Katuoja

Nyt se alkaa! Tai itse asiassa on alkanut jo kuukausia sitten, mutta nyt olemme virallisesti open for business!

Helsingin 22. sarjakuvafestivaalien nettisivut on avattu. Sivuilta voitte kirjata ylös tapahtuman päivämäärät ja tapahtumapaikat. Ohjelman suunnittelu on erinomaisissa käsissä ja tarkentuu pian, samoin kuin kunniavieraslistakin.

Tänään takana on myös festareiden ensimmäinen virallinen tiedotustilaisuus. Kun katson työryhmääni työssä, kuulen korvissani hyvin öljytyn koneen karjuntaa. Pääni on kofeiinin, nikotiinin ja innostuksen sekoittama, mutta voin silti vilpittömästi sanoa, että vuonna 2007 Helsingin sarjakuvafestivaalit tulevat rokkaamaan astronomisen määrän naamoja. Myös sinun naamaasi!

Erityiskiitokset tässä vaiheessa kuuluvat sivut rakentaneelle Rami “Internetin Teräsmies” Rautkorvelle. Tuottajana olen myös siinä mielessä erityisen etuoikeutettu, että tapahtuman graafisesta ulkoasusta vastaa eräs suosikkitaiteilijoistani, pysäyttämätön Jyrki Nissinen.

Nyt mennään! Viisi kuukautta!

Tagit: Hype, Linkit.

Ei, en aio kertoa kuka se on. Tieto julkistetaan Sarjakuvaseuran järjestämässä tilaisuudessa torstaina 26.4.2007. Tervetuloa kakulle!

Yksi Suomen sarjakuvaseuran tärkeimpiä ja samalla perinteisimpiä tehtäviä on Puupäähattu-tunnustuspalkinnon jakaminen vuosittain. Hattu myönnetään tekijälle, jonka tuotanto ja saavutukset sarjakuvan alalla katsotaan riittävän merkittäviksi. Palkinnon ilmeisen tarkoituksellisen laveaksi muotoiltu määritelmä johtaa vuosittain kiinnostaviin valintoihin – sekä kiinnostaviin keskusteluihin Sarjakuvaseuran kokouksissa. Katsomalla listaa aiemmista palkituista tekijöistä voi nähdä, miten vuoroin on palkittu pitkään työskennelleitä veteraaneja ja tuoreeltaan säväyttäneitä nuoria piirtäjiä.

Toisinaan Puupäähatun merkitystä kyseenalaistetaan: kysytään onko mielekästä jakaa palkinto vuosittain – onko meillä riittävästi ansioituneita tekijöitä? Itse näen tämän pohdinnan oireena juuri sellaisesta alemmuuskompleksista, jota vastaan Sarjakuvaseura perustettiin taistelemaan. Tietysti toisin kuin vaikkapa Eisner-palkinnon, taiteilija voi vastaanottaa Puupäähatun vain kerran elämässään (ja eläessään, postuumisti palkintoa ei jaeta), joten potentiaalisten palkittavien joukko pienenee yhdellä vuosittain. Sarjakuvaskeneä läheltä seuranneena voin kuitenkin todeta, että yhden poisleikatun pään tilalle kasvaa kaksi uutta. Suomalaisen sarjakuvan hydra on elinvoimaisempi kuin koskaan. Sarjakuva myy hyvin ja on taiteellisesti kunnianhimoisempaa kuin kenties koskaan.

On olennaista, että myös sarjakuvaa satunnaisesti kuluttava yleisö tiedostaa tämän. Puupäähattu palvelee myös tätä tarkoitusta: palkinnon julkistaminen on yksi harvoja sarjakuvaan liittyviä mediatapahtumia, joka noteerataan merkittävimmissä suomalaissa tiedotusvälineissä. Puupäähattu on perinne, jota on kunnia ylläpitää.

Tagit: Hype.

Tämä on todellinen lainaus sähköpostitse käydystä jutunrajauskeskustelusta:

“Kiroileva siili ja sen tekijä olisi hyvä kulma, mutta onkohan se jo liian tuttu kuin luin siitä jo Anna-lehdestäkin?”

Kuten joka ikisen lehden, radion ja TV-kanavan jokainen toimittaja, minäkin olen haastatellut Milla Paloniemeä. Paloniemen saama julkisuus on suomalaisessa sarjakuvassa huikeaa, lähes ennennäkemätöntä. Se todistaa Paloniemen hahmon voimasta. Kiroileva Siili yksinkertaisesti toimii – tai toimii yksinkertaisesti. Tunnistettava hahmo, nokkela konsepti ja hyvät vitsit yhdistyvät viraalisesti leviäväksi ideaksi. Ja vapaana sarjakuvatoimittajana minäkin pääsen “ratsastamaan siilillä”. Se on vähemmän kivuliasta, miltä kuulostaa.

Paloniemen haastattelu on osa suurempaa nettisarjakuvakokonaisuutta Vihreä Lanka -lehden uusimmassa, eilen ilmestyneessä numerossa. (“Sarjis meni nettiin”, Vihreä Lanka 12/2007.) Jutun pääartikkeli on Reetta Laitisen haastattelu, jossa puidaan suomalaisten sarjakuvablogien äkillistä nousua. Kainalona on muutama nettisarjakuvablogisuositus ja Paloniemen haastattelu, joka on itseoikeutetusti mukana Suomen suosituimpana verkkosarjakuvan tekijänä. En ole vielä saanut omaa kappalettani lehdestä, mutta Vihreä Lanka on perinteisesti ollut hyvä alusta jutuilleni; tarkoittaen siis, että he editoivat ne lukukelpoisiksi.

Nettisarjakuva on ainakin minun näkökulmastani pahuksen kiinnostava aihe, eikä vähiten sen takia että juuri kukaan ei kirjoita siitä. Nettisarjakuvaa pidetään niin sanotun oikean sarjakuvan vähä-älyisenä pikkuveljenä, mutta ainakin blogisarjakuvat todistavat, että netin voi taivuttaa sarjakuvan käyttöön tavalla, joka ei paperimediassa onnistu. Suomalainen nettisarjakuva on löytämässä ääntään – minä yritän toimia mikrofonina.

Nettisarjakuva-aiheesta jauhan muun muassa juuri Laitisen ja Paloniemen sekä Mari Ahokoivun ja Vesa Saarisen kanssa Tampere Kuplii -tapahtumassa ensi viikon lauantaina kello 12.

Tagit: Hype, Linkit.

Tänään: kaupallinen tiedote ja vähän analyysia.

Sangatsu manga järjestää piirtämisteemaisen iltapäivän Tammen tiloissa Helsingissä lauantaina 24. maaliskuuta. Päivä alkaa kello 12.30 Reima Mäkisen esitelmällä, jota seuraa Laura Loukolan ja Anna Stenmanin vetämä työpaja. Tapahtuma on kaikille avoin ja ilmainen. Olen ollut itse freelancerina koordinoimassa päivän ohjelmaa, joten luonnollisesti toivon paikalle mahdollisimman paljon osallistujia. Tervetuloa, siis! Lisätietoja saa Sangatsun sivuilta.

Mangaharrastukseen liittyy kiinnostavasti yhteisöllisyys sekä innostus itse piirtämiseen ja Sangatsun tapahtuma on yksi mahdollisuus lisää toteuttaa molempia. Mangaharrastus on enemmän kuin sarjakuvien lukemista: se liittyy olennaisesti laajempaan japanilaisen pop-kulttuurin harrastamiseen pelien, musiikin, elokuvien ja pukeutumisen muodossa. Mangaharrastajayhteisöt ovat voimakkaasti verkostoituneita ja aktiivisia, mutta myös samalla eriytyneitä muusta sarjakuva- ja popkulttuurista. Tämä osin siksi, että varsinkin nuorille harrastajille mangayhteisöt ovat kuitenkin identiteetin rakentamisen väline. “Samalla tavalla erilaiseen” vertaisryhmään hakeutuminen ei ole mitenkään poikkeuksellista millekään nuorisokulttuurille.

Mitä tulee niin sanottuun manga-tyyliseen piirtämiseen, on vähän turhankin tavallista suomia kotimaisia pseudomangan piirtäjiä hiilikopioiksi esikuvistaan. Minä en voi rehellisesti pitää aktiivista halua piirtää sarjakuvia huonona asiana, vaikka aloittelevat piirtäjätkin keskittyisivät imitoimaan japanilaisia suosikkejaan. Lähes kaikki piirtäjät kuitenkin aloittavat matkimalla esikuviaan; mangatyyliset tekijät vain kiinnittävät huomiota, koska heidän käyttämänsä kuvakieli ei ole samalla tavalla iskostunut lukijoiden päähän kuin vaikkapa perinteisen ranskalais-belgialaisen sarjakuvan keinot. Mangan läpimurto suomessa on luonut kokonaan uuden sarjakuvapiirtäjäsukupolven, josta nousee vielä monta kiinnostavaa tekijää.

Suomalaisen omakustannekentän – tai ehkä sarjakuvan yleensä – tulevaisuus versoo neniemme alla. Meidän pitää vain katsoa suurien silmien ohi ja tiedostaa tämä.

Tagit: Hype, manga.

BTJ Kustannus on kunnostautunut julkaisemalla viime vuosina erilaisia kohdennettuja hakuteoksia. Nimensä mukaisesti BTJ räätälöi kirjoja erilaisille kirjastoille työvälineiksi. Oman teoksensa ovat saaneet muun muassa ulkomaiset ja kotimaiset tieteis-, kauhu- ja fantasiakirjailijat. Ville Hännisen toimittamat, mielikuvituksekkaasti nimetyt Kotimaisia sarjakuvantekijöitä ja Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 1 saavat nyt jatkokseen hakuteoksen Ulkomaisia sarjakuvantekijöitä 2. Minulla on ollut tilaisuus kirjoittaa kaikkiin kolmeen, joten miksipä en hävyttömästi käyttäisi Katuojaa mainostamaan viimeisintä?

BTJ:n kirjoissa on tiettyä asiallista kuivakkuutta, jota niiltä ilmeisesti odotetaan. Tekijät kuitenkin ovat, ainakin BTJ: mukaan, “Suomen johtavia sarjakuvakriitikoita ja palkittuja asiantuntijoita.” Kiitti, BTJ! Hyväksyntää, lopultakin!

Asiallisuuden naamarin takana voi kuitenkin sentään vähän irvistellä. Tietty hirtehinen suhtautuminen on välttämätöntä, varsinkin kun kirjan rajaus on sanomalehtisarjakuvat. Jos olette lukeneet sanomalehtiä tietänette, että suurin osa strippisarjakuvista on pystyyn kuolleiden muumioiden johtamien studioiden vääntämää sielua hitaasti murhaavaa myrkkyä. Voitte vaikkapa tarkistaa kirjan artikkelilistauksen saadaksenne käsityksen aihealueesta. Tietysti mukana on monasti kriitikoiden siunaamia klassikkoja ja Bill Wattersonin kaltaisia, aidosti loistavia tekijöitä. Sitten on Mort Walker, tai kuten minä häntä tapaan kutsua, Saatanan poika Antikristus.

Saman perheen pojasta Jim Davisista kirjoittaminen oli haaste, johon epäröin tarttua, mutta jonka lopulta otin vastaan. Teksti ei syntynyt irvistelemättä ja lopputulos onkin hieman hävytön. Se, että olen kirjoittanut toista tuhatta sanaa Karvisen luojasta kuitenkin täyttää minut jonkinlaisella irstaalla ylpeydellä.

Samassa kirjassa on myös tekstini Gary Larsonista ja Darby Conleysta sekä pidempi artikkeli nettisarjakuvista. Tarkastakaa kirjastonne.

.

Niin shokeeraavaa kuin se saattaa ollakin, kirjoitan myös muualle kuin tälle sivustolle. Aion vastaisuudessa häpeilemättä käyttää Katuojaa ilmoittamaan myös muissa medioissa ilmestyvistä jutuistani.

Uusimmassa Sarjainfossa arvioin Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Vartijat-teoksen ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa. Melkein kaikkia “Paras sarjakuva ikinä” -listoja hallitseva mammuttiteos saa minut tuntemaan itseni poikkeuksellisen riittämättömäksi niin kirjoittajana kuin ihmisenäkin. Se on yksi suosikkiteoksiani missä tahansa taiteenlajissa tai genressä. Sen silkka teemojen määrä ja tekninen taituruus tekee siitä kirotun vaikean lähestyttävän ilman että sortuisin pateettiseen ylistämiseen.

Olen melko tyytyväinen kirjoittamaani tekstiin ja sen yhteydessä julkaistu Harri Römpötin kriittisempi näkökulma täydentää kirjoitustani hienosti. Arvostan Römpötin ammattitaitoa ja asiantuntemusta, joskin olemme kasvaneet täysin vastakkaisissa sarjakuvauniversumeissa: Römpötti on Comics Journalin koulukunnan kriitikkoja, minä kirjoitan Hämähäkkimiehestä. Olen Römpötin kanssa eri mieltä lähinnä supersankarigenren elinkelpoisuudesta. Vartija-arviossaan Römpötti suomii trikoosankareita, tuomiten ne keskenkasvuisiksi voimafantasioiksi, joille ei ole yleisöä. Voimafantasioita ne saattavat suurimmalta osin ollakin, mutta viimeisen viiden vuoden aikana ensi-iltansa saanet huippusuositut filmatisoinnit ovat todistaneet genren vetovoimasta. Yleisö todistettavasti haluaa nähdä keskenkasvuisia voimafantasioita heittelemässä toisiaan rakennusten läpi. Jos supersankarisarjakuville ei löydy lukijoita, vika ei ole niinkään supersankareissa: vika on sarjakuvissa, joissa ne esiintyvät.

Sarjainfon numerossa 4/2006 on myös laajemmin tekstejä Alan Mooren tuoreesta tuotannosta eri kirjoittajilta. Muu panokseni lehteen koostuu pienlehtipalstasta ja arvioista. Infoa saa hyvistä sarjakuva- ja kirjakaupoista tai tilaamalla sen Suomen sarjakuvaseuralta.

Tagit: Hype.

Tervetuloa Katuojaan, uudet lukijat. Oletan että Helsingin Sanomien juttu (“Tapasimme Otto Sinisalon”, HS 16.9.2005) on houkutellut teidät vilkaisemaan sivustoa. Saatesanat lienevät tarpeen.

Katuoja on vuodesta 2002 asti toiminut sivusto, jossa julkaistaan sarjakuvakritiikkejä, -kolumneja ja -artikkeleita. Näkökulma on perinteisesti ollut populaari- ja viihdesarjakuvassa. Valtavirtakin – tai etenkin valtavirta, pitäisi sanomani – ansaitsee kriittistä analyysiä siinä missä taiteellisesti kunnianhimoisemmatkin julkaisut. Tämä pätee niin sarjakuvaan kuin mihin tahansa muuhunkin kulttuurin muotoon.

En väitä Katuojan olevan sitä kritiikkiä, mitä valtavirtasarjakuva kaipaa ja ansaitsee. Tavoitteenani on kuitenkin aina ollut julkaista oivaltavia, kriittisiä ja viihdyttäviä tekstejä sarjakuvasta. Toisinaan olen kokenut onnistuneeni.

Minä olen Otto Sinisalo; sarjakuvakriittikko, sarjakuvatoimittaja, Suomen sarjakuvaseuran hallituksen jäsen, kustannustoimittaja ja ohjelmistosuunnittelija. Rikostoverinani ja kirjoittajakolleganani on pitkään toiminut Rami Rautkorpi, sarjakuvan monitoimimies vailla vertaa.

Miksikö “Katuoja”? Katuojaksi nimitetään sarjakuvaruutujen välistä tyhjää tilaa. Kaikki olennainen sarjakuvassa tapahtuu katuojassa.

Joten tervetuloa, tutustukaa rauhassa arkistoihin. Kolmessa ja puolessa vuodessa artikkeleita onkin kertynyt jo satoja.

Ja nähdään tietysti Helsingin sarjakuvafestivaaleilla!

.

Koska olen ollut mukana järjestämässä Helsingin XIX Sarjakuvafestivaaleja, tämä lienee välttämätöntä:

Tule! Helsingin sarjakuvafestivaaleille! Kohtaa! Sarjakuvan supertähtiä ulkomailta ja Suomesta! Stimoloidu älyllisesti! Asiantuntevasta puheohjelmasta! Tuskaile! Kalliiden keräilysarjakuvien hintoja! Hämmenny! Aktia-salin väentungoksesta! Juhli! Ilves-baarissa tai illalla Semifinalissa! Todista! Hermoromahdustani ja syöksyäni alkoholisoituneeksi ihmisraunioksi!

Tule yksin! Tule kaksin! Tuo sukusi! Tuo lompakkosi!

Apropos Sarjakuvafestivaalit. Festariuutisoinnissa eri lehdissä on näkynyt kiehtovia tulkintoja festivaaliohjelmasta. Lähteensä aina yhtä huolellisesti tarkastava Metro-lehti kertoo Bio Rexin aulassa järjestettävästä “magna-pajasta”. Cum laude? Ja manga-piirrostyöpaja järjestetään Luckanissa. Kiitos, Metro!

Alueuutiset puolestaan kertovat, että sunnuntaina Petri Hiltunen piirtää ja kertoo “goottisadun Kylli-tädistä”. Joka … kuulostaa kiehtovalta, vähintäänkin. “Kylli-tädin paluu”? “Kylli-täti: Kosto haudan takaa!”? Hyvä, ettei Hiltunen kaihda vaikeitakaan aiheita!

Nähdään festareilla, sarjakuvahahmot.

.