Katuoja

Hieman kiire, joten tässä pari linkkiä.

Aamulehti on alkanut julkaista sarjakuvasovitusta Risto Isomäen tieteisromaanista Sarasvatin hiekkaa. Sovituksen takana ovat Petri Tolppanen ja Jussi Kaakkinen ja alku ainakin vaikuttaa miellyttävältä eurotyyliseltä sci-fi-maalailulta, mitä nyt hahmot oksentavat jokaisessa ruudussa pakonomaista ekspositiota. Sivun mittaisten episodien yhteydessä on myös Risto Isomäen kirjoittama tiedepläjäys, jossa puretaan auki sarjakuvassa heiteltyjä käsitteitä. Sarjan toistaiseksi ilmestyneet osat voi lukea Aamulehden arkistosta. Kokonaisuus ilmestyy myöhemmin omana sarjakuva-albuminaan.

Laukaiskaa infodumppi! Käynnistäkää ekspositiomoottorit! Yleisössä on idiootteja!

Egmont on julkaissut lehtikioskeille uuden painoksen Frank Millerin ja David Mazzucchellin Batman: Ensimmäinen vuosi -sarjakuvasta. Mainio Ensimmäinen vuosi toimi pohjana toissavuotiselle Batman Begins -elokuvalle ja edustaa parhaimmistoa varhaiselta periodilta Millerin tuotantohistoriassa, joten kutsun myös Millerin selväjärkiseksi kaudeksi. Maininnan arvoinen julkaisu siis, mutta Egmontin verkkosivuilla ei ole nostoa aiheesta. Sen sijaan minulle kylläkin tarjotaan mahdollisuutta osallistua Skimbaajan nettikyselyyn. Voin voittaa laskettelulasit! Valitettavan taas kerran näyttää siltä, että julkaisijan koko korreloi negatiivisesti niiden kykyyn päivittää julkaisulistaansa webbisivuilleen.

Tagit: Linkit.

(Syyskuu) BATMAN: GOTHIC – NEW EDITION TP / Grant Morrison / Klaus Janson
Toivottavasti tämä ei ole ihan saman luokan happoilua kuin Morrisonin Arkham Asylum. Janson on ehkä suurempi huolenaihe. Hän on pätevä kuvittaja, itse asiassa paljon taitavampi kuin esimerkiksi viimeiset Millerin kanssa tehdyt Daredevilit antoivat ymmärtää, mutta tuottaa siis selvästi hyvin vaihtelevantasoista jälkeä.

(Lokakuu) JUSTICE VOL. 3 HC / Jim Krueger & Alex Ross / Doug Braithwaite & Ross
Tämä kokoaa maksisarjan viimeiset osat, mutta itse en ole siis kahta aiempaa kirjaa vielä edes ostanut. Sarjan alkaessa ajattelin odottaa pehmeäkantisia painoksia, mutta veikkaanpa, että tulossa on myös koko sarjan yksiin kansiin kokoava mammuttikirja. Katsotaan nyt, missä olisi paras hinta/laatusuhde.

(Lokakuu) THE ABSOLUTE SANDMAN VOL. 2 HC / Neil Gaiman / Shawn McManus, Kelley Jones & Co.
Mammuttikirjoista puheen ollen. Tämä menee pinoon ensimmäisen Absolute Sandmanin alle…

SPIDER-GIRL PRESENTS THE BUZZ & DARKDEVIL DIGEST / Tom DeFalco & Ron Frenz / Ron Frenz
Nämä Hämähäkkitytön saagan kannalta melko oleelliset minisarjat jäivät minulta alunperin väliin. Darkdevilin eriskummalliseen taustaan on viitattu Spider-Girlissä moneen otteeseen, mutta en ole saanut kovin selkeätä kuvaa siitä, mistä hahmossa on oikein kyse. Huojentavaa nähdä, että MC2-sarjat kootaan pokkareiksi näin kattavasti.

WISDOM: RUDIMENTS OF WISDOM TPB / Paul Cornell / Trevor Hairsine / Manuel Garcia
Pete Wisdom on Warren Ellisin ensimmäisellä Marvel kaudellaan Excalibur-lehteen luoma Gary Stu -hahmo. Tuntuu kammottavalta lähtökohdalta Marvel-sarjakuvalle, mutta näin jossain, että Cornellin Wisdomissa esiintyy Skrull-Beatles. Se kuulostaa minun tuntemaltani Marvelilta — tosin tämä on MAX-sarja, joten idealla saatetaan tehdä jotain aivan groteskia, mutta silti.

THUNDERBOLTS PRESENTS: ZEMO – BORN BETTER TPB / Fabian Nicieza / Tom Grummett
Ukonnuolten perustajan tarina jatkuu tämän hieman yksitoikkoisen minisarjan muodossa. Nykyinen paroni Zemo poukkoilee ajassa, ja edeltäjiensä rinnalla hän alkaa vaikuttaa kertakaikkisen valistuneelta ja jalolta ihmiseltä, mikä tietenkin tuntuu hävittävän hahmosta kaiken kiinnostavuuden. Ilmeisesti tämä on kuitenkin tarkoitettu merkittäväksi edistysaskeleeksi Zemolle, ja jatkoa on varmaankin ennen pitkää luvassa, joten kaikkien Ukonnuolten ystävien kannattaa hankkia tämä.

(Lokakuu) ALIENS VS. PREDATOR OMNIBUS VOLUME 2
(Lokakuu) STAR WARS OMNIBUS: TALES OF THE JEDI VOLUME 1
Huomasin, että minulta meni kokonaan ohi ensimmäinen AvP-omnibus, mutta kun katselen näitä tilauslistojani, se ei itse asiassa paljon harmitakaan. Alkaa nimittäin pelottaa, etten ehdi mitenkään lukemaan kaikkia näitä sarjakuvia, ja Essential-pinoni viereen syntyy Omnibus-pino. Jätän nämä niteet siis suosiolla väliin, vaikka sisältö ja hinta sivua kohden houkuttelevatkin.

(Lokakuu) CONAN AND THE MIDNIGHT GOD / Joshua Dysart / Will Conrad / Jason Shawn Alexander
Näiden tekijöiden nimet eivät sano minulle yhtään mitään, mutta Dark Horsella menee todella hyvin Conan-sarjojensa kanssa, joten eiköhän tämäkin ole ihan laatukamaa.

(Lokakuu) HELLBOY VOLUME 7: THE TROLL WITCH AND OTHERS / Mike Mignola / Mike Mignola, P. Craig Russell & Richard Corben
Muiden kuin Mignolan kuvittamat Hellboy-projektit eivät ole jaksaneet kiinnostaa minua, mutta tämä vaikka tämä kokoelma ei olekaan puhdasta Mignolaa alusta loppuun, hänellä on aika kovan luokan yhteistyökumppanit, joten menköön.

MADMAN, VOL. 1 TP / Mike Allred
Nyt olisi Madmaniä luvassa hieman Gargantuaa pienemmissä paloissa, mutta kyseessä on silti aikamoinen järkäle, joten aiemmin mainitsemistani syistä jätän tämän väliin.

WHITEOUT VOL 1 DEFINITIVE ED TP / Greg Rucka / Steve Lieber
Loistava Antarktikselle sijoittuva jännäri, josta ollaan tekemässä Kate Beckinsalen tähdittämää elokuvaa. Päähenkilö ei tunnu olevan aivan Beckinsalen tyyppiä, joten ellei hän aio tehdä ihan charlizetheroneita, elokuva ei varmaankaan tule tekemään oikeutta alkuperäisteokselle. Elokuva tulee valkokankaille vasta ensi vuonna, mutta luultavasti tämä uusi painos laadittu sitä silmällä pitäen, joten se hyöty filmatisoinnista ainakin on.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image

Comics Continuum

• Oni Press

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

Seuraa tiivistelmä valituista The Beat -blogin artikkeleista viimeisten parin viikon ajalta. (Kun varastat, varasta parhailta, ja The Beat on The News Blog of Comics Culture, oman julistuksensa mukaan.)

Erektion ehkä muistattekin. Sen jälkeen tuli tämä patsas:

Tuolta näyttää, kun taitavan kuvittajan pikkutuhma pin-up -kuva muunnetaan palaksi muovia.

Adam Hughes on paras siinä, mitä Adam Hughes tekee, mutta hänellä on vielä opittavaa taiteen luonteesta. Vastaus hänen kysymykseensä, onko jokin seksististä tai naisvihaista, jos sitä ei ole tarkoituksella sellaiseksi tehty, on — kyllä se voi olla. Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ja hyvät tarkoitusperät ovat vain kadotuksen katukiviä.

Monilla meistä on tietenkin se etuoikeus, että pyykkikorin ääressä pyllistelevän naisen näkeminen ei herätä minkäänlaisia kysymyksiä omasta minäkuvastamme tai asemastamme yhteiskunnassa, joten Mary Jane -patsaan aiheuttamaa kohua kuvailtiin myös pelkkänä myrskynä vesilasissa, ja verrattuna siihen, mitä oli vielä tulossa, se olikin sitä.

Marvelin päätoimittajalla Joe Quesadalla ei ollut juurikaan sanottavaa Mary Jane -patsaasta, mutta tätä Heroes for Hire #13:n kantta hän kommentoi sanomalla, että a) hän ei ole tarpeeksi perillä mangasta tietääkseen, mikä tämä “lonkeroraiskaus”-juttu on, mistä kaikki puhuvat, mutta b) siitä ei kuitenkaan ole kyse tuossa, niljahirviöillä vain sattuu olemaan lonkerot, ja c) kansitaiteilija on nainen, ettäs tiedätte.

a) Tunne vihollisesi, sanoi Sun Tzu, mutta mitäpä Quesada tietäisi jonkun itämaalaisen tuotannosta. b) Niljahirviöillä sattuu olemaan lonkerot, joilla ne istuttavat muniaan toisten olentojen kehoihin, à la Alien. En muista, annettiinko Claremontin ikinä kutsua sitä raiskaukseksi, mutta lukisit nyt urpo edes oman firmasi sarjiksia. c) Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ei edes nainen. Jos vallitseva kulttuuri, oli se sitten itämainen tai länsimainen, väittää tuota normaaliksi ja positiiviseksi naiskuvaksi, miksi ei naistaiteilija, kaikkea hyvää tarkoittaen, omaksuisi sitä?

Ja ehkä suurin rikos tuossa kannessa on se, että sen mainostama lehti ei edes sisällä pornoa. Rehellinen porno on eri asia, mutta tuo on jotain paljon alhaisempaa, tuo on silkkaa… markkinointia.

Mistä päästäänkin viimeisimpään vaiheeseen moraalin rappeutumisessa. Seven Seas -kustantamo peruutti Kaworu Watashiyan Nymphet-mangan julkaisemisen englannin kielellä, koska sen sisältö osoittautui amerikkalaisille markkinoille sopimattomaksi. Kiire napata potentiaalisen menestystuotteen lisenssi johti siihen, että alkuperäinen julkaisupäätös tehtiin vain ensimmäisen kokoelman perusteella. Nymphet vaikutti huumorisarjakuvalta, jossa pikkutyttö yrittää saada opettajansa vaikeuksiin käyttäytymällä hänen seurassaan äärimmäisen sopimattomasti (kts. kuva), mutta vähitellen ihastuu häneen oikeasti.

Sarjan edetessä siitä paljastui jotain vielä pervompia piirteitä (en ole vielä onnistunut saamaan selville, tarkalleen ottaen mitä), ja kustantamon pomo Jason DeAngelis päätti tehdä julmaa väkivaltaa sananvapaudelle päättämällä olla julkaisematta jotain, mitä ei halunnut julkaista.

Yleisesti ottaen ei ole järkevää kommentoida sellaista teosta, mihin ei ole itse tutustunut. Siksi en voi kummemmin kommentoida Nymphetiä tai, kuten jotkut ovat tehneet, sen vertautumista Alan Mooren ja Melinda Gebbien Lost Girlsiin, joka on sitä aiemmin mainitsemaani rehellistä pornoa.

Se on ilmeisesti myös lapsipornoa. En todellakaan voi selventää asiaa, koska minulla ei ole tapana ostaa mitään niin kallista sarjakuvaa ilman, että olen ensin lukenut sitä (eikä sitä virallisesti saa myydäkään EU:ssa ennen vuotta 2008 Peter Panin tekijänoikeuksien takia). Olen kuitenkin lukenut Mooren Smaxin, joka on värikäs satuseikkailu, jonka sankari harrastaa sisarensa kanssa insestiä, tai kuten faaraot sitä kutsuivat, avioliittoa. Tabujen rikkominen on Mooren leipätyö. Tai ei ehkä sittenkään: Tabujen rikkomista hän harrastaa huvikseen, mutta hänen leipätyönsä on kuvitteellisten tarinoiden kertominen.

Tagit: Linkit, manga, Marvel.

En voi teeskennellä, ettenkö olisi hieman närkästynyt: tupakointi Suomen ravintoloissa päättyy tänään kello 24 ja Suomi muuttuu yhdeksi suureksi Marvel-sarjakuvaksi. (Viittaan nyt päätoimittaja Joe Quesadan ediktiin, jonka perusteella tupakoinnin esittäminen kiellettiin Marvel-sarjakuvissa. Tämä sen sijaan on ihan OK.) Nyt yleinen mielipide Suomessa tuntuu alistuneen hyväksyvältä, mutta katsotaan mitä tapahtuu, kun terassit sulkeutuvat tupakoitsijat, sormet nikotiininhimosta vapisten seisovat räntäsateessa imemässä märkää syöpäkäärylettään.

Miten tämä taas liittyikään sarjakuviin? Lähinnä siten, että aion juhlia viimeistä silmiä- ja kurkkuakirvelevää baari-iltaa Helsingin sarjakuvatapaamisissa Ravintola Milenkassa (Haapaniemenkatu 3-5). Helsingin tapaamiset ovat joka toinen torstai järjestettävä sarjakuvaharrastajien epämuodollinen kokoontuminen, jossa nautitaan virvokkeita ja jutellaan, joskin harvemmin sarjakuvista. Joukossa on niin harrastajia kuin ammattilaisiakin, kaikki tavallisesti yhtä lailla hilpein mielin – joskin tänään Kemin sarjakuvapäivien rasitukset saattavat verottaa kävijäkuntaa. Tapaamisten kautta olen itse tutustunut käytännössä kaikkiin sarjakuvatuttuihini. Skeneen on helppo tulla; tunnelma on hyvin lämmin, joskus peräti fyysinenkin. Tervetuloa mukaan tapaamisiin, siis – tänään viimeistä kertaa savullisella puolella!

.

Sisältää juonipaljastuksia.

Kaikki on naisten syytä. Flint Marko on ajautunut rikolliselle uralle osin todistaakseen itsensä kiittämättömälle vaimolleen, osin pelastaakseen sairaan tyttärensä. Eddie Brock turvautuu epäeettisiin konsteihin työssään tehdäkseen vaikutuksen tyttöystäväänsä. Peterin potiessa supersankariahditusta, Mary Jane lähentelee Peterin parasta kaveria Harrya. Kun samainen kaveri uhkaa tappaa Peterin, Mary Jane jättää poikaystävänsä – vaikka Peter on juuri hakannut Harryn koomaan todistaen uhkailun vähän perusteettomaksi. Pelastettuaan kirkukinkkumielitiettynsä jälleen kerran, Mary Jane jättää Peterin. Taas. Mary Jane Watson: maailman huonoin tyttöystävä.

Peter Parker on mulkku. Peterin mielestä on ihan OK suukotella tuhansien ihmisten edessä luokkakaveriaan hämähäkkimiesasussa samalla tavalla, kun ensimmäistä kertaa suukotteli Mary Janea. Tämä siis ennen pahan symbiootin vaikutusta. Symbiootin kanssa Peter änkeää Mary Janen keikalle uuden naisensa kanssa, sabotoi keikan, hakkaa portsarit ja vetää vielä Mary Janea turpiin. Peter Parker myös tykkää katsella, kun ihmiset kuolevat. Hän katselee vierestä, kun Hiekkamies muuttuu mutamieheksi. Hän jättää Harryn kärventymään asuntoonsa. Hän räjäyttää Eddie Brockin. Hän katselee vierestä, kun Harry vuotaa hengiltä. Älä koskaan jää yksin huoneeseen Peter Parkerin kanssa: hän suolistaa sinut ja katselee, kun vuodat kuiviin.

Joskus asioita vain tapahtuu. Olet piknikillä tyttöystäväsi kanssa, kun avaruussymbiootti putoaa – avaruudesta – moposi tarakalle. Olet juoksemassa poliisia karkuun, ja putoat hiukkaskiihdyttimeen. (Se nyt vain on reitillä.) Olet etsimässä arkkivihollistasi kaupungilla, kun törmäät toiseen roistoon, jolla on sama päämäärä. Olet sattumalta kirkossa juuri, kun yläkerrassa pahin vihamiehesi repii päältään avaruussymbiootin ja pudottaa sen päähäsi. Joskus elämä on todella ironista, niin kuin liikenneruuhka, kun olet jo myöhässä.

Itke, Itkumies, itke!

On ihan hyvä itkeä, ei toisinaan vaan ihan koko ajan. Jos on riitaa tyttö- tai poikaystävän kanssa, saa itkeä. Jos on juuri haavoittanut parasta kaveriaan kuolettavasti, ei kannata soittaa ambulanssia; kannattaa itkeä. Jos sankari antaa anteeksi murhamiehelle, molemmat saavat itkeä. Jos maito jääkaapissa on päivän vanhaa, anna palaa, itke pois. Jos huomaa katsovansa kaksi- ja puolituntista elokuvaa, joka haluaisi olla TV-sarjan tuotantokausi, saa itkeä.

Tagit: Kolumni, Satiiri.

Peking, kuolematon kaupunki, toukokuun puolen välin jälkeen. Kaksi täyttä päivää ei riitä mihinkään yhdessä maailman suurimmista ja samalla vanhimmista kaupungeista, mutta yritän käyttää aikani tehokkaasti, nähdä edes viipaleen Kiinan pääkaupungista.

Satunnaiselle matkailijalle Peking on kerrosten kaupunki. Matkat halki kaupungin antavat mahdollisuuden todistaa erilaisten keskenään kamppailevien arkkitehtuurien ja kaupunkisuunnitteluratkaisujen verkostoa.

Peking: työn alla.

Pekingin laidalta toiselle matkaaminen autolla kestää kokonaista viisi tuntia, joten jalkaisin ei kaupungista voi kokea kuin vain viipaleita. Kaupungin erilaiset vilkkaat tiet muodostavat kukin oman kerroksensa Pekingin arkkitehtuurissa. Eri kaupunginosien näkeminen vaatii matkoja taksilla, tai jos on aikaa opetella kaupungin joukkoliikenneverkosto, julkisella välineillä. Kaupunginosia yhdistävät autoliikenteelle varatut expresswayt, joista erkanevat liittymät erilaisille pienemmille kadut, joita voi tutkia jalkaisin. Taksi on Pekingissä kielitaidottoman matkailijan elämänlanka, jolla voi pelastautua eksyttyään. Kuljettajat puhuvat vain kiinaa, mutta matkaoppaaseen kiinaksi kirjoitettua osoitetta osoittelemalla pääsee matkaan, majapaikan korttia esittelemällä pääsee takaisin.

Eräällä matkallani havaitsen auton ikkunasta mielipuolisen näyn: tuhansista teräspalkeista taivutellun satoja metrejä leveän ja kymmeniä korkean linnunpesän, jotka ympäröivät nostokurjet. Pekingin 2008 Olympialaisten stadion, kuin jotain suoraan Enki Bilalin painajaisista. Peking myös on kaupunki työn alla. Tulevat urheilukisat luovat painetta kaupungin modernisoimiselle ja uusia rakennushankkeita näkeekin taajaan. Helsingin sanomat kutsuu Pekingiä “eurooppalaisten arkkitehtien leikkikentäksi”, sillä kuten tuleva stadion todistaa, kaupunki on antanut monelle ulkomaiselle arkkitehtitoimistolle vapaat kädet toteuttaa kaikkein huuruisimmat fantasiansa. Se, että Hitlerin valtakunnanarkkitehdin, Albert Speerin, poika Albert Speer Jr. on yksi uuden Pekingin suunnittelijoista on tietyllä kierolla tavalla hyvin osuvaa.

Askel sivuun Tiananmenin aukiolta.

Olympialaiset ovat alinomaa läsnä katukuvassa, mutta on turha kuvitella, että ne koskettaisivat kaikkia pekingiläsiä. “Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut Olympialaisista? Enhän seuraa urheilua muutenkaan!”, tuhahtaa minua maanantaina opastava nuori nainen. “Se on vain valtion tapa tehdä propagandaa”, hän jatkaa.

Sivuaskel Tiananmenin aukiolta avaa lisää kerroksia. Vain muutaman korttelin päässä aukiolta ja sitä ympäröiviltä moderneilta liiketaloita avautuu vanha asuinalue. Uusien lasisten ja kivisten kolossien väliin on puristettu asujamistoja, joiden väliset pittoreskit kadut ovat niin kapeita, että niitä kävellessä vastaantulijaa joutuu melkeinpä väistämään. Kun Peking esittelee ehostetut kasvonsa maailmalle ensi vuonna, tämä on tuskin jotain, joka sopii siihen imagoon, jonka Kiinan hallitus haluaa meidän näkevän.

Uusi ravintola avattu Pekingin keskustaan!

Tagit: turismi.

Kemi, lauantai-iltapäivä: cosplay-asuissa Kultturikeskuksen edustalla notkuvat teinit ovat kemiläisessä miljöössä, jos mahdollista, vieläkin tavallista epätodellisempi näky. Naruto-otsalaattoja, PVC-pukuja ja kaasunaamareita kulkee ovista sisään ja ulos. Kemin sarjakuvapäivien mangaohjelma on eriytetty selkeästi omaksi kokonaisuudekseen. Toisinaan pohdin, että on sääli nähdä mangalapset karsinoituna pois silmistä, sillä manga- ja länkkärisarjisskenet voisivat oppia toisiltaan yhtä sun toista. Toisaalta Kemi on Suomen sarjakuvaharrastajien Vegas, jossa kaikki käy: what happens in, stays in. Kun iltabileissä mies ilman housuja lukee ääneen Tony Halmen runokirjaa huoneelliselle hurraavia ihmisiä, tilanne on surrealistisempi kuin yksikään cosplay-kisa. Karsinat on pystytetty syystä. Nuori mangaharrastaja ei välttämättä osaisi arvostaa kaikkia näitä vakavan kulttuuriharrastuksen hienovaraisia nyansseja.

Mainitsin aiemmin Kemin murroskauden ja siihen liittyvät muutokset. Havaitsen lisää puuttuvia monumentteja: poissa ovat Kemin kaupungin illallisvastaanoton nakit ja lihapullat, mutta tilalla on onneksi mainio pasta. Ilmaisia lounaita on!

Entinen festivaalijohtaja Heikki Porkola ei ole läsnä, eikä myöskään pitkään Kemin kalustoon kuulunut sarjakuvapiirtäjä Jope Pitkänen, jonka pidäkkeettömästä läsnäolosta kaikki joskus Kemissä käyneet ovat saaneet nähtävästi nauttia.

“Onko kohtuullista, että Kemin sarjakuvapäivät joudutaan tänä vuonna viettämään ILMAN JOPEA? Missä on nyt Kemin henki? Missä on Jopen henki? Miksi Jopea ei kustannettu Kemiin ryyppäämään ja puhumaan paskaa?”

Ote Aseman ja Kaltion kutsusta.

Asema-kustannus ja Kaltio-lehti järjestävät hotellihuoneessaan lauantai-iltana poissaolevan Jopen Pitkäsen muistotilaisuuden, jossa on puheita, laulua ja runonlausuntaa. Ensimmäistä kertaa olen kuulemassa – ja pitämässä – muistopuheita vielä elävällä ihmiselle, mutta hei; it’s Vegas, baby.

Tagit: Kemi, Kolumni.

On eksistentialististen kysymysten aamu. Kuka on tyhjentänyt jäteastian suuhuni? Miksi hiukseni on letitetty? Lauloinko “Poisonin” karaokessa? Miksi? Mikä tuo haju on? Miksi paidallani on jogurttia?

Perjantaina Sarjakuvapäivien virallisten avajaisten jälkeen kulttuurin ystävät linnoittautuvat hotellihuonebileisiin. Jallupullot ja luonnoslehtiöt kiertävät. On halaamista ja painimista ja pako läheisiin ravintoloihin, joiden terasseilla kelpaa istua T-paitasillaan nollaa lähentelevässä lämpötilassa. Sitten, yökerho; tanssia, laulua. Olen nähnyt tämän aiemminkin: Kemi on skene, Kemi on bileet, aamuyön tunneille saakka.

Lauantai-aamuna festivaalin johtaja Ilpo Koskela kävelyttää minua ja tusinaa muuta elävää kuollutta Sarjakuvapäivien näyttelyissä. Kulttuurikeskuksessa ei ole tänä vuonna perinteistä suurta näyttelyä, mutta sen sijaan kaupungin rannan makasiineihin on siroteltu lukuisia pienempiä. Maininnan ansaitsevat ainakin ensimmäinen varsinainen Kiroileva siili -näyttely, joka ennalta-arvattavasti kerää paikalle muutaman kiinnostuneen toimittajan kameroineen. Tiitu Takalon Kehä-albumin harmaalle paperille piirretyt originaalit ovat kauniita, joskin originaalit toimivat näyttelyissä aina yhtä hyvin – eli eivät juurikaan. Takaloa on kuitenkin kiinnostava kuunnella: hänellä on perinpohjainen lähestymistapa sarjakuviensa taustoittamiseen, niin yksityiskohtien kuin laajempien teemojenkin suhteen. Lisäksi Takalo on tätä nykyä yksi parhaita suomalaisia naturalisteja, todellinen graphic novelist.

Päivä on kirkas. Sarjakuvatapahtuman yhteydessä on tänä vuonna Jähti-laivan vesillelasku, selvästikin kaikille suomalaisissa pikkukaupungissa eläneille tuttu ilmiö: kyläjuhla. Satamaan on jo kokoontunut verkkareita ja tuulitakkeja. Soppakeittiöitä ja makkaranpaistokojuja pystytetään. Jossain soi haitari.

Tagit: Kemi, Kolumni.

Perjantai, 25.5: Kemissä, jälleen. Merihovi-ravintolan “business floorista” avautuu näkymä Kemin keskustaan, joka olisi laatikkotaloineen kuin suoraan jostain entisestä neuvostotasavallasta, ellei kirkas päivänpaiste värjäisi kaikkea pastellisävyillä. Ei kai ole mahdollista saada jet lagia matkaamalla pohjoiseen? Tämän on oltava edelleen krapulaa. Televisiossa kuuluu paikallisradio, jossa soitetaan Frederikin Tsingis Kania.

Laskeuduttuani Kemin-Tornion lentokentälle pummaan kyydin hotellille yhdeltä tapahtuman kunniavieraista. Varttitunti kaupungissa ja olen jo loisimassa. Autoa ajaa yksi tapahtuman järjestäjien ydinryhmästä. Järjestelyt ovat sujuneet mallikkaasti, hän kertoo, vaikka rahoituskuviot ovatkin uudistuneet. Kaupungin avustuksen pudottua Sarjakuvapäivät ovat kääntyneet kaupallisten tahojen puoleen.

Kolmanneksen ohjelmalehdestä vie Perämeren Jähti -laivan esittely – yksi tapahtuman pääyhteistyökumppaneista. Laivan lauantainen ei varsinaisesti Sarjakuvapäiviin liittyvä vesillelaskuohjelma lupaa kauhuja: “klo 15 – 17 Maivanpaistoa ja viihdettä yleisölle – Sakari Kuosmanen ja Jope Ruonansuu”. Minun ei pitäisi antaa lukea mitään tällaista tämänhetkisessä mielentilassani.

Sarjakuvapäivien päätapahtumapaikka on tänä vuonna Kemin satamassa. Edellisen neljän vuoden aikana kehittämäni skeema Kemistä muuttumattomana ja staattisena (aina näyttely Kemin kulttuurikeskuksessa, aina nakkeja ja lihapullia) monoliittina suomalaisessa sarjakuvakentässä on haastettu. Uudet järjestäjät, uudet tapahtumapaikat, uusi skene. Uusi Kemi.

Lähden kohti satamaa.

Tagit: Kemi, Kolumni.

Viimeinen iltani Dalianissa: joukko paikallisia on kutsunut minut viettämään perjantai-iltaa kanssaan. Pikaisen illallisen jälkeen kuusihenkinen joukkomme suuntaa yhteen kaupungin monista KTV-tiloista, valtaisan ostoskeskuksen yläkerroksissa sijaitsevaan karaokehalliin.

Väkeä KTV:n aulassa.

KTV on jaettu yksityisiin huoneisiin, jossa on tarvittavat lauluvälineet ja jonne ostamme juomaa ja eväitä (Kiinassa jokainen tilaisuus on piknik). Juon olutta käytännössä seurueen ainoana. “Kerään rohkeutta”, selitän Xo Shie’lle. “Rohkeuteni pakenee alapäästä”, kerron, kun myöhemmin lähden KTV:n kymmenien salien labyrinttiin etsimään käymälää.

Kuten monessa maassa, joka ei ole Suomi, juominen ei kuulu välttämättä olennaisena osana vapaa-ajan viettoon. Kyse on yhdessä tekemisestä, leikkimisestä: KTV:ssa kaikki laulavat. Oppaani kääntävät välillä minulle laulettavia kiinalaisia iskelmiä ja elokuvatunnareita. Kuuliaisesti etsin tuhansien laulujen tietokannasta muutaman tutun kappaleen ja esitän sydäntä- ja mieltäraastavan tulkintani muun muassa “Wind of Changesta” ja “Jealous Guysta”.

Väliajalla todistan KTV:n aulassa seuraleikkejä, joissa huoneiden seurueet kilvoittelevat keskenään muun muassa kiinalaisessa versiossa eukonkannosta. Se on jokseenkin yhtä absurdia, miltä kuulostaakin: liukkaalla lattialla pariskunnat kaatuilevat vaarallisen näköisesti kuuluttajan selostaessa tapahtumia kiivaasti. Seurueemme rotevin mies osallistuu kantaen joukon pienintä naista kaatumatta kertaakaan ja huone C-07 syöksyy voittoon! Vaihdamme ylävitosia. “Jumala suojelee hölmöjä”, nauraa Xo Shie, lainaten vanhaa sananlaskua kun selittää joukkueemme hyvää tasapainoa.

Berlitzin matkaopas kutsuu heitä “pikku keisareiksi”: kirjasen mukaan yhden lapsen politikka on tuottanut Kiinaan sukupolven pilalle hemmoteltuja nuoria, jotka eivät välitä työstä, vanhemmistaan tai perinteistä. Karaoketoverini ovat kuitenkin kaikkea muuta. Dalianin nuoret ovat vieraanvaraisia, sivistyneitä ja työteliäitä. Pehmeisiin slovareihin mieltynyt Sao Bo on vasta 26-vuotiaana tehtaan tuotantopäällikkö; kanssani “Uptown Girlin” duetoiva insinööri Xo Shie puhuu täydellistä englantia ja on ehtinyt jo käydä Suomessa opintomatkalla.

Pitkä työpäivä tehtaalla tarkoittaa varhaista nukkumaanmenoaikaa. Päätämme illan kymmenen jälkeen. Omistan viimeisen laulamani kappaleen kiinalaisille seuralaisilleni yhyttäen heitä yhteislauluun. “We Are The Champions”, jollotamme kuorossa.

Tagit: turismi.