Katuoja

WOLVERINE: ENEMY OF THE STATE – THE COMPLETE EDITION
Marvel
Mark Millar, John Romita jr.
352 sivua, värillinen

Eilisen kirjoitukseni Mark Millarista inspiroi osin WOLVERINE – ENEMY OF THE STATE -kokonaisuus, jonka luin hiljattain. Kovakantinen kirja kokoaa 13 numeroa X-Menistä tutun tuhoutumattoman psykopaatin edesottamuksia.

Wolverine on ongelmallinen hahmo siinä mielessä, ettei ole enää lähtökohtaisesti kovin kiinnostava. Larry Hama sai pitkiä tarinakokonaisuuksia aikaiseksi kartoittamalla Wolverinen unohdettua menneisyyttä, mutta kun teema oli käyty loppuun, ei jäänyt enää paljoa kerrottavaa. Viimeistään Origin-sarjan kuvaus Loganin teinivuosien viktoriaanisesta angstista sysäsivät hahmon parodian puolelle. Wolverine toimii sivuhahmona: hän on lyhyt sekopää, joka kestää loputtomasti rankaisua ja joku tykkää puukottaa ihmisiä. Päähenkilönä hän on hivenen yksipuolinen.

Millar ottaa pitkässä tarinakokonaisuudessaan hahmon haltuun niin ilmeisillä keinoilla, että se lähentelee neroutta. Hän poimii Wolverinen keskeiset ominaisuudet (kertauksen vuoksi: sekopäisyys, rankaisun kesto, puukottaminen) ja kääntää nupit kaakkoon. Wolverine on sekopäisempi kuin koskaan; Wolverine ottaa vastaan enemmän rankaisua kuin koskaan; Wolverine puukottaa hengiltä enemmän ihmisiä kuin koskaan.

Tarinassa Wolverine joutuu terroristikultin aivopesemäksi ja tämä lähetetään tappamaan Marvelin supersankareita. Saatuaan suhteellisen järkensä takaisin sankarimme lähtee luonnollisesti terroristien perään ja ruumiskasat kasvavat vuoriksi. Enemy of the State on käytännössä 352 sivua Wolverinea riehumassa ympäriinsä verisessä usvassa. Millar selvästikin nauttii päästessään leikkimään Marvelin leluilla. Psykopaattimutantin kynsien väärässä päässä nähdään melkein kaikki yhtiön keskeiset sankarit ja kymmenittäin enemmän tai vähemmän tunnettuja roistoja. Teurastuksen kuvittaa aina tasalaatuinen John Romita jr., joka pitää Millarin käsikirjoituksen edes jollain tasolla uskottavana.

Enemy of the State on yhtä aikaa yksi tyhmimpiä ja viihdyttävimpiä tarinoita, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Tämä sarjakuva voisi olla machompi ainoastaan, jos sen Henry Rollins lukisi sen ääneen samalla kun nahkahousuihin pukeutuneiden hevareiden armeija soittaisi taustalla sähkökitaroita.

SUOSITUS: Enemy of the State on Millaria parhaimmillaan: mielipuolista väkivaltaviihdettä vailla minkäänlaista yritystä olla jollain tapaa älykäs.

Tagit: Arvio, Marvel.

SHE-HULK VOL. 4: LAWS OF ATTRACTION
Marvel
Dan Slott, useita kuvittajia
192 sivua, värillinen

Luin juuri supersankarisarjakuvan, josta nautin aidosti. Vime kerrasta olikin hetki.

Dan Slottin SHE-HULK lienee Marvelin säännöllisesti hauskin julkaisu. Se ei ole parodia, se on komedia supersankareilla. Hulkin serkku Jennifer Walters, Hulktar (!), työskentelee supersankareiden ja -roistojen oikeusjuttuihin erikoistuneessa asianajotoimistossa. Sankarittaren työpaikka on tietysti muodonmuuttajien, androidien ja avaruusjumalien kansoittama friikkishow, mutta onneksi Jennifer kykenee halutessaan muuttumaan väkivahvaksi vihreäksi amatsoniksi. Slottin luenta hahmosta on miellyttävän hienovarainen: Hulktar ei elä kaksoiselämää, hänen supersankari-identiteettinsä vain Jenniferin keino paeta hänen ihmishahmonsa epävarmuuksia muuttumalla tuhoutumattomaksi ja samalla impulsiivisemmaksi Hulktareksi.

Sarjan neljännessä albumissa Slott käyttää riemukkaasti sekaisin niin luomaansa hahmokaartia kuin Marvel-sarjakuvien vuosikymmeniä vanhaa historiaa. Albumin tarinoissa mielenhallintavoimainen Tähtikettu joutuu vastaajaksi raiskausoikeudenkäynnissä, hääkellot soivat Hulktarelle ja paras sivuhahmo aikoihin, sementtipäinen mykkä jättiandroidi Awesome Andy rakastuu. Slott tasapainottelee alati supersankaritoiminnan, komedian ja ihmissuhdedraaman välillä, joskus sekoittaen niitä kaikkia ennakkoluulottomasti. Albumissa on kohtaus, jossa Hulktar ja aikamatkaava cowboy ajavat rakettihevosella takaa rakastunutta ihmissutta (tai oikeammin susimiestä), jonka mieltä hallitsee Hämähäkkimiehen kyborgivihollinen. Ja jos tuo ei ole jotain, jota haluat nähdä sarjakuvissa, saattaa olla, että sielusi on kuollut.

Slott tekee jotain, jota harva enää kehtaa: hän tunnustaa avoimesti rakkautta Marvelin supersankarimaailmalle. Slott ei kuitenkaan tee mitään tribuuttisarjakuvaa – se on DC:n patsastelijoiden (katson sinua, Alex Ross) tehtävä. Marvel on ollut aina ikonoklastinen julkaisija, jonka hahmot ovat jatkuvassa muutoksessa. DC:n supersankarit ovat muuttumattomia, etäisiä isähahmoja, Marvelin superihmiset taasen vähän itsensä kanssa hukassa olevia tunnistettavia neurootikkoja. Samoin Marvel ei ole ottanut jaettua maailmaansa niin vakavasti: se on aina ollut vähän mielipuolinen, vähän itsetiedostavan ironinen. Slott toisaalta viittaa vanhoihin Marvel-sarjakuviin sellaisella frekvenssillä, että She-Hulk-tarinoiden lähestyminen voi olla vaikeaa. Toisaalta hän syleilee hulluimpia Marvel-konsepteja niin innokkaasti, että mukaan on helppo hypätä.

She-Hulkin suurimpia vikoja on kuvituksen epätasaisuus. Yksinään tässä albumissa on yhdeksän piirtäjää ja tussaajaa. Ainoastaan kansitaiteilija Greg Horn yhdistää kaikki ilmestyneitä She-Hulk-lehtiä. Tämä on sääli, sillä Horn on kankeita pornoposeerauksia piirtävä, hahmonsa muovisiksi Photoshopilla raiskaava kammotus jumalan silmien edessä. She-Hulk on ainoa sarjakuva, jota häpeän ostaa, sillä se näyttää huonolta pornolehdeltä. Näitä pitäisi myydä ruskeissa paperikasseissa.

SUOSITUS: Yksi parhaista säännöllisesti ilmestyvistä Marvel-sarjakuvista. Erityistä herkkua yhtiön sarjakuvia pidempään seuranneille.

Tagit: Arvio, Marvel.

JACK OF FABLES: THE (NEARLY) GREAT ESCAPE
DC Comics / Vertigo
Bill Willingham, Matthew Sturges, Tony Akins
128 sivua, värillinen

Fables on DC:n Vertigo-alamerkin tämän hetken pitkäikäisimpiin kuuluvia sarjoja. Sen maailmaa laajentavan JACK OF FABLES -sarjan viisi ensimmäistä numeroa on koottu albumiin THE (NEARLY) GREAT ESCAPE. Se jatkaa emosarjan viihdyttävällä linjalla, mutta kehittää silti nopeasti oman, tunnistettavan identiteetin.

Fablesin päähenkilöt ovat nykyajan New Yorkissa eläviä satuhahmoja, jotka on pakotettu sodan alta maanpakoon satumaastaan. Kirjoittaja Bill Willinghamin ideoima sarja on saippuaoopperamaisesti polveilevan kevyt, mutta täynnä hauskasti hahmoteltuja päähenkilöitä sekä kekseliätä uudelleenluentoja vanhoista saduista. Se on, Hellblazer poislukien, Vertigon nykyisistä sarjoista lähinnä kustantamon Alan Mooren ja Neil Gaimanin fantasiakonseptien päälle rakennettuja perustuksia.

Jack Of Fablesin päähenkilö on Jack, suomalaisittain pavunvarsiseikkailuistaan tunnettu Jaakko. Epäonnistuttuaan Hollywood-tuottajana Jack joutuu satuolentoja kokoavaan vankileiriin, jonka johtaja on päättänyt hävittää satuhahmot ihmiskunnan kollektiivisesta tajunnasta piilottamalla heidät vuosikausiksi. Satuolennot nimittäin saavat voimansa ihmisten huomiosta: mitä tunnetumpi satu, sen vahvempia sen päähenkilöt ovat.

Fables on vahvasti ns. ensemble-tarina, jonka viehätys perustuu valtavaan hahmokatraaseen ja näiden keskinäisten suhteiden puimiseen. Siksi spin-off-sarja tuntui lähtökohtaisesti huonolta idealta. Jos sarjan keskeisimmät elementit – huolella rakennettu hahmokaarti ja miljöö – poistettaisiin, mitä jäisi? Samoin päähenkilövalinta arvelutti: pääsarjassa Jack on epämiellyttävä opportunisti, eikä edes kovin viisas sellainen.

Willingham ja Jack Of Fablesin toinen kirjoittaja, ensimmäistä kertaa sarjakuvaa kirjoittava Matthew Sturges onnistuvat kuitenkin väistämään sudenkuopat menestyksekkäästi. Jack on edelleen itsekeskeinen hölmö, mutta kirjoittajat rakentavat nimen omaan tämän päälle. Sarjan nimihenkilöllä on suhteettoman suuret luulot itsestään, mutta hän on hankkeissaan riemastuttavan lannistumaton. Hän ei kasva lainkaan eikä opi mitään, mutta kompuroi eteenpäin siitä huolimatta, täysin sokeana omalle kyvyttömyydelleen, onnistuen lähinnä vahingossa. Tätä kaikkea tukee tarinan hilpeän itserakas kertojanääni. Jack Of Fables on komedia, luenta klassisesta veijaritarinasta, vain tavallista epäpätevämmällä päähenkilöllä. Viidessa osassa Willingham ja Sturges onnistuvat myös esittelemään joukon uusia satuolentoja ja sinänsä kiinnostavan uuden näkökulman Fablesin maailmaan versioidessaan itsetiedostavasti vanhaa Prisoner-sarjaa.

Muun muassa aiemmin Fablesia ja Hellblazer-sarjoja kuvittanut Tony Akins mukauttaa tyylinsä yhtenäiseksi aiempien Fables-tarinoiden kanssa. Katsomatta tekijäluetteloa luulin, että sarjan on kuvittanut Fablesia pitkään työstänyt Mark Buckingham. Hyvä niin, sillä Buckingham on erinomainen piirtäjä, jolla on silmää tarinankerronnalle ja sivun rakentamiselle. Aivan Buckinghamin tasolle Akins ei yllä – joukkoon mahtuu kourallinen ruutuja, jotka vesittävät dramaattisia kohtauksia – mutta annoin kaiken anteeksi viimeistään, kun näin sivun, jossa härkää selässään kantava jättiläinen hyppää aidan yli moottoripyörällä. Se on aivan yhtä raivokkaan mielipuolisen näköinen, kuin miltä kuulostaakiin.

SUOSITUS: Vastoin ennakko-odotuksia, Jack Of Fables toimii. Kuten Fableskaan, se ei varsinaisesti kerro mistään, mitta komediana se on pistämätön. Vertigoa viihdyttävimmillään.

Tagit: Arvio, DC, Vertigo.

Tiesittekö, että Katuojalla on kirjastoluokitus? En minäkään, ennen kuin vasta tänään suorittaessani päivittäistä Google-hakua omalla nimelläni. (Yleensä peilikuvani katselun ja omien haastattelunauhojeni kuuntelemisen välissä.) Kirjastot.fi -sivusto on määritellyt Katuojan luokkaan 86.13, “Sarjakuvien historia ja tutkimus”.

Ja mikään ei tietenkään sano “Sarjakuvien historia ja tutkimus” samalla tavalla kuin artikkeli, jossa valitetaan taas SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta.

SPIDER-MAN 2/2007
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, Mike Deodato, Peter David, Mike Wieringo
52 sivua, värillinen

Numerossa 2/2007 Toinen-kokonaisuus laahautuu kohti loppuaan. J. Michael Straczynskin kirjoittama ensimmäinen osa koostuu lähinnä pitkästä unijaksosta, jossa Hämähäkkijeesuksemme odottelee kotelossaan jälleensyntymää. Ja voi veljet, minkälaisesta unijaksosta!

Edellisnumeron patsastelu ei nähtävästi ole täyttänyt Straczynskin teennäisyyskiintiötä. Hän sukeltaa urheasti omaan henkiseen peräaukkoonsa ja kaivaa sieltä kasan jämäkkää monologia, jonka ympärille rakentaa koko jakson. Tämän tasoista materiaalia suoltavat tavallisesti lähinnä kutosen ratikassa mielikuvituspuhelimiinsa juttelevat katujen miehet ja naiset:

”Sen pukeminen… merkitsi, että voisit riisua sen. Mutta nyt… hämähäkki… on riisunut sinut.”

“Hämähäkki nukkui… ja uneksi olevansa mies …Ja mies nukkui… ja kuvitteli olevansa hämähäkki…”

Luojan tähden… auttakaa… aivoni ylikuormittuvat … liikaa pisteitä … kuulen William Shatnerin … äänen päässäni. Yhdentekevät lauseet … kuin Superman returns … elokuvassa … isästä tulee poika … pojasta tulee isä … miehestä tulee hämähäkki …

Taottuani päätäni läpitunkemattomaan proosaan vaikuttaa siltä, että Straczynskin mukaan syy siihen, miksi Peter kutsuu itseään Hämähäkkimieheksi on tarve käsitellä joitain epämääräisiä pelkoja, jotka liittyvät Peterin kohtaloon. Pukeutumalla Hämähäkiksi Peter pystyi elämään Hämähäkkivoimiensa kanssa ja ilmeisesti samalla tukahduttamaan potentiaaliaan. Sillä, että Peteria puri radioaktiivinen hämähäkki ei siis ole hämähäkkiteeman kanssa varsinaisesti mitään tekemistä.

Tämä on epäilemättä täysin järkeenkäypää planeetta Straczynskillä. Oletan, että siellä Straczynski käsittelee tolkullisten tarinoiden pelkoansa pukeutumalla radioaktiiviseksi monologiksi (“monologin suhteellinen pituus ja kestävyys!”).

Kun viimeksi pohdin, että Straczynskin tarinoiden taso on laskenut, minua muistutettiin, että Straczynskin ensimmäisessä Hämähäkkimies-tarinassa on seuraava vertaus:

“Joskus ajattelen, että sellaista kaikuluotainta ei olekaan, joka voisi kertoa hänen myötätuntonsa syvyyden.”

Ettemme syyttäisi kääntäjää, otetaan vielä sama alkukielellä:

“I sometimes think there isn’t a sonar in existence that can sound out the depth of her compassion.”

Kirjoittajan kyvyttömyys on nähtävästi aina ollut läsnä. Nyt se vain on päässyt vapaaksi, kuten myötätunnon meressä uiva sukellusvene, joka nyt torpedoi rakkauden öljytankkereita.

Melkko jyrkkä muutos laadussa nähdään lehden puolessa välissä, jossa alkaa Peter Davidin kirjoittama jakso. Davidin tarinoissa on mainiota välittömyyttä. Hän osaa vaihtaa draamasta komediaan vaivattomasti, hyvänä esimerkkinä kohtaus jossa Hämähäkkimies kyydittää vaimoaan kaupungin keskustassa. Samalla kun pariskunta puhuu suhtautumisestaan Peterin “kuolemaan” ehditään kampata käsilakkuvaras ja ohimennen suututtaa Jonah Jameson. Se on hauska kohtaus, jossa kuitenkin ehditään saattaa yksi pidemmän tarinakokonaisuuden teemoista käsiteltyä. Se saa minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Davidin tulkinta hahmosta on paras aikoihin. Hänen tarinoitaan kuvittava Mike Wieringo on myös tämän hetken supersankaripiirtäjien kärkeä: selkeä, dynaaminen tyyli ja ilmeikkäät ihmishahmot täydentävät Davidin tarinoita hienosti.

Tapa, jolla tarinan “Toinen” lopulta esitellään lienee jonkinlainen merkki siitä, miten David suhtautuu tarinakokonaisuuteen. Hämähäkkiolio nähdään ensimmäistä kertaa hämmentävän epädramaattisessa ruudussa keskellä sivua. Sankarin uudet voimat esitellään takaa-ajokohtauksessa joka on jännittävä kuin kävelymatka lähikauppaan ruokaostoksille. Toinen näyttää konseptina kiinnostavan Davidia jokseenkin yhtä paljon kuin minua.

SUOSITUS: Poikkeuksellisen epätasainen lehti, jossa psykedeelisen huono pönöttäminen vaihtuu äkkiä hauskaan supersankaritoimintaa. Toinen näistä on parempi kuin Toinen.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, Meta.

MUUMI-LEHTI 2-2007
Egmont kustannus
Kristian Huitula, Jari Rasi, Tapani Bagge, Noomi, Pia Sivunen
28 sivua, värillinen (sekä puuhalehti, 8 sivua, mustavalkoinen)

Kirjoitteluni takia saan monenlaisia merkillisiä esineitä postissa. Harvemmin mitään erityisen arvokasta tai kiinnostavaa, lähinnä tiedotteita ja satunnaisia näytekappaleita tuoreista julkaisuista. Pressilistat ovat kustantajien tapa pitää toimittajia ajan tasalla, mutta toisinaan postilaatikon sisältö pakottaa minut raapimaan päätäni. Ketä palvelee minulle lähetetty Hot Wheels -lehti ja sen mukana tullut metallinen autolelu? Paitsi minua, tietysti: se on hieno lelu. Brumm!

Tämän kaiken huomioon ottaen en usko, että Egmont ajatteli minun kirjoittavan arvioita, kun lähetti minulle MUUMI-LEHDEN juhlanumeron. He olivat väärässä.

Täytyy myöntää, että vaikka Muumi-lehti onkin ilmestynyt säännöllisesti 15 vuotta, en ole koskaan lukenut sitä. Kun Tove Jansson myi luomansa hahmon lihoiksi lisenssiyhtiölle, animaatiosarja hypnotisoi tenavat ja lehti alkoi ilmestyä, olin jo valmistunut pienten lasten lehdistä astetta vanhempien lasten lehtiin, tarkemmin sanottuna supersankareihin. Viisitoista vuotta pääasiassa suomalaisella sisällöllä (tekijöissä on mukana ainakin yksi ruotsalainen ja yksi britti) täytetty lehti on kuitenkin merkittävä saavutus. On tietysti tosiasia, että lapset lukevat mitä tahansa tuubaa, jos siinä on tuttu hahmo: minä tiedän, olen ollut lapsi keskellä 80-luvun animaatio- ja sarjakuvalisenssihelvettiä. Muumi-sarjakuva myisi, vaikka se olisi kirjoitettu takaperin kyriilisillä aakkosilla ja piirretty kuolleella näädällä.

Egmont näyttää kuitenkin panostavan Muumi-lehden laatuun. Katsokaapa lehden lähihistorian tekijälistaa: Jari Rasi, Kristian Huitula, Tapani Bagge, puupäähatutettu Pauli Kallio, Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo. Tämä ei ole mikä tahansa lisenssituote.

Avataan lehti. Ensimmäinen sarjakuva on Sammuneen uunin salaisuus, jossa Muumipeikko herätetään talviuniltaan, kun Muumitalon lämmitys temppuilee. Tätä sitten selvitetään sivutolkulla. Tarina etenee verkkaisesti, että hitaammat lapset eivät häkelly. Hetkestä-hetkeen-siirtymiä, pitkitettyjä toimintakohtauksia (Muumipeikko tippuu katolta kokonaista viisi ruutua!) … hetkinen, tämähän on dekompressiota! Mitä se kertoo modernista toimintasarjakuvasta, että alle kouluikäisille suunnattu sarjakuvalehti käyttää tismalleen samoja kerrontakikkoja?

Toisessa sarjakuvassa Nipsu löytää Muumitalon ullakolta taikakirstun. Niin sanottua neljättä seinää rikotaan, kun tarina puhuttelee lukijaa suoraan, haastaen: “Nipsulla taitaa olla ullakolla seuraa – huomaatko, kuka on paikalla?” Minä huomasin, ja tunsin lämpimän onnistumisen värinän valtaavan kehoni. Olen hyvä, osasin! Opittuaan temppuja Nipsu pistää pystyyn taikashow’n. Pikku-Myy tarkkailee esitystä ja yrittää pilata sen paljastamalla temppujen salat. Lopussa on puuhaosuus, jossa samat temput opetetaan lukijalle – paitsi viimeistä, jota Pikku Myykään ei osaa selittää. Tarina on siis kuin versio mainiosta Prestige-elokuvasta, joskin Muumi-lehden tulkinnassa katkotaan merkittävästi vähemmän sormia.

Lehden sarjakuvat on piirtänyt veteraanikuvittaja Jari Rasi. Aiemmin olen tutustunut vain Rasin kuvittamaan Kieltolain Korkeajännitykseen. Muumi-lehdessä Rasin viiva on äärimmäisen selkeää, jopa nuoltua. Kun sitä vertaa Korkkarin rosoisempaan jälkeen, pitää todeta miehellä olevaan skaalaa.

Keskellä lehteä on puuhaliite. Joka ikisellä mustavalkoisella sivulla minua komennetaan. Ratkaise ja väritä! Ratkaise ja väritä! Kieltäydyn; en ole käskyläisenne, Egmont kustannus! Olen vapaa mies! Jatkan eteenpäin.

Seuraavaksi proosaa: Pia Sivusen kirjoittamassa tarinassa Hemulin taloon pesiytyy joukko rasittavia vieraita, jotka juovat ja syövät kaapit tyhjiksi eivätkä suostu lähtemään. Voin samastua, minulla on ollut tismalleen tällaisia jatkoja kämpilläni. Kuka väittää, ettei lastenfiktiosta voi löytää relevantteja teemoja?

Postiluukku-palstan lukijapiirrokset todistavat, että 5-6-vuotialla taiteilijanaluilla on näkemystä, jota vanhemmat kuvataiteilijat yrittävät epätoivoisesti palauttaa skeemojen ruuhkauttamiin mieliinsä. Väkeviä pastellivärejä, rohkeita perspektiivejä, surrealistista kuvastoa. Oli aika, jolloin me kaikki näimme maailman sellaisena kuin halusimme, emme itseämme sellaisena kuin maailma halusi. Ah, lapsuus. Eteenpäin.

Pudotus takaisin aikuisten tavoitehakuiseen maailmaan on väkivaltainen. Viimeisellä sivulla on lisää tehtäviä. “Etsi erot ja väritä!” Tunnen suorituspaineita; en selvinnyt puuhaliittestäkään. Eikö mikään riitä? Ajatelkaa lapsia!

SUOSITUS: Muumi-lehden juhlanumero päättyy, mutta mitä seuraavaksi? Juhlavuosi on täynnä Muumi-julkaisuja, mukana tiedotteen mukaan myös “Muumisarjakuvien historiassa ensimmäinen novellimittainen sarjakuva-albumi ‘Muumimman vaarallinen nuoruus’”. Sen käsikirjoittaa Johanna Sinisalo. Antakaahan, kun muotoilen tuon uudestaan:

Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo esittää:
Muumimamma: Ensimmäinen vuosi.

En tiedä teistä, mutta tajuntani juuri räjähti.

Tagit: Arvio, Egmont.

DMZ: BODY OF A JOURNALIST
DC Comics / Vertigo
Brian Wood, Riccardo Burchielli
168 sivua, värillinen

Vertigo on tullut pitkän matkan ajoista, jolloin se julkaisi lähes yksinomaan Alan Mooren tai Neil Gaimanin tarinoihin pohjaavaa fantasiakauhua. Nykyään DC-kustantamon alamerkki yrittää olla jonkinlainen sarjakuvamaailman HBO: se tuottaa aikuisille suunnattuja tarinoita, joissa on vahva keskeinen konsepti ja jotka on kerrottu yleisöä aliarvioimatta. Vertigo onnistuu tässä vaihtevalla menestyksellä. Esimerkiksi alamerkin uudemmista sarjoista The Exterminators -sarja on poikkeuksellisen kelvoton, American Virgin taas ei ole ensimmäisen albumin jälkeen päässyt vauhtiin. Sama ongelma vaivasi Brian Woodin ja Simon Burchiellin DMZ-sarjaa, jonka ensimmäinen osa keskittyi lähinnä maailman rakentamiseen.

Brian Wood on ongelmallinen tekijä. Hänen varhaiskautensa työt, esimerkkinä Channel Zero -albumit, olivat sietämättömän naiveja poliittisia polemiikkeja. Wood raivosi niin kuin vain nuori taidekoulun opiskelija voi. Hän vihasi Isoveljeä ja sinua, isä! Et koskaan rakastanut häntä!

Sittemmin Wood on kypsynyt, ihmisenä ja tekijänä. Tätä nykyä hän keskittyy kirjoittamaan, mikä on vähän sääli, sillä Woodilla on aina ollut silmää designille. Hän yhdistelee webdesignia, mainosgrafiikka ja katutaidetta kuviinsa. Woodin suunnittelemat DMZ:n kannet ovat tästä hyvä esimerkki.

DMZ sijoittuu Woodille ilmeisen rakkaaseen New Yorkiin. Lähitulevaisuudessa uusi sisällissota on repinyt Yhdysvallat halki ja Manhattan on jäänyt kapinallisten ja lojalistien rintamalinjojen väliseksi ei-kenenkään maaksi. Valokuvaaja Matty Roth jää juttukeikalla jumiin DMZ:lle. Selvitettyään ensin, miten selvitä hengissä sodan repimässä kaupungissa Roth alkaa raportoimaan. Sarjan toisessa kokoelmassa BODY OF A JOURNALIST hahmot ja miljöö on esitelty ja tarina alkaa edetä ripeästi. Sodan osapuolet etsivät syytä rikkoa hatara tulitauko ja Roth kameroineen joutuu pelinappulaksi.

Ensimmäisessä albumissa sisällissodan taustat jätettiin hämäriksi ja siten alkuasetelma tuntui epäuskottavalta. Body Of A Journalistissa Wood taustoittaa tilannetta yllättävän uskottavasti ja DMZ:n maailma muuttuu välittömästi samastuttavammaksi.

Wood ei enää alleviivaa. Hän antaa jopa Yhdysvaltain lojalistiarmeijalle kasvot ja pidättäytyy demonisoimasta heitä. Sodassa kukaan ei ole oikeassa, ainoastaan vaarassa. Wood kuvaa äärimmäisiä olosuhteita Rothin tapaamien siviilien kanssa. DMZ on selviytymistarina. Sekä Roth että DMZ:n asukkaat oppivat pakosta elämään jatkuvan uhan alla. Kun Wood häivyttää poliittisen kohinansa taustalle, tämän viesti kuuluu paremmin.

Piirtäjä Riccardo Burchielli kuvittaa hajonnutta kaupunkia suvereenisti. Italialaisella Burchiellilla on samaa silmää sivusommitelmille ja kuvakulmille kuin vaikkapa mestarillisella Eduardo Rissolla. Burchiellin kuvitus myy lopullisesti idean sotatoimialueeksi muuttuneesta New Yorkista. Vähäisempi piirtäjä olisi piirtänyt geneerisen kaupungin, Burchiellin New Yorkin voi tunnistaa.

SUOSITUS: DMZ lähtee kunnolla käyntiin toisessa osassaan samalla, kun Brian Wood viimeistään todistaa varttuneensa varteenotettavaksi sarjakuvakirjoittajaksi.

Tagit: Arvio, DC, Vertigo.

OLD BOY 1
Dark Horse
Tsuchiya Garon, Minegishi Nobuaki
208 sivua, mustavalkoinen

Hieman nurinkurisesti olen nähnyt OLD BOY -sarjakuvasta sovitetun elokuvan yli kaksi vuotta aiemmin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta mangaan tutustuin vasta äskettäin. Vaikka saman teeman eri sovitusten laadullinen vertailu saattaa olla kohtuutonta, on se minun tapauksessani ainakin rehellistä: tulkintani elokuvasta vaikuttaa vääjäämättä tulkintaani sarjakuvasta.

Molemmissa tarinan lähtökohta on sama. Kadulta kaapattua miestä pidetään vankina pienessä huoneessa vuosikausia, seuranaan ainoastaan televisio ja toisinaan pistäytyvät vahdit. Mies vapautetaan yhtä vähin selityksin kuin mitä kaapattiinkin. Herättyään kadulta sellissä itsensä vahvaksi treenannut mies alkaa kosto mielessään selvitämään vangitsijansa motiiveja.

Tsuchiya Garonin kirjoittama ja Minegishi Nobuakin kuvittama tarina on tyylipuhdasta ja ammattitaitoista gekikaa, jossa on kiinnostava lähtöasetelma. Ensimmäisessä osassa ei päästä juuri puusta pitkään, mutta voinee olettaa että sarjan edetessä noustaan ainakin lähelle elokuvan kreikkalaisesta draamasta lainaavia sfäärejä.

Mangan ensimmäinen osa on tunnelmaltaan hillitty, melkeinpä pohdiskeleva. Tämä on sinänsä kiinnostavaa, sillä korealaisen Park Chan-wookin ohjaama elokuvasovitus on alusta asti raivokas adrenaliinipaukku. Vastaavasti mangan kovin etäinen päähenkilö kalpenee elokuvan Choi Min-sikin hysteeriseen, loppua kohti suorastaan pateettiseen tulkintaan verrattuna. Juuri päähenkilön käsittely tekee Old Boy -elokuvasta sarjakuvaa kiinnostavamman. Mangan lakonista päähenkilöä ei tunnu kymmenen vuoden vankeus juuri liikuttavan eikä tämän taustoihin ehditä paneutua. Samalla myöskään minua lukijana ei liiemmin kiinnosta, mitä miehelle on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Elokuva pohjustaa päähenkilöä merkittävästi paremmin ja hänen kostoretkeensä on siten helpompi samastua.

Kaiken lisäksi elokuvassa on yksi lähihistorian hienoimmista tappelukohtauksista: kun tarinan päähenkilö tuhoaa räkä poskella ja puukko pystyssä selässään huoneellisen jengiläisiä paljain nyrkein, tietää tulleensa katsomaan poikkeuksellisen mainiota elokuvaa. Tarkastakaa videovuokraamonne.

SUOSITUS: Teknisesti etevän, mutta etäisen jännärin ensimmäinen kirja ei ole tarpeeksi kiinnostava, että ostaisin jatko-osia.

Sulkeudun viikonlopuksi keskisuomalaiseen taloon Internet-yhteyksien tavoittamattomiin pelaamaan lauta- sekä roolipelejä ja juomaan. Tästä johtuen en pysty päivittämään Katuojaa tuorein sisällöin ennen kuin vasta maanantaina. Mutta ei hätää – olen valmistautunut: viikonlopun aikana julkaistaan kirjoittamani pitkähkö katsaus Frank Millerin sarjakuviin kolmessa osassa. Teksti on alun perin kirjoitettu tietokirjaan, mutta se ei syystä ja toisesta koskaan päässyt kirjan sivuille asti. Seuraavan kolmen päivän sukellamme siis kaikkien suosikkiobjektivistin alati hämärtyvään tajuntaan. He’s the goddamn Frank Miller!

Tagit: Arvio, Dark Horse, manga.

GTO 1
Tokyopop
Tohru Fujisawa
192 sivua, mustavalkoinen

“37 miljoonaa kappaletta myyty maailmanlaajuisesti” väittää GTO:n ykköspokkarin kansi. Piti paikkansa tai ei, suosion syy on nähtävissä jo ensimmäisestä osasta. Tohru Fujisawan draamakomedia toimii monella tasolla.

GTO:n (Great Teacher Onizuka) nimihenkikö on 22-vuotias tyhjäntoimittaja, jonka elämä on umpikujassa. Rahakkaan työn saaminen ei onnistu ilman koulutusta eikä naisiltakaan oikein tunnu heruvan. Onizuka tyytyy tiirailemaan tyttöjen pikkuhousuja ostarilla ja hengailemaan vähä-älyisten nuorisorikolliskavereidensa kanssa. Törmättyään opettajansa kanssa heilastelevaan lukiolaistyttöön, inspiraatio iskee: Onizuka päättää alkaa opettajaksi, jalona tavoitteenaan päästä sekstailemaan koulutyttöjen kanssa.

Opettajaharjoittelijan arki paljastuu kuitenkin pian lannistavaksi. Onizukan luokka on täynnä häiriköitä, hän on opettajana täysin hukassa, muu opettajakunta on joko häiriintynyttä tai kyynistynyttä tai molempia ja ne ala-ikäiset tytötkin lähinnä vedettävät miestä. Kouluajan ulkopuolella Onizukan nuorisorikollistaustasta on kuitenkin yllättävää apua luokan häiriköiden panemisessa ruotuun.

GTO on ilmeinen voimafantasia ja sangen vetoava sellainen. Kun Onizuka löylyttää kouluhelvetin pahimpia teinihirviöitä prätkäjenginsä kanssa, on helppo olla hahmon puolella. Toisaalta Onizuka esitetään melko tyhmänä ja peverssinä hyypiönä. Oikeastaan kaikki GTO:n hahmot ovat jollain tasolla vinksahtaneita, mutta eivät silti yksiulotteisia karikatyyrejä. Tämä mahdollistaa draaman ja komedian välillä tasapainottelun, jossa Fujisawa onnistuu mallikkaasti, ainakin sarjan ensimmäisessä osassa. Tästä parhaana esimerkkinä koko lailla surrealistinen kohtaus, joka alkaa Onizukasta vaanimasta ihastustaan susipuvussa ja päättyy tytön pitkään monologiin lapsuudestaan. Fujisawa häivyttää absurdin komedian hienosti taustalle samalla kun hän vakavoittaa kohtausta (ja Onizuka riisuu kostyymiaan).

Laajemmalla tasolla Fujisawa irvailee japanilaiselle yhteiskunnalle. Iskuja saavat nuorten koulutyttöjen käsittely seksiobjekteina, nuorten haaveet äkkirikastumisesta työnteolla ja välinpitämätön koululaitos. Oletettavasti koululaitoksen suomiminen pääsee kunnolla vauhtiin tulevissa osissa, kun Onizuka vakiinnuttaa asemansa koulussa.

Piirtäjänä Fujisawa osaa mukautua tarinansa vaihteleviin tunnelmiin liioittelemalla hahmojensa reaktioita tarpeen mukaan. Toisinaan hänen sivunsa ovat työnnetty liian täyteen elementtejä ja lukeminen muuttuu hankalaksi. Fujisawan pahin maneeri ovat pienet puhekuplat, joissa hahmot täydentävät sanomisiaan sivukommentein. Näköni on edelleen melko täydellinen, mutta silti jouduin työntämään naamani käytännössä kiinni sivuun saadakseni niistä selvää.

SUOSITUS: Vahva alku supersuositulle sarjalle. GTO:n suosiosta todistavat myyntilukujen lisäksi siitä tehty animesarja, TV-sarja, elokuva ja ainakin yksi spin-off-manga, GTO: The Early Years.

Tagit: Arvio, manga.

ART SCHOOL CONFIDENTIAL
Elokuva
Ohjaus Terry Zwigoff
Pääosissa Max Minghella, Sophia Myles, John Malcovich, Anjelica Huston, Jim Broadbent

Terry Zwigoff on ohjannut kaksi onnistunutta sarjakuviin liittyvää elokuvaa. Ensimmäinen on eksentristä taiteilijaa hyvinkin lähelle pääsevä dokumentti Robert Crumbista, toinen taas Ghost World, alkuperäisteokselle uskollinen sovitus Daniel Clowesin samannimisestä sarjakuvasta. Nyt sarjaa jatkaa kolmantena ART SCHOOL CONFIDENTIAL, sovitus Clowesin sarjakuvasta sekin. Elokuvan DVD-versio on hiljattain ilmestynyt Suomessa.

Clowes on myös käsikirjoittanut elokuvan. En ole lukenut alkuteosta, mutta sovitus on kelvollinen elokuva, joka tuntuu olevan teemojensa kanssa pahasti eksyksissä.

Tarina seuraa taidekoulussa opintojaan aloittavan Jeromen (Max Minghella) itsensä etsimistä. Jerome on kliseinen häviäjä, joka on tarkoitettu jonkinlaiseksi näkökulmahenkilöksi. Suu auki autistisesti hortoileva ja otsiaan oikeissa kohdissa draamaatisesti kurtisteleva Max Minghella tekee Jeromesta kuitenkin sen verran vastenmielisen läjän, että kannattaa miettiä mitä mieltä oikein on itsestään, jos Jerome tuntuu samastuttavalta.

Ei niin, että elokuvasta löytyisi yhtään miellyttävää hahmoa. Koulun opiskelijat ovat kokoelma karikatyyrejä hollywood-kliseitä toistavasta elokuvaohjaajasta teennäisiin kuvataiteilijoihin. John Malcovich syö lavasteita minkä ehtii turhamaisena piirustuksenopettajana. Anjelica Hustonin esittämä opettaja on melko sympaattinen, mutta hän on ruudussa yhteensä noin 30 sekuntia – vaikka hänen nimensä onkin DVD:n kannessa.

Zwigoffin misantrooppinen friikkisirkus on paikoin hyvinkin viihdyttävä. Taideammattilaisten asenteille irvailevat kohtaukset ja sukkela dialogi naurattavat tämän tästä. Pidemmän päälle tarinan silkka ihmisviha käy väsyttämään, vaikka teemaa varioidaankin nokkelasti. Lisäsyvyyttä haetaan sivujuonella koulun ympäristössä vaanivasta sarjamurhaajasta, joka ei vie elokuvaa niin pahasti sivuraiteille, kuin voisi kuvitella.

Merkillisintä on Art School Confidentialin näkemys taiteesta, joka on kuin suoraan populististen kulttuurikommentaattoreiden hekumallisen kosteista päiväunista. Jeromea ei arvosteta, koska hän piirtää naturalistisella tyylillä. Sen sijaan abstraktimmat teokset, jotka esitetään naurettavina, keräävät tarinassa arvostusta. Ymmärrän kyllä piirrostaidon merkityksen, mutta tämänkaltainen argumentointi “esittävän taiteen” puolesta johtaa pahimmillaan latomaalausten ihasteluun. Pahin klisee elokuvassa on taidekisan voittava kyvytön “outsider artist”, tympeä muunnelma Keisarin uudet vaatteet -teemasta.

Siis kaikki ihmiset ovat paskoja, kaikki taide on perseestä: tämän viestin osasin tiivistää minäkin jo kolmetoistavuotiaana. Korjasin kantaani sittemmin, Terry Zwigoff ilmeisesti ei.

SUOSITUS: Art Schoold Confidential on hauska elokuva, teräväkin, mutta kun se erehtyy luulemaan oikeasti kertovansa jostain, lopputulos alkaa hieman nolostuttamaan katsojaakin.

Tagit: Arvio, elokuva.

MONSTER 1 – 6
Viz Media
Naoki Urazawa
208-232 sivua, mustavalkoinen

Paljastan tässä arvioissa pääpiirteittän MONSTERIN ensimmäisen osan juonen.

Saksassa työskentelevä japanilainen Kenzo Tenma on aivokirurgi, yksi parhaista. Hänen pyyteettömyytensä ja vilpitön halunsa auttaa asettaa hänet toistuvasti törmäyskurssille sairaalan byrokraattien kanssa. Erinäisistä eturistiriidoista huolimatta Tenma pelastaa nuoren Johanin hengen ja on samalla menettää työnsä. Kun tämän lähimmät esimiehet kuolevat epämääräisissä olosuhteissa, hän säilyttää pestinsä.

Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin Tenmaa epäillään edelleen kollegoidensa murhista, mutta itse lääkäri pääsee totuuden jäljille: näyttää siltä, että Johanista on kasvanut rikollinen nero ja psykopaattinen sarjamurhaaja – tai hän on syntyjään hirviö. Syyllisyyden painamana Tenma lähtee ase kädessään Johanin perään, korjaamaan virhettään. Samalla Tenmaa epäilevät viranomaiset saavat puolestaan syyn jahdata tien päälle katoavaa Tenmaa.

Kun Tenma tutkii Johanin menneisyyttä, yhä monimutkaisempi väkivallan ja salailun vyyhti paljastuu. Tarina etenee verkkaisesti ja polveillen, seuraten Tenman ohella lukuisia sivuhahmoja kuten pakkomielteistä poliisietsivää, Johanin kohtaavia yliopisto-opiskelijoita sekä Tenman katkeraa ex-kihlattua Evaa. Ryyppäävään, elostelevan ja kostonhimoisen Evan kuvauksessa on häiritsevän misogynistisiä piirteitä, varsinkin kun tämä rinnastuu pyhimysmäiseen Tenmaan.

Derrick vastaan Takaa-ajettu vastaan Hannibal: Naoki Urazawan palkittu Monster on puhdas trilleri ilman fantasiaelementtejä, mitä nyt tarinan keskushahmojen eksentrisyys ja yli-inhimillinen kyvykkyys erottaa Monsterin maanläheisemmistä jännäreistä. Japanissa kahdeksantoistaosainen kokonaisuus on tätä kirjoitettaessa ehtinyt kuudenteen englanninkieliseen osaansa. Sivumennen sanoen, englanninkielisen laitoksen kansiratkaisu, jota hallitsee korni logo ja tuhruinen pikkukuva on poikkeuksellisen epäonnistunut. Sarjan osia on nopealla silmäyksellä lähes mahdoton erottaa toisistaan, tai oikeastaan yleensäkään ymmärtää minkä lajin mediateos on kyseessä.

Kiinnostavaa sinänsä on, että Monster sijoittuu Saksaan. Olen vieraillut maassa vain muutaman kerran, mutta Urasawan miljöökuvaus ainakin tuntuu uskottavalta. Myös Monsterin tarina nivoutuu kiinnostavasti – ja kiihkottomasti – Saksan lähimenneisyyteen.

Piirtäjänä Urasawa on toteavan ammattimainen. Hän liikuttaa tarinaa hyvin rauhallisin, varmoin ottein ja hänen kuvansa ovat runsaista yksityiskohdistaan huolimatta seesteisiä. Urasawa ei esittele taitojaan, vaan häivyttää ne taustalle, palvelemaan tarinaa.

Monsterin toistuvana teemana tuntuu olevan tilinteko menneisyyden kanssa ja jonkinlaisen pelastuksen etsintä. Se pakottaa Tenmaa liikkeelle ja tuntuu olevan myös mystisen Johanin toimien takana. Toisinaan ratkaisuissaan Urasawa lipsuu löperöön sentimentaalisuuteen, kun epätodennäköisen vilpitön Tenma pysähtyy pakomatkallaan laittamaan satunnaisen sivullisen asiat kuntoon. Päähenkilö on sarjan kenties keskeisin ongelma: Tenma on hahmo vailla varsinaisia paheita tai muita kiinnostavia ominaisuuksia. Hän jää lopulta melko värittömäksi sankarihahmoksi verrattuna paikoin hyvinkin värikkääseen sivuhenkilökaartiin.

SUOSITUS: Jännäri on genre, jota harvemmin näkee onnistuneesti sarjakuvaksi toteutettuna. Urasawa onnistuu luomaan kiinnostavan ja pitkän jännityskertomuksen hyvin hienovaraisin keinoin, turvautumatta helppoihin shokkeihin. Parhaimmillaan Monsterissa on mainiota jännitettä ja hyviä koukkuja, joiden ansiosta 18-osaisen sarjan seuraaminen tuntuu palkitsevalta.

Tagit: Arvio, manga, Viz.