahmoista oli raajarikko, koska sitä oli melkein mahdotonta päätellä Burrowsin kuvista. Vain paikoin kuvitus nousee käsikirjoituksen tasolle.

SUOSITUS: Harva sarjakuvakirjoittaja tai sotafiktion kirjoittaja yleensä on yhtä liikuttavan vilpitön kuin Garth Ennis. Saattaa olla, että hän on juuttunut varioimaan samaa kourallista teemoja koko loppuikänsä, mutta jos lopputulokset ovat 303:n tasoa, on vaikea valittaa.

Tagit: Arvio, Avatar, Garth Ennis.