Katuoja

Sarjassamme “lehtiä, joihin kirjoitan”: uusin Anime-lehti on nyt tilaajilla ja lehtipisteissä.

Anime-lehti numero 41:n kansi

Viimeisimmässä Anime-lehdessä jatkuu kolumnisarjani ”Bedefiili muistelee”. Sen kirjoittaminen on aina ilo, sillä lehden myötämielinen toimituskunta on antanut minun kirjoitta melkeinpä mistä tahansa, kunhan se liittyy edes viitteellisesti sarjakuvaan. Saamastani palautteesta päätellen vuodatukseni ovat myöskin olleet lukijoiden suosiossa. Näyttää siis siltä, että olen lopultakin löytänyt yleisön, jonka kanssa olen samalla aaltopituudella: teini-ikäiset tytöt. Huraa?

Uusimassa numerossa puhutaan seksistä sarjakuvassa. Miksi vauvojen tekemisen kuvaaminen kauhistuttaa siinä missä pyssy- ja puukkohippa on koko perheen viihdettä? Kolumnissa on tuttuun tapaan kuvataitelija Mari Ahokoivun kuvitus. Tai “Mari Ahokoivu seksi kuva”, niin kuin me hakukoneoptimointia harrastavat sanomme.

Kategoria: Hype.
Tagit: Hype

BORGTRON NUMERO 11
Jyrki Nissinen
Zum Teufel / Lesot lehdet
36 sivua, mustavalkoinen

Jyrki Nissisen Borgtron-lehti on edennyt jo yhdenteentoista osaansa. Borgtron-mutantti on edelleen jumissa jossain Kainuun korvessa. Surkea otus hautoo itsemurhaa ja tämän sadomasokistinen ”parisuhde” jalkanaamaisen Marjatta-olion kanssa saa yhä surkuhupaisempia piirteitä. Tällä kertaa Marjatta hylkää Borgtronin keskelle öistä talvimetsää. Mutantti harhailee pakkasessa ajatustensa ahdistamana – ”En voi jäädä tänne venaamaan, että ongelmanratkaisuplaneetta räjähtää ja säteily alkaa vaikuttamaan” –  päätyy penkomaan taukopaikan lehtiroskista – ”Tarvitsen pari tuhmaa kuvaa  liitteeksi tulevaan itsemurhakirjeeseeni” – ja lopulta tuhoaa hulluuskohtauksessaan suljetun bensa-aseman rakentaessaan ”Suomen suurinta hampurilaista”.

Borgtron 11 - Jyrki Nissisen kansitaidetta

Borgtron 11 lienee sarjan tähänastisista synkin osa. Ensimmäistä kertaa emme näe muita hahmoja kuin nimihenkilön, ellei hahmoksi lasketa Kainuun talvista metsämaisemaa, jonka puita Nissinen kyllä piiirtää poikkeuksellisella pieteetillä, ainakin verrattuna hänen tyypilliseen rujoon tyyliinsä. Tarina koostuu ainoastaan Borgtronin alati sekavammaksi ja synkemmäksi käyvistä mietteistä, aina siihen asti kun sekopäinen sankarimme toikkaroi alasti, verisenä ja lasinsirujen peittämänä autiolla huoltsikalla.

Olen ollut tunnustuksellinen Nissis-fani 2000-luvun alusta saakka, jolloin luin hänen ensimmäisiä pienlehtiään. Onneksi mies on pysynyt tuotteliaana sekä myös laajentanut repertuaariaan. Auttaja Hai on hämmentänyt Hesarin viikonloppuliitteen lukijoita jo pitkään ja Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaani on huikeimpia Suomessa koskaan ilmestyneitä sarjakuvateoksia. Aiemmin koin tarvetta perustella mieltymystäni Nissisen tuotantoon, mutta hänestä – ja samalla minun mielipiteestäni – on tullut lähes valtavirtaa ja voinkin nyt lähettää terveisiä kaikille, jotka eivät pidä Jyrki Nissisen tuotannosta: voitte hypätä nuotioon ja kuolla.

Tekisi mieli sanoa, että Nissinen on ”kypsynyt” tekijänä, mutta se ei tekisi hänen tuotannolleen oikeutta. Vaikka Nissinen on aina pyörinyt härskien aiheiden parissa ja viljellyt alatyylisiä heittoja,  Nissisessä ei kyse ole koskaan ollut shokeeraamisesta tai jälkiteini-iän kapinasta. Nissinen katsoo todellisuutta 45 asteen kulmasta ja näkee jotain, mitä me emme. Hänen kirjoittamansa dialogi – tai tässä numerossa monologi – on täynnä päältä katsottuna järjettömiä heittoja, mutta kontekstissa ne toimivat. Borgtronin absurdiudessa ei ole mitään pakotettua, ei minkäänlaista tarvetta keksiä outoja juttuja pelkästään niiden keksimisen ilosta. Kaikesta venkoilustaan huolimatta Nissinen on tarinankertoja ja ymmärtää sarjakuvakerronnan päälle tarpeeksi irtautuakseen normeista. Hän harhaileekin alati kauemmas yleisesti hyväksytyistä tarinankerrontakäytännöistä. Borgtronin tarina nykii eteenpäin kuin soratielle hajoava Toyota Corolla, välillä hyytyen paikalleen kokonaan. Numeron 11 mykistävimmässä kohtauksessa Borgtron täyttää naistenlehden testiä sivukaupalla, lopulta päätyen synkkään lopputulokseen elämänsä laadusta.

Borgtron on kurjuuden ja mielisairauden suureepos. Jos se olisi elokuva, siinä olisi David Lynchin ohjaus ja Tommi Liimatan käsikirjoitus. Jos sävelteos, se olisi Philip Glassin sävellys Gösta Sundkvistin sanoilla. Nissisen käsissä perämetsän mielisairaan sekakäyttäjän elämä muuttuu absurdiksi, yleistettäväksi kuvaelmaksi nurkkaan ajetun mielen hitaasta rapautumisesta.

Minä olen Borgtron. Sinä olet Borgtron. Borgtron on totta.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Arvio, pienlehdet

Kuten nokkelimmat lukijat ovat saattaneet havaita, Katuojan uusi ulkoasu on tehty hätäisesti ja näyttää jokseenkin kuppaisen hevosen peräpukamilta. Vaikka työskentelenkin IT:n parissa, en ole web designer. Sarjakuvistani “nauttineet” tietävät, että visuaaliset kykyni ovat samaa tasoa kuin säkillisellä lekasoraa.

Katuojan vanhaa leiskaa hallitsi Rami Rautkorven suunnitelema mainio logopalkki:

Katuoja - vanha logo. Taide: Rami Rautkorpi

Uuden Vuosikymmenen Katuojaan on päätetty kuitenkin tilata uusi logo. Nyt minulla onkin ilo julkistaa…

SUURI KATUOJA-LOGOKILPAILU
Suunnittele Katuoja-blogille logo. Voittaja saa fantastisen palkinnon. Logon voi lähettää osoitteeseen otto.sinisalo@gmail.com .

Joitain ohjenuoria:
– logon tulee olla alle 540px leveä
– logon tulee olla reunoiltaan valkoinen (tai muuten valkoiselle taustalle sopiva)
– logossa voi käyttää Katuojan linkkiväriä #5588AA (vaaleansininen) teeman eheyden vuoksi

Kilpailuaikaa on maaliskuun 7. päivä 2010 asti. Pidätän oikeuden julkaista kaikki kilpailuun osallistuneet työt kertaalleen tässä blogissa. Voittajatyö kohotetaan blogin otsikkopalkkiin. Kuvan käytöstä t-paidoissa, julisteissa tai Senaatintorille rakennettavissa näköispatsaissa neuvotellaan erikseen.

Jos kilpailutöitä ei kuulu, olen pakotettu piirtämään logon itse. Lupaan, että lopputulos ei tule miellyttämään ketään.

Katuoja - logo 3.0, ensimmäinen luonnos

(Yllä oleva kuva saattaa olla tahaton alluusio tähän. Kuten Ilja Rautsi havaitsi viime merkinnän kommenteissa, todennäköisesti anastan kaikki ideani asiaa itse huomaamatta.)

Kategoria: Meta.
Tagit: Meta

144 KERTAA
Reetta Laitinen, Jussi Pakkanen
Zum Teufel
48 sivua, mustavalkoinen

Reetta Laitisen kuvittamassa ja Jussi Pakkasen käsikirjoittamassa 144 kertaa -albumissa kaksi rakastavaista etsii rajojaan. Heli ja Pasi makaavat yhdessä, mutta heidän epämääräiselle parisuhteelleen on asetettu määräaika.

144 kertaa -albumin lastenkirjamainen kansi. Taide: Reetta Laitinen

Niin Laitinen kuin Pakkanenkaan eivät ole mitään punastelevia sarjakuvaneitsyitä, vaikka tämä onkin parivaljakon ensimmäinen yhteinen ei-omakustannejulkaisu. Laitisen töitä on julkaistu lukuisissa pienlehdissä ja antologioissa ja Pakkanen muistetaan muun muassa Ilman naista -teekkaristripistä. Yhdessä parivaljakko on tehnyt kolmiosaisen Munabomber-pienlehtisarjan, joka veitikkamaisesta nimestään huolimatta on sangen nokkela sarjakuva seksistä ja siihen liittyvistä kliseistä. Laitisen Päiväkuvitelmia -sarjakuvablogi on sarjakuvablogien uranuurtajia Suomessa. Hevosrollaattori-blogi on puolestaan piirtämistä treenaavan Pakkasen rehellisen hauska luonnoskirja.

Laitisen maalaama kansi 144 kertaa -albumiin muistuttaa lastenkirjaa. Vaikka lastenfiktiosta ei olekaan kyse, valinta on temaattisesti sopiva. 144 kertaa kertoo 2000-luvun pari-kolmikymppisistä haahuilijoista, lapsi-aikuisista, joiden lapsuus jatkuu pitkälle kohti keski-ikää, ilman velvoitteita vakavoitua tai sitoutua. Sarjakuvassa leikitään pehmoleluilla sänkypuuhien jälkeen ja hassutellaan ninjavaattteissa ennen aktia. Pasi ja Heli ovat vielä kakaroita: kun puhe kääntyy mihinkään vakavampaan ja vitsailu päättyy, katkeruus hiipii esiin. Lapsuus on loppumassa.

Puhetta sarjakuvassa riittääkin. 144 kertaa on näytelmällinen sarjakuva. Helin ja Pasin ohella muita hahmoja ei pääse ääneen. Aihe on rajattu tiukasti päähenkilöiden suhteeseen, jota dialogissa puidaan – tai pikemminkin vältellään puimasta. Näytelmällisyyttä korostaa tarinan jako “kohtauksiin” – sinänsä turha korostus, sillä Laitisen kuvittamat siirtymät tekevät jo itsessään selväksi, että aika ja paikka muuttuvat. Laitinen on albumissa vahvimmalla alueellaan, piirtämässä keskustelevia ihmisiä. Hänen hahmojensa ruuminkieli ja ilmeet tuovat suvereenisti lisäsyvyyttä kohtauksiin.

144 kertaa on luontevan oloinen piirtäjän ja käsikirjoittajan yhteistyö siinäkin mielessä, että se ei muistuta tyypillistä Pakkasen tai Laitisen soolosarjakuvaa. Parivaljakon kollaboraatio on kolmas ääni, jossain Laitiselle tyypillisen arkihavainnoinin ja Pakkasen tutun etäännytetyn satiirin välissä.

Kokonaisuus on siitä poikkeuksellinen suomalainen sarjakuva, että se tuntuu käsikirjoitetulta. Tämä ei ole välttämättä huono asia, mutta erottaa sen aikalaisistaan suomalaisessa sarjakuvassa, jotka ovat useimmiten piirtäjä- ja piirroslähtöisiä tarinoita. 144 kertaa on käänteissään täsmällinen kuin vaikkapa lyhytelokuva tai televisiosarjan jakso. Televisiovertaus on harkittu: Pakkanen on tunnustuksellinen 2000-luvun TV-genreviihteen seuraaja, kirkkaimpana johtotähtenään ymmärtääkseni TV-käsikirjoittajavelho Joss Whedon.  Televisiosarjamaisuutta tarinassa ovat sen käänteet: näemme Helin ja Pasin tilanteesta ainoastaan vihjeitä ja vasta loppua kohti kokonaisuus twisteineen alkaa selkiytyä.

Tarina ei voi seistä pelkästään käänteidensä varassa. Ottaakseni kaksi ääriesimerkkiä elokuvapuolelta, David Fincherin Fight Clubin tarina kestää uudelleenkatsomista, vaikka katsoja tietäisikin tarinan jujun siinä missä M. Night Shyamalanin Kuudes aisti on koukun paljastuttua yhtä kiinnostava kuin valmiiksi täytetty sudoku-ristikko. Onneksi Pakkanen on kirjoittanut Helistä ja Pasista riittävän kiinnostavia ja relevantteja, että 144 kertaa kestää useammankin lukukerran.

Lähin vertailukohta Pakkasen ja Laitisen yhteistyölle lienee Pauli Kallio lukuisat sarjakuvat. Yhdistäviä tekijöitä on ihmis- ja ihmissuhdekeskeisyys ja käsikirjoittajalähtöisyys. Laitinen ja Pakkanen eivät saavuta aivan Kallion hahmojen syvyyttä ja universaaliutta ihmiskuvauksessaan, mutta heidän tavassaan naittaa suomalaisen (ja ruotsalaisen) keskustelevan ihmissuhdesarjakuvan perinne jämerämpään ja huolitellumpaan tarinarakenteeseen on ehdotonta potentiaalia laventaa kotimaisen kitchen sink -genren näköaloja.

144 kertaa on Zum Teufel -kustantamon julkaisu. Zum Teufel on hiljattain alkanut julkaisemaan sarjakuvia yhteistyössä muun muassa Viivi & Wagnerin ja Fingerporin kaltaisia viihdesarjakuvajättejä julkaisevan Arktinen Banaani -kustantamon kanssa. Yhteistyö vaikuttaa hedelmälliseltä: 144 kertaa on esimerkki siitä, miten suuremman sarjakuvatalon suojissa Zum Teufelilla on hyvät mahdollisuudet tarjota vaihtoehtoisempaa kotimaista Arktisen Banaanin mammuttihittien vanaveteen.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Arvio

Olen Otto Sinisalo. Luen sarjakuvia, ja siksi minä juon.

Olen kirjoittanut sarjakuvista nyt kahdeksisen vuotta. Merkittävä osa teksteistä on julkaistu Katuoja-blogissa, ensin Kalaksikukko-verkkolehden alaisuudessa, sittemmin Blogger-blogipalvelun kautta. Nyt Katuoja muuttaa jälleen, tällä kertaa Suomen sarjakuvaseura RY:n Sarjakuvablogit.com -palveluun.

Blogger-palvelu on lopettamassa tuen FTP:n yli julkaisulle, joten Katuojan päivittäminen nykyisessä osoitteessaan muuttuu mahdottomaksi. Katuoja siirtyy nyt WordPress-sovelluksen päälle rakennetun Sarjakuvablogit.com -sivuston alaisuuteen. Ja totta puhuen, oli jo aikakin.

Lukuisista keksinnöistäni Sarjakuvablogit.com saattaa olla paras. Se on vähän päälle vuoden ikäisenäkin kerännyt merkittävän joukon eteviä kotimaisia sarjakuvapiirtäjiä julkaisemaan luonnoskirjojaan ja nettisarjakuviaan. Sellaisena palvelu on tärkeä osa suomalaista sarjakuvakenttää. Puhun “keksinnöstäni”, koska satuin eräänä krapulapäivänä Sarjakuvakeskuksen takahuoneessa ehdottamaan, että voisimme Sarjakuvaseuran nimissä tarjota sarjakuville räätälöidyn vaihtoehdon Vuodatus.net:ille ja vastaaville kotimaisille blogipalveluille. Muutaman päivän kuluttua kommentistani palvelin oli hankittu, blogialusta asennettu ja ensimmäiset blogit perustettu – kaikki ilman minkäänlaista työpanosta minulta. Sarjakuvablogit.com -palvelua ylläpitää joukko eteviä Sarjakuvaseuran työntekijöitä, mutta olenkin aina pitänyt itseäni enemmän ideamiehenä kuin toteuttajana. (Tämä ei estänyt minua ottamasta vastaan Kemin sarjakuvapäivien Lehti-Lempi -palkintoa, tosin.)

Joten: alkaen tästä viikosta, Katuojaa julkaistaan osoitteessa katuoja.sarjakuvablogit.com. Päivittäkää kirjanmerkkinne.

Kategoria: Hype, Meta.
Tagit: Linkit

Yksi 24h-sarjakuvamaraton on jälleen takana. Tällä kertaa suolsin Quantum Discourse -otsikolla viitisenkymmentä sivua, iltapäiväneljästä aamuyhdeksään. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että verrattuna viime vuoteen en ole kehittynyt käytännössä lainkaan, joskaan en toisaalta ole myöskään harjoitellut. Laiskuuttani toistin viime vuoden rutiinit metodeita ja välineitä myöten: tarina pohjautui jälleen Rami Rautkorven poimimiin lehtileikkeisiin. Sisällytin kaikki aihiot tarinaan tavalla tai toisella. Ulkoisesti lopputulos muistuttaa jopa hahmoja myöten viime vuonna piirtämääni Etusivu-tarinaa. Kiireessä on näemmä helppoa takertua tiettyihin maneereihin. Tällä kertaa tosin kirjoitin tarinan englanniksi, koska nyt se tuntui luontevammalta.

Koska kello käy vielä, ajattelin kirjata viime vuoden tapaan annotaatiot Katuojaan. Alla ovat kootut selitykseni ja huomioni sivu kerrallaan. Valmiin työn voi lukea 24tuntiasarjakuvaa.info -galleriasta, jahka se skannataan loppuun.

Etu- ja takakansi: Nämä tein viimeisenä. Etukansi syntyi vahingossa: alareunan kuva on paperin läpi imeytynyttä mustetta, joka tarttui hauskan näköisesti aluspaperille. Takansi on väsynyt Stan Lee -imitaationi.

Sivu 3: Aloitin numeroinnin ikään kuin suunnittelisin valmista lehteä. Otin välittömästi käyttöön huomiovärit, koska luottamukseni kykyihini piirtää sama hahmo tunnistettavasti useita kertoja on rajallinen.

Sivu 4: Päähenkilömme Aldous Lund. Hän on ruskea, koska minulla oli ruskea tussi.

Sivu 5: Tahaton alluusio levynkanteen. Musta banaani oli yksi Ramin arpomista aihioista. Otsikko syntyi, kun tein tarinan yleislinjauksen maratonin alkuhetkillä. Ei vetävin mahdollinen, myönnettäköön. “Graphic novella” kuulostaa sopivan turhantärkeältä.

Sivu 6 – 7: Loputon banaanikeskustelu alkaa. Esittelemme myös näkökulmahenkilön ja protagonistin suhteen.

Sivu 8: Kun et tiedä mitä piirtää, piirrä lähikuva kasvoista. Näitä on paljon.

Sivu 9: Lundin banaanimonologi miellyttää minua jostain syystä.

Sivu 10: Halusin sisällyttää Foucault-teemoja, koska tulin hiljattain puhuneeksi aiheesta useastikin. Tuntemukseni diskurssianalyysistä on toki olematon, joten bluffaan kaikki tarinan “tieteelliset” faktat.

Sivu 11: Pöllin tämän vitsin koomikko Demetri Martinilta.

Sivu 12 – 13: Lopulta pääsemme eteenpäin. Isot otsikkosivut sisällytin laiskuuttani.

Sivu 14: Puuvärejä! Ajattelin niiden erottavan Lundin lapsuuskuvat nykyhetkestä, mutta unohdan sen pian ja käytän tussia kuten muuallakin. Hippivanhemmat oli yksi aihioistani.

Sivu 15: Teennäinen puheen ja kielen kanssa pelehtiminen saattaa johtua Paul Austerin kirjoista, joita olen lukenut hiljattain.

Sivu 16: Tästä sivusta pidän. Vanhempien ilmeet onnistuivat puolivahingossa.

Sivut 17 – 19: Tämä skenaario perustuu viime viikolla valmistujaisjuhlissa käymääni dialogiin tutkimusmetodeista.

Sivu 20 – 21: Rouva Lundin puheet tulevat suoraan aihioista. Oudosti makaava epämuodostunut koira johtuu siitä, että piirsin sen ensi ja sitten huomasin piirtäneeni itseni pussiin sommitelman kanssa.

Sivu 22: Tässä tunsin hetkellisesti saavani kirjoitettua jotain samastuttavaa. Viimeistään tässä vaiheessa olin päättänyt että Lundin epäkieli on puuvärisuhruja.

Sivu 23: Täysin järjetön sommitelma yläruudussa. Vaikutelma päihtyneestä valokuvaasta, joka on ottanut kehnosti rajatun kuvan on täysin kohtuullinen. Sommittelu voi johtua piirtämishetken mielentilastani. Kello lähestyi tässä vaiheessa puolta yötä.

Sivu 24 – 25: Tämä oli kohtuuttoman työläs piirtää, varsinkin ottaen huomioon, että se ei edes näytä kovin hyvältä.

Sivu 26: Ensimmäinen kultakalani, joka näyttää edes vähän kalalta.

Sivu 27: Tarinan ehkä onnistunein yksittäinen sivu. Syynä mahdollisesti se, että jaksoin värittää tätä muita sivuja pidempään.

Sivu 28: Yritin piirtää rouva Lundin tuhoamassa kultakalamaljaa, mutta tekstilaatikot olivat tiellä, joten rouva riehuu geneerisesti. Tarina on muutenkin kohtuuttoman tekstiraskas ja se sotkee sommittelua enemmän kuin kerran.

Sivu 29: Kultakalojen syöminen oli siis yksi aihioista. Olin päättänyt nimetä kappaleet välimerkkien mukaan, tämän ollessa kappale “puolipiste”. Tämä varmasti vaikutti hyvältä intertekstuaaliselta idealta jossain vaiheessa.

Sivu 30 – 31: En näemmä osaa päättää, onko tämä luento vai seminaari vai puhe.

Sivu 32: Diktaattorin diggaaminen oli yksi aihioista. Huomatkaa tahaton symmetrinen high five.

Sivu 33: Miltä näyttävät halaavat ihmiset? Eivät tältä.

Sivu 34 – 35: Nenäbingo! Ilmeisesti Suomen televisiossa tulee tällainen ohjelma, mutta väitän minun versioni olevan parempi.

Sivu 36: Raksamies saa täyttää “roudarin” rooli.

Sivu 37: Kuvataiteilija Sinisalo yrittää piirtää asioita perspektiivistä aamuneljältä. Lopputulos arvattavissa.

Sivu 38-39: Laaja ymmärrykseni kvanttimekaniikan luonteesta käynee tästä ilmi selvästi. Kvantit ovat pieni asioita. Joihin liittyy epävarmuutta.

Sivu 40: Otsikko mainittu! Kuolleet filosofit ja fyysikot ympäri maailman pyörivät haudoissaan.

Sivu 41: Laskekaa “end” -sanojen määrä tästä eteenpäin. Saatoin olla väsynyt.

Sivu 42: Tässä lainataan arvatkaa ketä skottikirjoittajaa! En ole varma, onko termiä “unlanguage” käytetty aiemmin fiktiossa, mutta jos ei, Unlanguage on (C) ja (R) Otto Sinisalo 2009.

Sivu 43: Tyhjä puhekupla oli varmaankin ennalta-arvattava ratkaisu epäpuheelle.

Sivu 44: Alun perin ajattelin, että saisin valkoista tekstiä vihreän vahaliitupohjan päälle, mutta olin väärässä. Tarinan maailmankaikkeudessa käytetään sitten paljon mustia liituja.

Sivu 45 – 47: Miksiköhän aamukuuden jälkeen piirretyt sivut näyttävät parhailta? Johtunee väreistä. Sivun 47 epäonninen herra on cameo Etusivusta.

Sivu 48: Kirjoitin tähän alun perin “Lind lives”. Hyvä merkki, jos unohdan tarinan ainoan nimetyn hahmon nimen.

Sivu 49: Pidän mysteereistä, joissa pengotaan erikoisten hahmojen jäämistöä. Siksi tämä oli mukava piirtää ja kirjoittaa.

Sivu 50: Tämän loppukoukun keksin jossain vaiheessa prosessin aikana. Liitutauluteema täsmentyi puolessavälissä, mutta myöhemmin laajensin sen myös loppuratkaisuun.

Sivu 51 – 52: Näiden sivujen piirtäminen tuntui aidosti hyvältä. Jonkinlainen oma katharsiksen tunteeni saattaa kenties välittyä tästä lukijallakin.

Appendix A: Tässä muistoksi kaikki lähdeaihiot Metro-lehdestä.

Ja nyt, ulos. Miksi aurinko on noin kirkas?

Kategoria: Meta, Sarjakuva.

PIMEÄN POLUT – PROLOGEJA
Sari Manninen
32 sivua, mustavalkoinen / osittain värillinen
pimean.polut(at)gmail.com
ttluciferal.deviantart.com/

Sanotaan, että kaikkien ihmisten sisältä löytyy romaani. Yleensä kuitenkin jätetään sanomatta, että useimpien kohdalla se on syytä pitääkin siellä. Jostain syystä jos rajataan tarkastelua sarjakuvan tekemisestä kiinnostuneisiin ihmisiin, sama sääntö tuntuu pätevän fantasiaeepoksiin. Sari Manninen on taidekoulun päättötyönään uskaltautunut päästämään ulos ensimmäisen osan omasta fantasiaeepoksestaan.

Ne fantasiaeepokset, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa, kertovat yleensä erityislaatuisesta yksilöstä, jonka kohtalo on valinnut suorittamaan Tärkeää Tehtävää. Ongelma ei ole niinkään se, että se on kulunut klisee, vaan se, että kohtalon oikkujen armoilla oleva sätkynukke ei ole niin kiinnostava kuin valinnoillaan oman polkunsa määrittävä toimija. Jälkimmäinen tämän lehden kahdesta prologista on tässä suhteessa aika huolestuttava. Jonkin ihmeellisen valtakunnan kruununperijä nousee aikuistumisriitissä korkean tornin katolle, missä hän kohtaa varjo-olennon, joka tunnistaa hänet kauan odotetuksi Varjon Lapseksi, joka on tuova mukanaan uuden kunniakkaan aikakauden.

Tällainen on prologi pahimmassa merkityksessään: Pelkkiä suuria lupauksia siitä, kuinka vaikuttavia asioita sarjassa tulee joskus myöhemmin tapahtumaan, piittamatta lainkaan siitä, että lukijan pitäisi vaikuttua jo siitä julkaisusta, jota hän on parhaillaan lukemassa. On oireellista, että prinssiä ei nimetä tarinassa laisinkaan. Hän ei tee mitään kiinnostavaa, kunhan vain potee suurpiirteisen profetian ruumiillistumalle ymmärrettävästi aiheutuvaa eksistentiaalista angstia.

Ensimmäinen prologi sen sijaan tuo vahvasti mieleen erään eeppisen fantasiaromaanin, joka hyvin paljon ansaitsi tulla kirjoitetuksi: Susanna Clarken Jonathan Strange & herra Norrellin. Pimeän poluissa liikutaan hieman Clarken kirjan kahden vuosisadan takaista eurooppalaista luokkayhteiskuntaa muistuttavassa maailmassa, jossa magiasta kiinnostuneet kirjanoppineet joutuvat tekemisiin vaarallisen yliluonnollisen olennon kanssa.

Herttua van der Axell löytää metsästysretkellään metsenhengeksi epäilemänsä haavoittuneen, ihmismäisen olion ja kohtalokkaan ylimielisesti ottaa sen vangikseen analysoitavaksi. Kiehtova jännite syntyy kahden maailman välisen rajapinnan tarkastelusta: Kun van der Axell tekee ruumiinavauksen olennolle, hän huomaa sisäelimien olevan riimujen peitossa. Tämä hienovarainen yksityiskohta on dramaattisesti ristiriidassa meidän tuntemamme maailman lainalaisuuksien kanssa. Luonteeltaan maaginen olento voi pinnallisesti muistuttaa ihmistä, mutta sen ei tarvitse olla meidän tuntemiemme evoluutiomekanismien selitettävissä.

Kuvitus on kunnianhimoisesti harmaasävytettyä, muutamalla sivulla jopa tietyillä huomioväreillä tehostettuna. Viivankäytössä, perspektiiveissä ja hahmoissa on selvää harjaantumattomuutta, mutta kuvakerronta on täysin sujuvaa. Parhaimmillaan Mannisen perusteellinen kuvitustekniikka tekee ruuduista ikkunoita, joiden lävitse lukija seuraa tapahtumia dokumentaarisesti. Tämä edesauttaa ihmeen tunnun syntymistä huomattavasti tehokkaammin kuin genren kliseisiin turvautuminen.

SUOSITUS: Jos nämä kaksi prologia olisivat kaksi erillistä julkaisua, en epäröisi jättää suosittelematta toista niistä. Ja siinäkin tapauksessa epäröisin suositella julkaisua, joka on vain prologi pidemmälle tarinalle. Mutta se on hyvä prologi: Se antaa ymmärtää, että jatko voisi olla lukemisen arvoista.

Kategoria: Arvio.
Tagit: pienlehdet

Vilkaisin juuri kalenteriani ja kas, Helsingin 24. sarjakuvafestivaalit ovat alkaneet! Festarisivuilla on luettavissa alusviikon ohjelma ja itse viikonloppuna nähdään päätapahtuma, lauantaina 12.9 ja sunnuntaina 13.9 Gloriassa ja lauantaina 12.9 Lasipalatsissa.

Itse en juuri esiinny tapahtumassa muutoin kuin sinne tänne säntäilevänä mustana varjona, mutta tänään keskiviikkona 9.9 olen puhumassa Kultturitehdas Korjaamolla, Salon Korjaamo -tapahtumassa suomalaisesta ja venäläisestä sarjakuvasta pietarilaiskollegani Dmitry Iakolevin kanssa. Tervetuloa kuuntelemaan – tilaisuus on maksuton.

Kirjoitusrintamalla olen tehnyt festareiden takia mahdollisimman vähän. Juttujani kuitenkin löytyy Sarjainfo-lehden numerosta 1/2009, jota myydään nyt numeron 2/2009 rinnalla hyvinvarustetuissa liikkeissä. Ykkösnumerossa haastattelen Karstein Vollea ja arvioin sarjakuvia. Lisäksi olen arvioitavana, kun pienlehtipalstalla Reetta Laitinen kirjoittaa Etusivu-omakustannesarjakuvastani. Ensimmäinen saamani sarjakuvakritiikki!

Sarjainfo on aina ollut laatujulkaisu, mutta nyt se on myös todistettu: lehden toimitus pokkasi Kulttuurilehtien laatupalkinnon viime viikolla. Tästä uutisesta järkyttyneenä päätimme saman tien etsiä uuden päätoimittajan. Jos laatuzinen toimittaminen ja kehittäminen kiinnostaa, vilkaisehan työnhakuilmoitustamme.

Perjantaina ilmestyvässä Vihreä lanka -lehdessä julkaistaan artikkelini “Viisi valhetta sarjakuvasta”. Otsikko saattaa kalskahtaa tutulta manga-aiheista kolumnisarjaani lukeneille, mutta valheet ovat kokonaan uusia.

Kategoria: Hype.
Tagit: Linkit

Täytin 30 ja ainoa mitä sain, oli tämä henkilökultti:

Klikkaa suuremmaksi, tulosta ja ripusta ala-asteesi tai seurakuntasi ilmoitustaululle! (Taide: Pertti Jarla)

Kulteista puheenollen, voit nyt alkaa “seuraajakseni” Twitter-mikroblogipalvelussa, joka on suosittu tapa välittää tarpeettomia tiedonmurusia, päivityksiä syömistäsi voileivistä ja muuta tekstisaastetta. Yritän käyttää ko. palvelua kirjaamaan lyhyitä päivityksiä ja linkkejä, jotka liittyvät – aivan, arvasitte! – sarjakuviin. Päästöjäni voi lukea kirjautumatta palveluun Twitter-sivuni kautta.

Vuoden 2008 Muutoksen illuusio -luentokiertueeni palaa yllättäen, tällä kertaa Ouluun. Ensi torstaina 20.8, osana Oulun taiteiden yön ohjelmaa, luennoin supersankarisarjakuvien historiasta Oulun kaupunginkirjastossa. Paikalla on muutakin sarjakuvaohjelmaa, muun muassa Jaana Suorsan satutunti, Mikko Jylhän sarjispaja ja näytös Watchmen-elokuvasta.

Stahanovilainen tietotyön sankari ja kollaboraattorini Rami Rautkorpi on onnistunut korjaamaan Suomen sarjakuvaseura ry:n Sarjakuvablogit.com -palvelun tehokkuusongelmat, tai ainakin osan niistä. Nyt suomalaisen nettisarjakuvan ykkösportaali toimii taas jouhevasti!

Aikanaan kirjoittamani NaNoWriMo-romaani ei ole “yllättäen” vieläkään löytänyt julkaisijaa – minulla on vasta 7 hylkäyskirjettä eri kustantamoilta – mutta sitä on myös luettu. Tuoreeltaan teoksen arvioi Mari Ahokoivu blogissaan ja nyt arvostelun on tehnyt jäljittelemättömään tyyliinsä Tuukka Teponoja. Myönnettäköön, että molemmat hävisivät marraskuisen vedonlyöntimme siitä, kuka kirjoittaa pisimmän kirjan, häviäjien ollessa velvollisia kuvittamaan ja arvioimaan voittajan teoksen. Lyhyempään tulokseen päätyneet Ahokoivu ja Teponoja ovat nyt julkisesti maksaneet velkansa.

Ahokoivusta puheen ollen: taiteilijan esikoisalbumi ilmestyy syyskuussa. Ahokoivu on pitkäaikainen yhteistyökumppanini, joka on muun muassa kuvittanut kirjoittamani Anime-lehden kolumnit, joten suositukseni saattaa olla puolueellinen. Mutta silti: käykää ostamassa Löydä minut tästä kaupungista. Olen nähnyt luonnokset ja ne näyttävät fantastisilta.

Kategoria: Fiktio, Hype, Meta.
Tagit: Linkit, Muutoksen illuusio

Olen tänään kolmekymmentä vuotta vanha. Jos olisin syntymävuonnani ilmestynyt sarjakuva, olisin vessapaperille painettu, kellastunut pulp-lehti, joka kiinnostaisi lähinnä keräilijöitä.

Tämän kyseenalaisen merkkipäivän kunniaksi olen koonnut listan 30 mainiosta sarjakuvasta. Olen jättänyt suosiolla pois monet sarjakuvan vakiintuneet klassikot ja koostanut listan teoksista, joita suosittelisin itselleni, jos en olisi vielä lukenut niitä, niin vinksahtaneelta kuin se ehkä kuulostaakin.

Lista heijastelee paitsi mieltymyksiäni, mutta myös omaa lukuhistoriaani. Monet teokset ovat 2000-luvulta tai sellaisia, jotka olen lukenut 2000-luvulla. Kokoelmakirjojen yleistyttyä englanninkielinen sarjakuvamaailma muuttui omituisesta keräilyharrastuksesta edes jossain määrin järkeväksi toiminnaksi, jossa pystyin kävelemään kauppaan ja ostamaan minua kiinnostavan kirjan 22-sivuisen läpäreen sijaan.

Listassa on vääjäämättä paljon supersankareita. Supersankarisarjakuvat toivat minut sarjakuvan pariin ja olen edelleen genrelukija ja sinä päivänä, kun koen että minun pitää pyydellä sitä anteeksi, lopetan sarjakuvien lukemisen kokonaan.

Lista on aakkosissa.

1. 2001 NIGHTS (Hoshino)
2001 Nights on isojen ideoiden avaruusoopperaa – kenties genren paras edustaja sarjakuvassa. 2001 Nightsin kaltaista sense of wonderia tihkuu ani harva tieteisromaani ja vielä harvempi sarjakuva.

2. THE ADVENTURES OF LUTHER ARKWRIGHT (Talbot)
“Maailman ensimmäinen sarjakuvaromaani” yhdistelee 2000AD-henkistä tieteisfantasiaa Talbotin underground-ilmaisuun. Brittiläinen UG-sarjakuva levisi 1970-luvulla pilvikaupoissa. Luther Arkwrightia lukiessa tämä seikka ei jää epäselväksi.

3. AGE OF BRONZE (Shanower)
Eric Shanowerin hidastempoinen historiallinen eepos Troijan sodasta. Unohda Millerin hysteerinen 300 ja muut “historialliset” sarjakuvat – Shanower näyttää, mitä tapahtuu kun historiantutkija ja ensiluokkainen tarinankertoja pääsee käsiksi miekka- ja sandaaligenreen.

4. ALIAS (Bendis / Gaydos)
Nykyään taajaan pilkatun Brian Bendisin Marvel-maailmaan sijoittuva etsiväsarja Alias oli ensimmäisiä “aikuisia” Marvel-sarjakuvia, joskin aikuinen tarkoittaa tässä tapauksessa kiroilua ja peppuseksiä. Alias on kuitenkin Bendisia parhaimmillaan ja albumissa 4 päähenkilömme oksentaa ukkosen jumala Thorin kengille, joka on jo itsessään hieno asia.

5. ALL-STAR SUPERMAN (Morrison / Quitely)
Huikein ja olennaisin koskaan kerrottu Teräsmiestarina. Vain yksi monista tämän listan esimerkeistä siitä, miten kultasormi Grant Morrison onnistuu kerta toisensa jälkeen löytämään vuosikymmeniä vanhoista hahmoista jotain traagisen olennaista – ja samalla kertomaan hyvän tarinan.

6. THE AUTHORITY (Ellis / Hitch)
Ellis ja Hitch repivät supersankarit 2000-luvulle, unohtaen saippuaoopperan ja keskittyen spektaakkeliin. The Authority olisi Michael Bay -filmi sarjakuvana, jos Michael Bay osaisi ohjata elokuvia.

7. EVAN DORKIN: DORK
Maito ja Juusto -sarjakuvasta tuttu Dorkin revittelee nokkelasti tabuilla ja sarjakuvakliseillä räävittömässä huumoriantologiassaan. Varsinainen syöksylasku taiteilijan psyykeen nähdään sarjan toisessa albumissa, jossa Dorkin kuvittaa vavahduttavasti hermoromahduksensa reaaliajassa.

8. FILTH (Morrison / Weston)
Grant Morrison tekee oodin kuolleelle kissalleen ja onnistuu tekemään sarjakuvamestariteoksen. Tiivimpi vaihtoehto Morrisonin magnum opukselle, The Invisiblesille: The Filth tarjoilee samat teemat tiiviimmässä paketissa.

9. THE GOON (Powell)
Eric Powellin hirviörieha on selkeästi Hellboyn henkinen perillinen – mutta hauskempi. The Goon on yksi niitä sarjakuvia, jotka voivat vaihtaa vaihdetta farssista tragediaan ilman, että se tuntuisi lainkaan luonnottomalta.

10. HUMAN TARGET (Milligan / Biukovic)
Peter Milliganin kirjoittama jännäri on toimintasarjakuvaa esimerkillisimmillään. Edvin Biukovicin varhainen kuolema oli todellinen menetys, vaikka myöhemmätkin Milliganin Human Targetit (sans Biukovic) olivat sangen vinkeitä.

11. LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN (Moore / O’Neill)
Suomeksi nimellä Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga julkaistu sarja on Alan Mooren nokkela, nihilistinen ja intertekstuaalisiin viittauksiin hukkuva pulp-aarreaitta. Moore onnistuu myös yllättämään sentimentaalisuudellaan, ja toisen osan finaali ei olekaan vähempää kuin sydäntäsärkevä.

12. MARSHAL LAW (Mills / O’Neill)
Jos Miller ja Moore tappoivat supersankarit, Mills ja O’Neill tanssivat niiden haudoilla tässä ultraväkivaltaisessa kyberpunk-satiirissa. Vaikka myöhemmät osat häviävät hieman yhdentekevän satiirin suohon, FEAR AND LOATHING -albumi on brutaalin kylmää sarjakuvapunkkia.

13. MONSTER (Urasawa)
Naoki Urasawan sarjamurhaajatrilleriin kätkeytyy liikuttavaa humanismia. Urasawa on selkeästi sukupolvensa kirkkaimpia ääniä Japanissa – 21ST CENTURY BOYS näyttää ensimmäisten osien perusteella nousevan vielä Monsteriakin huikeammaksi eepokseksi.

14. NEMESIS THE WARLOCK (Mills / O’Neill / Talbot)
Goottilaisen tieteissarjakuvan nörttitaivas ja hienoin yksittäinen tarina, joka kuunaan nousi brittiläisestä 2000AD-antologiasta. Se tiivistää 2000AD:n parhaat puolet: satiirin, komedian ja julkean yhteiskuntakritiikin.

15. NEW X-MEN (Morrison / useat)
Vaikka Chris Claremont teki X-Men-tuoteperheestä sen jättiläisen joka se on nykyään, Grant Morrison kirjoitti parhaat Ryhmä-X-tarinat. Jo sarjan 1. ruutu kertoo, mistä tulee olemaan kysymys: siinä Kyklooppi toppuuttelee riehuvaa Wolverina ja kehottaa tätä lopettamaan tappelun – New X-Men on Morrisonin yritys kertoa pasifistisista supersankareista.

16. POWERS (Bendis / Oeming)
Bendisin puhelias poliisidraama supersankarimaailmassa, Oemingin jännällä art deco -tyylillä kuvittama. Bendisin keskusteluvetoista, hidastempoista ja kokeilevaa kerrontaa parhaimmillaan.

17. PREACHER (Ennis / Dillon)
Garth Ennisin läpimurtohitti, joka yhdistelee jumalanpilkkaa, väkivaltaa ja perversioita ollen silti yllättävän sentimentaalinen western-pastissi. Myös Ennisin ja Dillonin pitkä yhteistyö Hellblazer-sarjassa kestää hyvin aikaa.

18. PUNISHER (MAX) (Ennis / useat)
Uudempaa Ennisiä. Kymmenosainen Punisher on synkintä kostajafiktiota jota on kuunaan sarjakuvamuotoon tehty. Se saavuttaa nihilistisen huippunsa SLAVERS-albumissa, joka on niin kyynisen armoton rikostarina, että lukija kokee tarvitsevansa suihkun sen jälkeen.

19. SCOTT PILGRIM (O’Malley)
Videopelisukupolven toimintaromanssissa kung-fu-taistelevan nimihenkilön on päihitettävä mielitiettynsä 7 pahaa ex-poikaystävää. Super Mario kohtaa kakskyt-ja-risat sukupolven romanssit – hauskaa, absurdia mutta yllättävän totta. Eikö elämä olekin tasohyppelypeli?

20. SLEEPER (Brubaker / Phillips)
Kovaksikeitetty vakoilujännäri vie lukijan supersankarigenren hämärään alamaailman. Brubaker tekee mitä parhaiten osaa ja laittaa joukon kiehtovia sosiopaatteja juonimaan toisiaan vastaan.

21. TOP TEN (Moore / Cannon)
Alan Mooren poliisidraama yli-ihmisten täyttämästä kaupungista. Moore kuvittajineen pyörittää mestarillisesti kymmenien hahmojen kaartia ja palauttaa ihmissuhdedraaman onnistuneesti supersankarien fantasiamaailmaan.

22. TRANSMETROPOLITAN (Ellis / Robertson)
Warren Ellisin lä
pimurtotyö on rakkauskirje journalismille sekä hurmaavan hävytön kuvaus tulevaisuudesta, jossa mikä tahansa on mahdollista – sääli vain, että ihmiset ovat edelleen lyhytnäköistä roskasakkia.

23. SWAMP THING (Moore / useat)
Sarjakuva, joka synnytti Vertigo-alamerkin ja jota kaikki Vertigo-taiteilijat yrittivät vaihtelevalla menestyksellä imitoida. Swamp Thing olisi kenties parasta kauhusarjakuvaa, jonka tiedän, elleivät olisi olemassa…

24. UZUMAKI & GYO (Ito)
… Junji Iton kylmäävät kauhusarjat, joissa tekijä esittelee makaabereja kauhunäkyjään lukijalle suorastaan sadistisella vimmalla. Ito tietää parhaiten, miten herättää pelkoa ja inhoa sarjakuvan lukijassa.

25. UMBRELLA ACADEMY (Way / Bá)
Minua kaksi vuotta vanhempi Gerard Way on paitsi menestynyt rock-laulaja, myös sarjakuvakäsikirjoittaja, joka esikoisteoksellaan näytti, että voisi hyvinkin olla Grant Morrisonin manttelinperijä. Vihaan sinua, Gerard Way.

26. WAR STORIES (Ennis / useat)
Unohda Korkkarit: Ennis näyttää kuinka tehdään sotasarjakuvia. Englanninkielisen sarjakuvan virallinen sotahullu briljeeraa historiantuntemuksellaan, mutta ei säästele lukijaa sodan turhuudelta ja julmuudelta. Ennisin Battlefields-sarja jatkaa samoilla linjoilla.

27. WATCHMEN (Moore / Gibbons)
Flippety floppety floo.

28. WE3 (Morrison / Quitely)
Söpöt kotieläimet muuttuvat kyborgitappajiksi Morrisonin kyberpunk-eläinsadussa. Viimeistään, kun kärsinyt koe-eläinkoira kohtaa emäntänsä, silmät kostuvat. GUD DOG.

29. X-STATIX / X-FORCE (Milligan / Allred)
Milliganin kirjoittama ja Allredin mestarillisen velmusti kuvittama mediasatiiri pitää sisällään vetoavan supersankarioopperan. X-Statix on surullinen muistutus Marvelin 2000-luvun alun kulta-ajasta, jolloin yhtiö oli valmis kokeilemaan uusia, radikaalejakin ideoita.

30. YLI 10 000 KOIRAN KOIRANÄYTTELY (Nissinen)
Listan ainoa kotimainen. Nissinen popkulttuurilukutaito tuntuu olevan samantyyppinen kuin itselläni, vaikka hänen sarjakuvansa eivät muistuta mitään tämän listan sarjakuvia. Siltikin Nissisen punk-sarjakuviin ei voi olla ihastumatta, paitsi jos on huumorintajuton hirviö – jollainen en vielä myönnä olevani. Katsotaan 10 vuoden päästä uudelleen.

Kategoria: Kolumni, Meta.
Tagit: DC, Grant Morrison, Marvel, Warren Ellis