Katuoja

HELVETIN HYVIN MENEE
Solja Järvenpää
Nettisarjakuva

Jotkut sarjakuvantekijät piirtävät sarjakuvia elämästään ja muuttuvat sarjakuvahahmoiksi. Toiset ovat sarjakuvahahmoja jo valmiiksi.

Solja Järvenpää on pitkäaikainen työtoverini ja toveri myös siviilissä, joten en teeskentelekään tämän olevan arvio. Järvenpää on näitä tosielämän sarjakuvahahmoja, jolla on todistettavasti myös kuvittamisen arvoinen elämä. Illanvietot hänen seurassaan uhkaavat venyä monipäiväisiksi maratoneiksi, jotka muistuttavat Cube-elokuvan alkuasetelmia, paitsi että kuution ovet avautuvat aina uusiin baareihin. Halpojen tuoppien, epätodennäköisten karaoke-esitysten* ja hysteeristen sisäpiirin vitsien jälkeen kokee mielitekoa kaivautua peiton alle pitelemään maksastaan. Minua reippaampi Järvenpää puolestaan palaa piirutuspöydän ääreen.

HELVETIN HYVIN MENEE -sarjisblogi on kokoelma Järvenpään Etelä-Suomen Sanomissa julkaistuja strippejä sekä omaelämänkerrallisia katkelmia tekijän sarjakuvapäiväkirjasta, jotka dokumentoivat yhden naisen hallittua syöksyä kohti alkoholismia. Tavallisesti liikutaan joko yöelämässä tai tunnistettavasti niitä seuraavien aamujen tunnelmissa. Järvenpään piirosjälki on ohutviivaista karrikointia, joka kaappaa hyvin hahmojen tunnetilat. Järvenpään töitä on lisäksi ilmestynyt muun muassa useissa pienlehdissä.

Järvenpään ote sarjakuvan tekemiseen on strippisarjakuvantekijän niskalenkki. Hän purkaa elämänsä voitot ja tragediat huumorisarjoiksi, jotka mukailevat perinteisen vitsistripin rakennetta. Ratkaisu toimii paremmin, kuin miltä kuulostaa: elämän voi todellakin nähdä kolmen ruudun vitseinä. Jos elämässä ei tunnu olevan punchlinea, se johtunee siitä, että joku muu nauraa sinulle. Parempi tehdä kuten Järvenpää tekee, ja nauraa itse ensin.

* Solja, ei sitten niitä kotikaraokevideoita YouTubeen, okei?

Tagit: Arvio, Linkit, nettisarjakuva.

XKCD
Randall Munroe
Verkkosarjakuva

Suurin osa englanninkielisistä verkkosarjakuvista hakee aiheensa vähän liiankin läheltä. Verkkosarjakuvaa hallitsevat tietokoneidensa ääressä istuvat nörtit, jotka tekevät sarjakuvia tietokoneidensa ääressä istuvista nörteistä. XKCD on nörtin tekemä verkkosarjakuva, joka onnistuu kuitenkin ottamaan etäisyyttä loputtomien popkulttuuriviittausten suohon.

Randall Munroe on valtava nörtti, mutta tavallista monipuolisempi sellainen. Hän on fyysikko, joka on työskennellyt mm. NASA:lle robotiikan parissa. XKCD on hänen verkkosarjakuvansa, ja sen erottaa massasta sen hengästyttävä sivistys, jopa älykkyys. Munroen sivistys on tiedemiehen sivistystä. Hän hakee aiheensa esimerkiksi ohjelmointikielien, matematiikan ja tieteellisten teorioiden maailmoista. En voi väittää edes ymmärtäväni kaikkia vitsejä, mutta ne, jotka ymmärrän ovat lähes poikkeuksetta minusta hauskoja.

Ainoastaan tieteen maailmassa ei liikuta. Munroe on toisinaan myös häpeilemättömän romanttinen unelmoija, joka katselee elämää suorastaan sydäntäsärkevän kaihoisasti ja optimistisesti. Hänen vitsinsä sosiaalisesti kyvyttömyydestä ovat tarkkanäköisempia kuin pelkät havainnot ja tunnistettavia kaikille, jotka ovat kärsineet jonkilaisista sosiaalisista neurooseista.

Piirroksen tasolla XKCD ei ole mitenkään poikkeuksellisen virtuoosimainen. Alun perin stripit syntyivät luentovihkoihin raapustelluista pikku-ukoista eikä Munroen tyyli päivittynyt merkittävästi nettijulkaisuun siirryttäessä. Ensimmäiset stripit ovatkin ilmeisesti suoraan vihkosta skannattuja. Munroen tikku-ukot kuitenkin toimivat strippien kontekstissa. Ne ovat symboleita, jonkinlaisia ratkaistavien kaavojen muuttujia, joihin sijoitetaan kulloinkin tarvittavia arvoja. Joskus funktionaalisuus toimii.

SUOSITUS: XKCD on yksi säännöllisesti kekseliäimpiä nettisarjakuvastrippejä. Toisinaan Munroe sortuu tiettyyn naiviuteen, toisinaan taas liiankin hämäriin viittauksiin, mutta silti toimii malliesimerkkinä siitä, miten nörttiintohimot voi siirtää viihteen aiheeksi sortumatta lajityypin kliseisiin. XKCD:sta paistaa läpi äly.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

GONE WITH THE BLASTWAVE
Nettisarjakuva
Kimmo Lemetti

Olen kuumeessa, mutta tämä ei estä minua kirjoittamasta. Olen bloggaava marttyyri: arvioin sarjakuvia vaikka kuolivuoteeltani! Tämänpäiväinen päivitys jäänee kuntoni vuoksi kuitenkin hieman tavallista lyhyemmäksi.

Kimmo Lemetti on vasta 20-vuotias, mutta on jo löytänyt tyylinsä – tai ainakin yhden tyylin. Lemetin sarjakuvat ovat täysin digitaalisia. Hän luonnostelee GONE WITH THE BLASTWAVE -sarjakuvansa Wacomilla ja värittää ne Photoshopilla. Lemetin sepiasävyisiset kuvat eivät kuitenkaan ole kliinisiä, vaan niissä on vaikutelma orgaanisemmasta, maalatusta jäljestä.

Gone with the Blastwave on absurdi komedia raunioituneessa kaupungissa harhailevista sotilaista. Käynnissä on sota, jonka syitä kukaan ei muista. Kaupunki on jo aikaa sitten tuhottu, mutta kukaan ei tunnu osaavan ulos sieltä, siispä kolme ryhmittymää – punaiset, siniset ja keltaiset – tyytyvät sotimaan keskenään raunioissa. Nimettömät sotilaat kulkevat suojapuvuissa ja ainoa tapa erottaa tarinan hahmot toisistaan on käytännössä kypärien muoto.

Persoonattomat, värikoodatut sotilaat sotimassa ainoastaan sotimisen vuoksi: Gone with the Blastwave on selvä alluusio videopelien toisinaan vinksahteeseen logiikkaan. Sivun mittaiset sarjakuvat eivät aina naurata, mutta mukaan mahtuu myös nokkelia yrityksiä. Parhaimmillaan Gone with the Blastwave on, kun Lemetti peilaa sotilaiden lakonisen huoletonta asennetta ympäristön ankeuteen. Hahmojen reaktioita ei voi kuvata, joten sarjan huumori on vähäeleisen toteavaa.

Noin joka toinen viikko päivittyvä Gone with the Blastwave kehittyy hitaasti. Lemetin tyyli on melko valmista ja hän osaa käyttää sarjakuvan välineitä kiitettävästikin, mutta esimerkiksi englannin kielen ja tekstin ladonnan kanssa on 34 osan aikana tapahtunut parannuksia. Lemetti tekee sarjaansa englanniksi ja on onnistunut luomaan sarjakuvalleen suomalaiseksi verkkosarjakuvaksi huomattavan yleisön. Sarjasta on olemassa fanikäännöksiä viidelle eri kielelle ja sen nettisivuilla on aktiivinen yhteisö. On kiinnostavaa, miten Gone with the Blastwave sopii saumattomasti modernin, englanninkielisen verkkosarjakuvan maisemaan. Sen kuvakieleen ja kerrontaan näyttää vaikuttaneen vahvemmin muu verkkosarjakuva kuin perinteinen sarjakuva.

SUOSITUS: Gone with the Blastwave on sotasarjakuvastrippi videopelisukupolvelle. Se lainaa videopelien estetiikasta ja logiikasta ja näin vetoaa niiden parissa kasvaneisiin lukijoihin. Todennäköisesti se on myös suosituimpia suomalaisen tekijän verkkosarjakuvia – kannattaa tutustua, siis.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

PÄIVÄKUVITELMIA
Reetta Laitinen
Nettisarjakuva

Kehaistuani Mari Ahokoivua hän vaikuttaa lopettaneen sarjisbloginsa päivityksen. Tänään voisin kokeilla uudelleen näitä uusia psyykkisiä voimia ja lopettaa toisen mainion sarjakuvablogin.

Siispä poiminta selaimeni kirjanmerkeistä: Reetta Laitisen päiväkuvitelmia on pisimpään ilmestyineitä Vuodatus.net -sivuston sarjakuvablogeja. Laitinen tunnetaan myös Muësli- ja Munabomber-omakustanteista, joista jälkimmäinen on sanalla sanoa harvinaisuus pornosarjakuvagenressä: siinä seksi näyttää oikeasti hauskalta.

Päiväkuvitelmissa on astetta vähemmän seksiä, mutta hauska se on joka tapauksessa. Laitinen toimii verkkosarjakuvan niin sanotussa maito happanee -genressä: hän kuvittaa arkiaskareita, sattumuksia, satunnaisia havaintoja, ajatuksia ja keskusteluja. Maidon happanemista keittiön pöydällä, siis.

Laitisen erottaa muista lajityypin edustajista oivaltava uni- ja fantasiaelementtien käyttö. Hän tekee sarjakuvaa elämästään, mutta kuvittaa mielleyhtymiään takertumatta havaittuun todellisuuteen. Tämä on jotain, joka on luontevampaa sarjakuvalle kuin kenties millenkään muulle taiteen lajille. Laitinen hyödyntää tätä ominaisuutta hauskasti. Päiväkuvitelmia-strippien minäkertoja siirtyy hahmoksi Timo Aarnialan sarjakuvaan, unet tunkeutuvat valvemaailmaan, luurangot kurkistelevat puiden takaa ja pöytien alta.

Visuaalisten assosiaatioiden avulla Laitinen liikkuu parhaimmillaan hyvinkin vaivattomasti toden ja fantasian välillä. Yleisimmillään ja yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa Laitisen kertojahahmon käyttöä ankkurina siirtymissä.

Kuvittajana Laitinen näyttää ammentavan amerikkalaisesta undergroundista ja perinteisestä BD-tyylistä. Päiväkuvitelmia-strpit on piirretty suoraan tussilla luonnoskirjaan ja väritetty eri välinein ennen skannaamista. Hiomattomuus antaa Laitisen jäljelle varmuutta ja välittömyyttä, joka sopii blogiympäristöön. Väittäisin, että nämä toimisivat myös albumissa pienen materiaalin raakkaamisen jälkeen.

Tagit: Arvio, Linkit, nettisarjakuva.

MARI SEIKKAILEE
Mari Ahokoivu
Webbisarjakuva

Tuttujen tai puolittujen tekemisistä raportointi on aina jääviyden kanssa flirttailua. Jos ei suoranaisesti perverssiltä, tuntuisi ainakin hieman likaiselta esimerkiksi kirjoittaa päiväkirjasarjakuvasta, jossa esiinnyn itse. Kiinnostavista sarjakuvista vaikeneminen muutenkin sisäsiittoisessa, anteeksi, intertekstuaalisessa nettiympäristössä vedoten jääviyteen olisi kuitenkin typerää haaskausta.

Pitäkää siis jääviys mielessä kun sanon, että muutaman kerran tapaamani Mari Ahokoivu on traagisen lahjakas.

Lahjakkuus saattaa olla vain puolet totuudesta, sillä Ahokoivu on päivittänyt sarjisblogiaan kohta jo kaksi vuotta. Paperilla hänen töitään on nähty lähinnä antologioissa ja pienlehdissä.

Piirtäjänä Ahokoivu on Ville Rannan hengenheimolaisia, käsittääkseni entisiä oppilaita sekä – omien sanojensa mukaan – tämän faneja. Kuten Rantakin, Ahokoivu ajattelee piirtämällä, idean siirtyessä paperille tussilla vain kevyesti luonnostellen. Hän käyttää erilaisia tekniikoita innovatiivisesti, viimeisimpänä esimerkkinä matkakertomukseksi saumattomasti muokattu lastenkirja.

On banaali klisee kuvailla naistekijän töitä “herkiksi”, mutta Ahokoivun tapauksessa se on perustelua. Hänen tarinansa ovat harvemmin erityisen olennaisia, mutta hänen tavassaan kuvittaa hetkiä ja välittää tunteita on sellaista välittömyyttä ja rehellisyyttä, että kliseesuodattimeni pettää. Tekijän verrattaen nuori ikä ja huomattava tuotteliaisuus yhdistettynä tämän ilmeisiin kykyihin antaa syyn odottaa poikkeuksellisen hyvää esikoisalbumia.

Mari seikkailee -sivusto on osa laajenevaa suomalaisten sarjakuvablogien joukkoa. (Olen pahoillani, mutta sana blogosfääri saa silmäkulmani nykimään.) Nettisivut luonnoskirjan ja päiväkirjan synteesinä ovat luonteva tapa käyttää Internetia julkaisukanavana. Näen sen mielekkäämpänä kuin nettisarjakuvan käyttö nörtti- ja kullivitsien kuvittamiseen, mutta kyse saattaa olla toisaalta vain omista mieltymyksistäni.

SUOSITUS: Mari Ahokoivun sarjakuvablogi kuuluu suomalaisen nettisarjakuvan parhaimmistoon. Tarkastakaa myös Ahokoivun portfoliosivu, eläinstrippi Kissa pienen pieni ja NAAMA kustannuksen kotisivut.

Helsingissä liikkuville tiedoksi: Ahokoivun ja muiden suomalaisten sarjakuvablogeja esittelevä näyttely on esillä Arabianrannan kirjaston näyttelypylväissä juuri nyt.

Tagit: Linkit, nettisarjakuva.

OVERCOMPENSATING
Jeffrey Rowland
Webbisarjakuva

Vähemmänkin mediatiedostavat ovat voineet havaita viime aikojen suurimman Internet-ilmiön, pitkin vuotta momenttia keränneen Snakes on a Plane –meemin. Alun perin pienen budjetin jännäriä ympäröinyt mediakohu alkoi tähti Samuel L. Jacksonin antamasta hämmentävästä haastattelusta ja kasvoi pisteeseen, jossa joka ikinen suun kautta hengittävä ali-ihminen, jolla on Photoshop tekee omia Snakes on a Plane –tribuuttejaan. Elokuva ei ole vielä saanut ensi-iltaansa, mutta olen jo lopen kyllästynyt siihen. Ymmärrän, miksi on hauskaa että maailmassa on elokuva, jonka nimi on Käärmeitä koneessa, mutta jo riittää. Elokuvaa lainatakseni, voisin jo pikku hiljaa haluta nämä saatanan käärmeet ulos koneestani.

Yksi syyllisistä on Jeffrey Rowland, joka oli ensimmäisiä lanseeraamassa Snakes on a Plane –oheistuotteita. Tämän voi kuitenkin antaa helposti anteeksi, sillä Rowland on webbisarjakuvantekijöiden tämän hetken parhaimmistoa. OVERCOMPENSATING on parhaimmillaan ikkuna kroonisesti innostuneen – tai humalaisen – lapsimiehen todellisuuteen, jossa kaikki on aika mahtavaa: yhtä lailla ihastuttavaa kuin häiritsevän tunnistettavaa. Rowland on juuri sellainen tyyppi, joka voi pillastua vaikka Käärmeistä koneessa siten, että lukijaankin tarttuu intoa.

Overcompensating on olevinaan Rowlandin sarjakuvablogi, johon hän kirjaa päivän tapahtumia. Melkein minkä tahansa stripin lukemisen jälkeen on kuitenkin ilmeistä, että suurin osa sarjan tapahtumista on sepitettä. Viittauksia ajankohtaisiin tapahtumiin ja Rowlandin kollegoihin nähdään, mutta sarjan vinksahtaneesta perspektiivistä. Tajunnanvirtamainen impulsiivisuus ajaa niin sarjaa kuin sen päähenkilöäkin, joka kirmaa lannistumatta – usein paidatta – tapahtumasta toiseen. Aina on juuri tapahtumassa jotain mahtavaa. Voiko näkymättömiä lohikäärmeitä tappaa? Kokeillaan! Onko tuo Andrew W.K. tuolla jääkaapissa? On se! Entäpä elämän tarkoitus? Miksei!

Overcompensating on monella tapaa vastalääke sille turrutukselle, jota webbisarjakuvien tai strippisarjojen lukeminen yleensä aiheuttaa. Siinä ei ole väsyneitä vitsikliseitä, ellei sitten vitsiparodioina. Hyvä esimerkki tästä on sivuhahmo Weedmaster P, alun perin yhden ominaisuuden pilviveikko, josta ajan myötä kasvaa suoranaista zen-viisautta jakava oraakkeli. Siinä ei ole banaaleja ihmissuhde-elementtejä. Se ei yritä teeskennellä sanovansa mitään merkityksellistä mistään ja ehkä juuri siksi toisinaan sanookin.

Rowland piirtää toimivaa, taloudellista jälkeä. Sarjan parivuotisen historian aikana hän on hionut pallopäähahmonsa mainiosti toimiviksi karikatyyreiksi. Rowlandin päätös käyttää piirrettyjen hahmojen taustoina tukkoisia valokuvia häiritsee toisinaan. Toisinaan ne myös lisäävät tasoja vitsiin.

Overcompensating ei suinkaan ole Rowlandin ensimmäinen webbisarjakuva. Vuosina 1999 – 2002 ilmestynyt When I Grow Up ei ollut vielä kovinkaan valmista tuotantoa. Neljän parikymppisen ystävyksen vaiheita seuraava strippi lainasi vielä liikaa webbisarjakuvan yleisistä aiheista ollakseen järin kiinnostava. Merkittävää sinänsä, että When I Grow Upin surrealismi oli pakotetumpaa kuin samanlaiset elementit myöhemmin Overcompesatingissa. Tästä voinee päätellä, että tarinankerronnan rentouden voi oppia. Vuonna When I Grow Up muuntui Wiguksi ja Rowland siirtyi kertomaan Wigu-nimisen pojan ja tämän perheen seikkailuista. Sarjan neljän ilmestymisvuoden aikana nähtiin muun muassa matkoja ulottuvuuksien välillä, maagisia lentokoneita, dinosauruksia ja televisioista alati karkaavia animaatiohahmoja! Näkökulma on lapsenomaisen innostunut, vieläkin Overcompensatingiakin voimallisemmin. Wigu on mainio, nyrjähtänyt seikkailusarjakuva jonka varsinaista kohdeyleisöä on vaikea arvailla.

Rowlandin sarjakuvien merkittävin ongelma on monille kunnianhimoisimmille webbisarjakuville tyypillinen haastavuus. Overcompensating on paikoin vahvasti sisäänpäin lämpiävä. Vitsit voivat aueta kovin heikosti, jos sarjan yleinen mielenlaatu ei ole lukijalle tuttu. Jos sarjaan pääsee sisälle, se kuitenkin alkaa palkita.

SUOSITUS: Jeffrey Rowland kiipeää pääsi sisään ja bilettää siellä. Jeffrey Rowland ja Paris Hilton ampuvat kilpa-autoja toisiaan päin ja sinut on kutsuttu mukaan. Chewbacca syö olohuoneessa voileipää samalla kun sinä ja Jeffrey Rowland katselette. Tympeiden internet-ilmiöiden aikana on hyvä muistaa, miltä tuntuu oikeasti innostua jostakin, ilman teennäisen ironian verhoa. Parhaimmillaan Overcompesating muistuttaa tästä.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

SOMETHING POSITIVE
R. K. Milholland
Webbisarjakuva

Kuvittele huone täynnä ihmisiä, jotka valittavat tauottomien, tympeiden monologien muodossa heitä vaivaavista asioista. Sisustus on ruma ja ihmiset ovat yhtä epäviehättäviä kuin ovat äänekkäitäkin. Huoneessa ei ole uloskäyntejä. Olet valvonut kolme päivää ja viina loppui eilen.

Tervetuloa SOMETHING POSITIVE -sarjakuvaan. Naurattaako?

Kymmenet tuhannet lukevat Something Positivea päivittäin, joten R. K. Milholland tekee todistettavasti jotain oikein. Sarjaa on julkaistu neljän vuoden ajan. Se ilmestyy tätä nykyä päivittäin.

Something Positive on ihmissuhdesarjakuva, jonka päähenkilöt pohjaavat Milhollandiin ja tämän ystäviin. Ajatus on pelottava, sillä se tarkoittaa, että jossain kulkee vapaana (taas yksi) joukko täysin sietämättömiä runkkareita. Näiden ihmisten aidosti toivoisi kärsivän, paitsi että jos he kärsisivät, tietäsi heidän valittavan siitä tauotta. Tässä onkin Something Positiven ydin: ikäviä asioita tapahtuu kelvottomille ihmisille ja meidän lukijoina pitäisi samastua sen sijaan että osoittaisimme sormella ja nauraisimme.

Englannin kielessä ei kuitenkaan ole sanaa vahingonilolle. Tämä on mielestäni oireellista.

Olen katsellut Seinfeldin kirjoittaja Larry Davidin komediasarjaa Curb Your Enthusiasm, jossa David vie vielä pidemmälle Seinfeldin keskeisen konseptin: epämiellyttäville ihmisille tapahtuu kauheita, ja sille saa nauraa. Katsoja ei naura hahmojen kanssa, hän nauraa hahmoille.

Tässä Milholland menee vikaan. Hän kutsuu meidät välittämään hahmoistaan, jotka rypevät negativiisuudessa ja kyynisyydessä. Toisaalta tässä on valitettavasti myös tekijän valtti: elämme aikoja, jolloin misantropia on muodikasta ja kyynisyyttä pidetään jopa tavoiteltavana. Aito ja älykäs ihmisviha onkin kiinnostavaa, hauskaakin – katsokaa vaikkapa Ivan Brunettin sarjakuvia parhaimmillaan. Tyhmä ihmisviha puolestaan on vain väsyttävää ja Milholland ei onnistu vakuuttamaan minua älykkyydestään. Erilaisen pilkan kohteeksi joutuvat ihmistyypit tai -ryhmät esitetään sarjakuvassa niin typerinä karikatyyreinä, ettei se ole enää edes kritiikkiä, vaan pelkkää polemiikkia – eikä sääli kyllä edes hauskaa sellaista.

Kauheimmillaan Something Positive on, kun Milholland vakavoituu tai pikemminkin äityy sentimentaaliseksi. Sentimentaalisuus yhdistettynä kyynisyyteen neuroottisen ihmissuhdesaippuan kontekstissa aiheuttaa rajuja allergisia reaktioita varsinkin satunnaiselle lukijalle.

Teknisesti Something Positive on yhtä lailla masentava. Jäykät hahmot tapittavat paikallaan ja oksentavat täyteen ahdettuja puhekuplia, kun päätyvät taas yhteen lannistavaan, loputtomaan monologiin. Tapahtumien taustalla on yleensä Photoshop-liukuväri, aina hyvä merkki siitä, että sarjakuva olisi pitänyt jättää kokonaan värittämättä.

SUOSITUS: Pelkkä negatiivisuus ei ole hauskaa. Jos siis jostain syystä nauroit tälle arviolle, kenties sinun kannattaa tarkastaa Something Positive.

Tagit: nettisarjakuva.

QUESTIONABLE CONTENT
Jeph Jacques
Webbisarjakuva

Kun huomaa elävänsä kiinnostavampaa elämää kuin lukemansa sarjakuvan hahmot, kannattaakohan harkita uudelleen, mitä lukee? Jeph Jacquesin QUESTIONABLE CONTENT herättää tämänkaltaisia kysymyksiä.

Jacquesin webbisarjakuvan keskiössä on joukko nuoria aikuisia, jotka työskentelevät tai muuten vaan istuvat kahvilassa, puhuvat rock-musiikista ja vatvovat jäävuoren nopeudella eteneviä ihmissuhdekuvioitaan. Mukana on tietysti markkinoitava maskottihahmo, pikkurobotti Pintsize, jonka tehtävä on heittää non-sequitur-kommentteja ja käyttäytyä typerästi, jotta sarjassa olisi vitsejä kun Jacquesin ihmishahmot keskittyvät vellomaan ihmissuhdesopassaan. Sarja ilmestyy joka arkipäivä. Arkistossa on jo yli 500 strippiä.

Jacquesin piirrostyyli on kehittynyt sarjan kahden vuoden historian aikana merkittävästi. Vaikka hänen tietokoneistettua viivaansa onkin nyt miellyttävämpi katsoa, on hänen kerrontansa edelleen tylsää. Liian monessa ruudussa ei ole muuta kuin tarpeetonta siirtymää, kun hahmot kävelevät ovista ja moikkailevat toisiaan.

Questionable Contentin vahvuus on juuri mainittu ihmissuhdesaippua, joka etenee verkkaisesti ja aiheuttaa toisinaan hyväksyviä hymähdyksiä. Erityisen hauska se ei ole, mutta paikoin tarkkanäköinen hahmoja kuvatessaan. Sikäli on sääli, ettei Jacques tunnu uskaltavan kirjoitaa kovinkaan raflaavia juonenkäänteitä.

Syynä tähän tuntuu olevan se, että Jacques pitää hahmoistaan. Vioistaan huolimatta hän esittää ne sympaattisessa valossa, samastumiskohteina lukijoille. Jos minä haluan läimäyttää niitä kaikkia kasvoille, Jacques ei liene täysin onnistunut tavoitteissaan. Jacques pitää hahmoistaan liikaa; hän kohtelee niitä silkkihansikkain. Hiljattain nähty tarinakokonaisuus päähenkilö Fayen menneisyyden traumoista latistuu, kun Jacques alleviivaa hahmonsa tuntoja sekä kaiken lisäksi säälii Fayeta omissa kommenteissaan.

(Sitä paitsi, en voi olla nauramatta tämän stripin viimeiselle ruudulle. Ääniefektin väritys ja asettelu muistuttavat erehdyttävästi yläasteen ATK-tunnin harjoitustöitä.)

Jacques on minua vuoden nuorempi, mutta silti hänen sarjakuvansa on selkeä X-sukupolven tuote. Questionable Contentin parikymppiset tyhjäntoimittajat puhuvat joutavia pop-kulttuurista niin kuin vuosi olisi 1992 jälleen. Aidon kokemisen sijaan sarjan hahmot puhuvat kokemisesta. Hahmot puhuvat rockista, mutta eivät koskaan käy keikoilla. Hahmot puhuvat seksistä, mutta eivät juuri harrasta sitä.

Rockin ja ihmissuhteiden ympärillä pyöriväksi sarjakuvaksi Questionable Content onkin merkillisen frigidi; sarjakuva, jonka pallit on leikattu. Alatyylisiä vitsejä kyllä heitellään, mutta Jacquesin sarjan päähenkilöt ovat juuttuneet jonkinlaiseen neuroottiseen selibaattiin.

Questionable Contentissa ei haise hiki eikä siemenneste. Se on seksiä ja rokkia samalla tavalla, kuin poikabändit: turvallisen androgyynisti. Vaikka Jacques on ikäiseni, hän tuntuu piirtävän sarjakuvaa lapsille – tai keskenkasvuisille.

SUOSITUS: Luettuani Qustionable Contentin arkistot läpi, huomasin paikoin turhautuvani ja jopa ärtyväni sarjakuvasta. Sääli vaan, ettei se ole lainkaan tarkoituksellista. Potentiaalisesti kelvollisen ihmissuhdesarjakuvan kohtaloksi koituvat flegmaattinen juonenkuljetus niin kuvan kuin tekstinkin tasolla sekä tekijän varovaisuus, haluttomuus muuttaa sarjan turvallista status quota.

Tagit: nettisarjakuva.

Selatessani äskeisen Penny Arcade -arvioni jälkeen sarjan verkkosivun viimeisimpiä uutisia, havaitsin olleeni tahattoman ajankohtainen. Näyttää siltä, että Seattlen pojat Krahulik ja Holkins ovat joutumassa hankaluuksiin.

Hankaluuksien lähde on Jack Thompson, tietokonepelejä – “tapposimulaattoreita” hänen terminologiallaan – vastaan ristiretkeilevä Yhdysvaltalainen lakimies. Ristiretkeilyllä en nyt niinkään tarkoita pelastuksen etsimistä vaan fanaattista ja moraalisesti kyseenalaista hyökkäilyä. Hän on tätä nykyä verrattain näkyvä julkisuuden hahmo, joka on muun muassa vieraillut asiantuntijana arvostetussa 60 minutes -ohjelmassa. Thompson on hiljattain tarjonnut 10.000 dollaria hyväntekeväisyyteen, jos joku tekisi pelin jossa pelaajan tehtävänä olisi murhata pelifirmojen työntekijöitä ja heidän perheitään.

Kun kyseisen idean ympärille rakennettu peli tehtiin, ilmoitti Thompson kyseessä olleen “satiiri” ja kíeltäytyi maksamasta rahoja. Satiirisena vetonakin Thompsonin aloite on yhtäaikaa naivi ja ilkeä sekä haiskahtaa lievästi psykoottiselta. Penny Arcaden Krahulikin lähestyttyä Thompsonia sähköpostitse, tämä soitti Krahulikille ilmeisen häirikköpuhelun. Sarjankuvantekijät – eittämättä epäviisasti – päättivät provosoida Thompsonia lisää, ja lahjoittivat hänen nimissään 10.000 dollaria Entertainment Software Association -säätiölle. Myöhemmin hän on yrittänyt saada Seattlen poliiseja pidättämään Penny Arcaden tekijöitä, syynä “häirintä”. Tilanne ei ole tätä kirjoitettassa ratkennut.

Holkins ja Krahulik saattavat olla tahallaan ärsyttäviä ja toisinaan jopa lapsellisiakin, mutta tällä kertaa he ovat oikeassa. Thompsonin kaltainen moralisti ansaitsee jokaisen näpäytyksen sormilleen. Omalla tavallaan Penny Arcade on onnistunut satiirillaan kiinnittämään huomiota tärkeään asiaan ja laittamaan Thompsonin hysteeriset oireilut perspektiivin. Voidaan toivoa, että ihmiset kuuntelevat mieluummin narreja kuin lakimiehiä.

Tagit: nettisarjakuva.

PENNY ARCADE
Jerry Holkins, Mike Krahulik
Webbisarjakuva

Sillä välin täydellisessä maailmassa: sarjakuvapiirtäjä istuu tietokoneensa ääressä pohtien aihetta webissä julkaistavalle vitsisarjakuvalleen. Inspiraatio ei tule, muusa on vaiti. Hän pitää taoun, surffaa netissä, pelaa videopelejä ja katsoo televisiosta tieteissarjan jakson.

“Nyt tiedän!” hihkaisee sarjakuvapiirtäjä palattuaan koneelleen. Inspiraatio iskee! “Teen vitsisarjakuvan siitä, millaista on hengailla himassa ja pelata tietokonepelejä. Välillä piirrän Star Trek -vitsejä tai juttuja siitä, miten Mac-käyttäjät ovat riemastuttavan erilaisia kuin muut tietokonenörtit! Siitä tulee hienoa!”

Piirtäjän ajatuksenjuoksu keskeytyy, kun Webbisarjakuvainterventiokomitean kommando syöksyy sisään ikkunasta. “Tämä on omaksi parhaaksesi, poju… ja meidän kaikkien!” naamiomies vakuuttaa samalla kun sitoo piirtäjänalun tuoliin ja pakottaa tämän lukemaan PENNY ARCADE -sarjakuvia seitsemän vuoden ajalta.

Intervention jälkeen piirtäjä kiittää poistuvaa kommandomiestä. “Kiitos kun estitte minua, en tiedä mikä minuun meni!”, hihkaisee nuori piirtäjä. “Nyt ymmärrän, että sarjakuvani olisi ollut vain kehno Penny Arcade -kopio. Epätäydellisessä maailmassa sellaisia olisi varmasti kymmeniä jos ei satoja, toinen toistaan kurjempia”, nuorukainen myöntää, ymmärtäen nyt virheensä. “Maailma on suuri ja avara, ja sieltä löytyy monta muutakin sarjakuvan aihetta kuin videopelit ja tietokoneet. Sinun pitää vain mennä ulos ja löytää ne”, murahtaa kommando takaisin isällisellä bassollaan, nousee yksisarvisensa selkään ja lentää sateenkaarisiltaa pitkin takaisin komitean suklaahattaralinnaan, Sokeritoppavuoren päälle.

Sillä välin epätäydellisessä maailmassamme kukaan ei ole kertonut kymmenille, jos ei sadoille sarjakuvantekijöille ettei kannata vaivautua. Onneksi meidänkin todellisuudessamme on yksi kultastandardi, johon tietokoneleistä obsessoivia webbisarjakuvia voi verrata: Jerry Holkinsin kirjoittama ja Mike Krahulikin piirtämä Penny Arcade.

Penny Arcadessa siis Krahulikin ja Holkinsin alter egot, kaksi nuorta aikuista tyhjäntoimittajaa Gabe ja Tycho, istuvat kotonaan ja puuhastelevat pääasiassa tietokonepelien kanssa. Kolme kertaa viikossa ilmestyvä strippi tarttuu useimmiten ajankohtaisiin peliuutisiin ja käsittelee niitä omasta vinksahtaneesta näkökulmastaan.

Nimenomaan näkökulma on Penny Arcaden vahvuus. Toisin kuin monet muut yrittäjät, Penny Arcade pysyttelee mielekkäästi konseptinsa rajoissa. Se on tasapainotellut vuosia uusitumisen ja stagnaation välillä menestyksekkäästi, kehittyen mutta ei missään vaiheessa kääntyen sisäänpäin. Se antaa lukijalle jatkuvasti uusia koukkuja, joihin tarttua vaikka palaakin aina lopulta aiheensa pariin. Penny Arcadea voi hyvinkin lukea vaikkapa ihmissuhdesarjakuvana, jossa kahden miehen dysfunktionaalisen parisuhteen koossapitävä voima ovat videopelit.

Silti keskiössä ovat videopelit, ja Penny Arcade ottaakin aiheensa haltuun taitavasti. Vaikka pelivitsit ovat lähtökohtaisesti sisäpiirin juttuja ja sarja pysyttelee aiheensa ajan hermolla, ei laajaa tietokonepeliyleissivistystä silti tarvitse nauraakseen suurimmalle osalle stripeistä. Itse asiassa olen oppinut yhtä sun toista pelialan viimeaikaisista tapahtumista Penny Arcade -sarjakuvien ja niihin liittyvän webbisivuston kautta.

Krahulikin ja Holkinsin huumori on pelikulttuuria kohtaan ilahduttavan ilkeää, kärkevää ja illuusiotonta. Pelaajat kuvataan obsessiivisina narkkareina, pelivalmistajat lyhytnäköisinä hölmöinä tai itsensä Saatanan kanssa liittotuneina pahiksina. Vaikka Penny Arcade kärjistääkin, toisinaan se onnistuu olemaan aidosti tarkkanäköinen satiiri pelikulttuurista, eikä ainoastaan sitä kommentoiva sarja huomioita kuten niin moni muu pelivitsisarjakuva. Tekijät eivät kuitenkaan aseta itseään aiheensa yläpuolelle, vaan piikittelevät toistuvasti myös itselleen. Tietty älykäs, tiedostettu itseinho tuntuu ajavan Penny Arcadea.

Penny Arcaden stripit toimivat poikkeuksellisesti myös hahmovetoisina tilannekomediapaloina. Holkinsilla on hyvä ote niin absurdiin huumoriin kuin brutaaliin slapstickiinkin. Sarjan hauskuus syntyy pikemminkin dialogista, tilanteesta ja hahmoista kuin viimeisen ruudun “punchlinesta”, joka useimmiten puuttuu kokonaan.

Krahulikin kuvitus on kehittynyt huimasti sarjan julkaisuhistorian aikana. Alkupään suorastaan nolostuttavan amatöörimäisen kankeat hahmot ovat muuttuneet ajan myötä ilmeikkäimmiksi. Krahulik on oppinut irrottelemaan kynällään ja nyt Penny Arcade on paikoin jopa näyttävä. Strippisarjakuvapiirtäjäksi Krahulikilla on miellyttävän laaja skaala ja hän tuo Holkinsin kaheleimmatkin ideat oivaltavasti ruudulle.

SUOSITUS: Siitäkin huolimatta, että Penny Arcade suosittu, se on myös tuore, oivaltava ja anarkistisen räävitön. Onko maailmassa sittenkin oikeutta, epätäydellisessäkin?

Tagit: nettisarjakuva.