Katuoja

THE TWO FACES OF TOMORROW
Dark Horse
James P. Hogan, Yukinobu Hoshino
576 sivua, mustavalkoinen

Yukinobu Hoshinon 2001 Nights on mestarillinen tieteissarjakuva. Harva, jos yksikään, sarjakuva tavoittaa parhaiden tieteisromaanien ihmeen tunnun niin väkevästi kuin Hoshinon eeppinen kronikka ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hoshinon puutteet avaruusfysiikan ymmärtämisessä on helppo antaa anteeksi.

THE TWO FACES OF TOMORROW on Hoshinon vuonna 1993 ilmestynyt sarjakuvasovitus tieteiskirjailija James Hoganin samannimisestä romaanista vuodelta 1979. Dark Horse -kustantamon hiljattain julkaisema laitos teoksesta on jykevä, lähes 600-sivuinen kokoelma. Se on japanilaiselle sarjakuvalle poikkeuksellisesti albumikoossa ja sitä luetaan länsimaisittain vasemmalta oikealle.

Hieno kirja, kehno tarina.The Two Faces of Tomorrow ei ole mikään 2001 Nights.

Lähitulevaisuudessa tiedostavien tekoälyjen riskeistä huolestuneet tiedemiehet päättävät tehdä empiirisen kokeen kehittyneellä tekoälyllä. Neljäntuhannen tiedemiehen ja sotilaan ryhmä sulkeutuu jättimäiselle avaruusasemalle, jota hallinnoi Spartacus-keinoäly. Sitten he yllyttävät Spartacusta kapinoimaan itseään vastaan.

Ilmeisesti tulevaisuus on siis täynnä raivoavia, itsetuhoisia mielipuolia. Pidän itseäni pessimistinä, mutta en silti kirjoittaisi tarinaa, jossa tulevaisuuden älykkäimmät ihmiset eivät ymmärrä järjestävänsä maailman suurinta joukkoitsemurhaa.

Tarina on lähtökohdiltaan niin järjetön, että on vaikea päättää, mistä aloittaisin. Kapinoivat tekoälyt olivat klisee jo alkuperäistarinan kirjoitusvuonna. Aivan ensimmäisistä sivuista alkaen on tuskallisen ilmeistä, mitä tulee tapahtumaan. Ei auta, että tarinan hahmot tiedostavat tilanteen absurdiuden. Projektia tutkiva utelias toimittaja – klisee hänkin – heittelee viittauksia tohtori Frankensteiniin ja syyttää tiedemiehiä vastuuttomuudesta. Hahmo on täysin oikeassa, mutta epäuskottavan lähtöasetelman alleviivaaminen dialogissa ei varsinaisesti auta.

Puoleen väliin asti The Two Faces of Tomorrow on piinaavan ennalta-arvattava. Tiedemiehet tekevät jonkin liikkeen Spartacusta vastaan, taputtelevat toisiaan selkään kun luulevat onnistuneensa vain huomatakseen hetken kuluttua, että Spartacus oli sittenkin ovelampi. Tätä toistetaan, kunnes avaruusasema on täynnä ruumiita. Lopuksi tietokone voitetaan, kun se oppii rakastamaan. Liioittelen vain hieman, valitettavasti.

Vaikka tarina onkin höyryävä kasa kliseitä, toteutukseltaan The Two Faces of Tomorrow on koko lailla moitteeton. Hoshino on selvästi paneutunut Hoganin luomaan miniatyyrimaailmaan. Keskiössä olevan avaruusaseman suunnitteluun on selvästi panostettu niin tarinan kuin piirroksenkin tasolla. Kun taistelu Spartacusta vastaan muuttuu kujanjuoksuksi aseman tunneleissa, hyödyntää Hoshino oivaltavasti kuvitteellista arkkitehtuuriaan.

Hoshinon intohimo tieteisfiktioon näkyy hänen kauniissa avaruusmaisemissaan ja koneiden ja laitteiden yksityiskohdissa. Hänen sci-fi-kuvastossaan on tiettyä 80-luvun visioihin viittaavaa retrohenkisyyttä, joka sopii kokonaisuuteen mainiosti. Ihmishahmot on tehty huolimattomammin. Esimerkiksi yhdellä keskushenkilöistä on kampaus, josta en ole edelleenkään pystynyt päättelemään, mikä se on olevinaan. Se saattaa olla afro, mutta se näyttää enemmän siltä, kuin hahmo kantaisi aivojaan päänsä ulkopuolella. Kenties se on metafora.

SUOSITUS: Lukekaa ennemmin se 2001 Nights.

Tagit: Arvio, Dark Horse, manga.

RYHMÄ-X/X-MEN 1/2007
Egmont kustannus
Chris Claremont, Peter Milligan, Randy Green, Salvador Larroca
100 sivua, värillinen

Saatan olla ainoa, joka kiinnittää asiaan huomiota, mutta tämän julkaisun virallinen nimi on etusivun infolaatikon mukaan edelleen skitsofreenisesti RYHMÄ-X/X-MEN. Sinänsä ymmärrettävää, mutta huvittavaa yhtä kaikki.

Tuorein numero keskittyy käsittelemään House of M -crossoverin jälkipyykkiä. Mutantit ympäri maailmaa ovat menettäneet voimansa ja monet ovat ymmärrettävästi tolaltaan. Ryhmä-X syöksyy toimintaan, eli tekee tismalleen sitä, missä ovat olleet parhaita jo vuosikymmeniä: murjottavat päämajassaan ja odottavat, että joku hyökkää. Proaktiivisia nämä supersankarit eivät ole. Odottaminen kannattaa, sillä pian kartanon piha on täynnä jättirobotteja valmiina alistamaan entistäkin pienempää mutanttivähemmistöä.

Kokonaisuuden ongelma on yksinkertainen. House of M oli olevinaan merkittävä tarinakokonaisuus ja tämän lehden tarinoiden olisi tarkoitus toimia sen epilogina. Valitettavasti House of M:ssa ei tapahtunut oikeastaan mitään, joten me saamme 100 sivua hahmoja reagoimassa ei mihinkään kovin kiinnostavaan. Toisaalta monet mutantit ovat menettäneet voimansa, mutta mitäpä päähenkilöt asialle voivat?

Kirjoittajat Chris Claremont ja Peter Milligan luistelevat tähän ylämäkeen ennalta-arvattavin tuloksin. Claremontin puoli lehdestä on oikeastaan vain sarja lyhyitä henkilökuvia, joissa eri sarjojen hahmot reagoivat tapahtuneeseen. On helppo olettaa, että tarina on osin komitean tai toimituksen kirjoittama, sillä Claremontin maneerit – lähinnä irstaat määrät selittävää tekstiä – eivät näy. Vertigo-kirjoittajana tunnettu Peter Milligan heittää tarinan marginaaleihin muutaman kiinnostavan idean, mutta joutuu silti keskittymään jättirobotteja piekseviin mutantteihin. Randy Green onnistuu kuvittamaan ensimmäiset 40 sivua ilman minkäänlaista jännitettä yhdessäkään ruudussa. Salvador Larrocca onnistuu paremmin kuvittaessaan lopun taistelukohtauksia nuollulla viivallaan.

Niin, ne jättirobotit. Meille kerrotaan, että ilkeästi varjoissa myhäilevä kenraali Lazer (epäilemättä reilu tyyppi, kunhan hänet vain oppii tuntemaan) lähettää joukon Vahti-robotteja suojelemaan Ryhmä-X:ää kriisin jälkeen aktivoituneilta mutantteja vainoavilta joukoilta. Robotit lähetetään tietysti ennen kuin kukaan kertoo asiasta sankareille, jotta saamme noin 50 sivua pitkän tarpeettoman taistelukohtauksen. Kyklooppi itse asiassa ottaa asian puheeksi kysyessään hallituksen virkailijalta, miksei kukaan voinut esimerkiksi soittaa mutanttien päämajaan ennen kuin lähetti joukkoeellisen kerrostalon kokoisia tappokoneita päivystämään sen nurmikolle. Tässä tulee todistettua jälleen vanha maksiimi: jos hahmotkin kyseenalaistavat tarinan logiikan, on siinä todennäköisesti jotain pahasti vialla.

Ja entäpä ne mutantteja vainoavat joukot, jotka aikovat haastaa mutantti-iskuryhmän ja tappajarobottiarmeijan? Kuvituksesta päätelleen mutanttien vastainen armeija koostuu kahdesta vanhasta miehestä, joilla on kiväärit ja karvahatut sekä naamaripäisestä naisesta, jotka Kolossi ja Wolverine hakkaavat jo kertaalleen puolessa välissä tarinaa. Seuraavassa numerossa kulminoituvasta yhteenotosta tulee epäilemättä ikimuistoinen.

SUOSITUS: House of M:n epilogi alkaa pakostakin kuopasta, mutta Claremont ja Milligan onnistuvat kaivamaan itsensä vielä syvemmälle.House of M ehdottomasti tarvitsi epilogin, joka ottaa kantaa sen seurauksiin, mutta tämän tarinan suoranaiset tyhmyydet eivät varsinaisesti saa minua vakuuttuneeksi siitä, että tämä on juuri se kaivattu lopetus.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, x-men.

Katuoja täytti eilen viisi vuotta. Sen kunniaksi jotain, jota olen tehnyt hyvin, hyvin monta kertaa: arvio viimeisimmästä Hämähäkkimiehestä.

SPIDER-MAN 1/2007
Egmont kustannus
J.M. Straczynski, Mike Wieringo, Pat Lee
52 sivua, värillinen

Lue tämä lause niin monta kertaa, että uskot kyseessä todellakin olevan uskollinen juonikuvaus SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta:

Hämähäkkimies hakataan kuoliaaksi sen jälkeen kun pahis syö tältä silmän päästä.

Kyllä, armoitettu käsikirjoittajanero J. M. Straczynskin (mm. Walker: Texas Ranger) masinoiman Toinen-cross-overin puolessavälissä seksuaalisesti ambivalenttien uusromantikkojen päiväkuvitelmista karannut Morlun – myöskin Straczynskin idea, pysäyttämätön pahis, joka viimeksi hänet tavatessamme räjähti kaasuksi – hakkaa Hämähäkkimiehen kuoliaaksi.

Ja. Syö. Tämän. Silmän.

Kun olin kymmenvuotias ja luin J.M. Dematteisin ja Mike Zeckin Kraven-tarinan, jossa roisto hautasi Hämähäkkimiehen, uskoin tosissani, että hahmo on lopullisesti kuollut. Supersankari tietysti kaivautui ulos haudastaan pian, puisteli mullat päältään ja jatkoi seikkailua. Vähän aikaa olin kuitenkin vakuuttunut Peter Parkerin kohtalon lopullisuudesta.

Voimme päätellä tästä erinäisiä asioita. Ensinnäkin, olin todistettavasti tyhmä lapsi. Toiseksi, tyypit, joiden etunimien alkukirjaimet ovat J.M. haluavat jostain syystä tappaa Hämähäkkimiehen. Kolmanneksi: Hämähäkkimies ei tainnut oikeasti kuolla. Tiedän, minäkin yllätyin pääsisäisen prosessorini valtavasta suoritus- ja päättelykyvystä.

Muistatteko ajan, kun kaikki J.M. Straczynskin (mm. He-Man) kirjoittama tuotos ei aiheuttanut väkevää myötähäpeää lukijassa? Hienoja aikoja, ne. Viisi vuotta takaperin, kun aloin kirjoittamaan sarjakuvista, Straczynskin (mm. Legend of the Rangers) Spider-Man vaikutti hyvinkin tuoreelta, takaisin konseptin juurille palaavalta mutta silti innovatiiviselta supersankarifiktiolta. Jonkin aikaa se olikin juuri sitä, mutta Straczynskin (mm. Murhasta tuli totta) syöksykierre alkoi vaivihkaa ja pian huomasimmekin tuijottavamme suoraan Vihreän Mennikäisen orgasmin hetkellä vääntelehtiviin kasvoihin.

Toinen-tarinan suurin ongelma on sen itsetarkoituksellinen tärkeys. Hämähäkkimies tekee kuolemaa sivukaupalla ja sitten seurataan tämän vaimon kyynelehtimistä. Absurdiksi touhu menee viimeistään, kun Wolverine käyttää käänteispsykologiaa lohduttaakseen Mary Janea. Sosiopaattinen tappaja suruterapeuttina olisi missä tahansa tarinassa koominen elementti, mutta Toisessa se esitetään yhtä vakavana kuin koko tärkeilevä kokonaisuus. Alkupään kuvittaa taitavasti karrikoiva Mike Wieringo, joka on nyt piirtämässä täysin väärää tarinaa. Loppuosan kuvittaa Pat Lee, joka on aina kuvittamassa väärää tarinaa.

Toinen ei varsinaisesti ole sellainen tarina, jota haluan lukea Spider-Man-lehdestä. Toisaalta, jos juttu olisi vedetty kaikkine silmänsyömisineen tarpeeksi överiksi, sillä olisi voinut olla jonkinlaista viihdearvoa. Nyt on vain vaikea ymmärtää, kenelle tarina on suunnattu. On sääli, että veteraanikirjoittaja Peter Davidin (joka vastasi Toisen ensimmäisistä kappaleista) tarinat alkavat keskeltä tympeää ja ylipitkää cross-overia. Davidin humoristinen ote kun sopii Hämähäkkimieheen paremmin kuin Straczynskin (mm. Jayce and the Wheeled Warriors) pönöttäminen.

Kuvaavaa lienee, että ainakin englanninkielisillä markkinoilla Hämähäkkimieslehdet ovat menettäneet lukijoitaan Hollywood-filmatisoinneista ja isosti markkinoiduista cross-overeista (Toinen ja tuleva Civil War) huolimatta. Syynä voi olla vain tarinoiden sisältö: sekä hahmo että yleisö on ymmärretty traagisesti väärin.

SUOSITUS: Jos pohdit, miksi Egmont kustannus julkaisee Spider-Man seikkailee -lehteä, joka sisältää substandardeja mutta harmittomia tarinoita lapsille (mukana bonuslelu!), lue tämä Spider-manin numero etkä joudu enää vaivaamaan päätäsi.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, Spider-Man.

MEGA 6/2006
Egmont kustannus
Brian Bendis, Oliver Coipel
100 sivua, värillinen

MEGAN viimeinen numero sisältää jälkimmäisen puolikkaan House of M -tarinakokonaisuudesta. House on M on cross-over, useisiin eri lehtiin levitetty jatkosarja. Vuosituhannen vaihteessa cross-overien kaltaiset tarinoiksi naamioidut markkinointikikat hävisivät hetkeksi, mutta ne ovat valitettavasti jälleen palanneet muotiin. Lisäksi ne ovat osoittautuneet myyntimenestyksiksi. Esimerkiksi Marvelin tuoreen Civil War -kokonaisuuden oma lehti on rikkonut viime vuosien myyntiennätyksiä. Yhdeksänkymmenluvun loputtomien, ali-arvoisten cross-overeiden helvetti on ilmeisesti unohdettu.

Jonkinlainen myönnytys lukijaystävällisyyden suuntaan on kuitenkin tehty 2000-luvun tapahtumasarjakuvissa. Pääjuonelle keskeiset tapahtumat nähdään minisarjassa ja tarinaan liittyvät sivujuonet muissa lehdissä. Pelkän pääsarjan lukemalla saa kokonaisuudesta hyvän käsityksen.

House on M on rakennettu juuri näin. Eri lehtien sivutarinoita ei suomalaisissa lehdissä nähdä, mutta kahteen Megaan jaettu tarina on luettava sellaisenaan. Valitettavasti tässä tapahtumasarjakuvassa on merkillisen vähän tapahtumaa.

Siinä Marvel-supersankarit heräävät vaihtoehtotodellisuudesta, jossa superroisto Magneto hallitsee maailmaa. Sitten juostaan sankarilta toiselle ja viimein kohdataan Magneto pitkässä toimintakohtauksessa, joka ei oikeastaan johda mihinkään. Lopussa – yllätys yllätys – status quo palautetaan, mitä nyt joukko hahmoja, joita emme näe, menettävät superkykynsä.

Kirjoittaja Brian Bendisin yrittää luoda vaikutelmaa tarinan tapahtumien tärkeydestä. Kun liikutaan tekijän vahvimmalla aluella, dialogikohtauksissa, pystyy Bendis lataamaan juttuun jonkinlaista jännitettä. Toimintakohtaukset sen sijaan ovat vain sarja poseerauksia vailla tarkoitusta. Oliver Coipel on erinomainen supersankarikuvittaja, jonka huomattavat taidot sivusommittelijana ja hahmojen ruumiinkielen kuvittajana menevät hukkaan ruuhkaisessa tarinassa.

House of M:n suurin vika voidaan tiivistää kolmeen sanaan: mitään ei tapahdu.

Kokonaisuuden pitäisi olla merkittävän dramaattinen kokonaisuus, mutta siinä ei varsinaisesti ole juonenkäänteitä. Meille esitellään yksi toisensa jälkeen vaihtoehtotodellisuudessa muuttuneet versiot tutuista hahmoista, mutta nämä palaavat ennalleen heti esittelynsä jälkeen, joten uudesta miljööstä ei saada mitään irti. Sivujuoni kadonneesta professori Xavierista ei vie yhtään minnekään. Sankareiden valinnatkaan eivät varsinaisesti vaikuta lopputulokseen millään tavalla. Kokonaisuus on tympeän lineaarinen.

SUOSITUS: House of M on sarja ideoita ja kohtauksia, joista osa on kiinnostavia. Kiinnostavaa tarinaa – tai oikeastaan tarinaa yleensä – se ei muodosta.

Mega 6/2006 on siis kymmenvuotisen sarjan viimeinen. Mega alkoi ilmestyä Mega-Marvelin nimellä vuonna 1997, kun Marvel- ja Sarjakuvalehti-julkaisut yhdistyivät. Siitäkin huolimatta, että Megan sisältö oli sen historian läpi hyvin epätasainen, Egmontin kiinnostavimmat supersankaritarinat nähtiin nimen omaan Megan sivuilla. On sääli, että sen julkaisu loppuu. Tietysti Mega oli kaupallinen hanke ja tämä näkyikin välillä poikkeuksellisen kammottavina numeroina, joiden julkaisuna ainoa järjellä käsitettävä peruste oli niissä esiintyneet hahmot; esimerkkinä vaikkapa Mega 5/2004, Wolverine & Tuomari, jolle lankeaa kyseenalainen kunnia yhtenä huonoimmista 2000-luvun supersankarijulkaisuista. Toisinaan kuitenkin toimituksellinen näkemys kohtasi julkaisuohjelmassa kaupalliset tavoitteet ja näimme Ultimate Spider-manin, Ylivertaisten, Supreme Powerin ja (Garth Ennisin ja Steve Dillonin) Tuomarin kaltaisia kiinnostavia genresarjakuvia.

Kun puhun toimituksellisesta näkemyksestä, puhun todennäköisesti Jouko Ruokosenmäestä, jonka toimittama Mega oli läpi koko 10-vuotisen historiansa. Toimittajana Ruokosenmäki on uskaltanut käyttää omaa makuaan julkaisuvalinnoissa. Vaikka en itse välitä esimerkiksi Richard Corbenin tai Neil Adamsin töistä, Ruokosenmäki välittää ja on saanut niitä myös julkaistua. Se on, kuitenkin, hänen työnsä: tasapainottaa omat mieltymyksensä ja kaupalliset vaatimukset. Myös tuore Vartijat-käännös oli hänen toimittamamsa ja on nähtävästi lisäksi myynyt hyvin.

Viimeisessä Megassa Ruokosenmäki kertoo Egmontin erikoisjulkaisujen jatkuvan. Nykyisessä, pitkiä tarinoita ja minisarjoja suosivassa supersankarisarjakuvakulttuurissa pitkä albumi onkin mielekkäämpi formaatti julkaista tarinoita. Vastaavasti tarinoiden kohdeyleisö on vanhempaa ja vauraampaa ja heillä on varaa ostaa kalliimpia, parempia laitoksia haluamistaan sarjakuvista. Megan kaltainen kompromissi – edullinen, mutta tarinoita kesken jättävä lehtipistejulkaisu – saattoi olla formaattina jo vanhentunut.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, x-men.

PHONOGRAM #1
Image Comics
Kieron Gillen, Jamie McKelvie
22 sivua, mustavalkoinen

Musiikkiteemaisen sarjakuvan arvio pitänee aloittaa sopivalla vertauskuvalla: en juuri osta jenkkiformaatin sarjakuvalehtiä, samoin kuin en osta musiikkia singleinäkään. Molemmissa on yleensä epätyydyttävän vähän sisältöä hintaansa nähden ja ne näyttävät rumalta hyllyssä. Molemmat ovat jäämiä kulttuurista, johon en ole koskaan oikein päässyt sisälle ja molemmat ovat häviämässä – 22-sivuinen sarjakuvalehti albumien tieltä, 1-3 kappaletta sisältävä levy mp3-muotoisen musiikin paineessa.

Sarjakuvasinkku tulee kuitenkin olemaan todellisuutta pitkään, todennäköisesti pidempään kuin musiikkisinkku. Nyrjähtänyt jakeluverkosto ohjaa englanninkielistä sarjakuvaa julkaisevat yhtiöt lehtiformaattiin ja säännölliseen julkaisutahtiin – tai ainakin yrittämään sellaista. Mikään yksittäisistä numeroista ei ole yhtä kriittinen kuin sarjan ensimmäinen; bändin debyyttisingle, ikään kuin. PHONOGRAM #1 on tekijöiden onneksi vakuutava debyytti ja minun onnekseni saatavilla ilmaiseksi Newsaraman sivuilta.

David Kohl on itsetietoinen, itsevarma mulkku, jolla on Lester Bangsin rock-uskottavuus ja Morriseyn karisma, tai näin hän ainakin tuntuu uskovan. Hän on se tyyppi, jona nuoret miehet pitävät itseään ja joka vähän vanhemmat miehet haluavat olla. Hän on Phonogramin näkökulmahenkilö. Hän on myös taikuri, joka saa voimansa pop-musiikista.

Brittiläinen sarjakuvakirjoittaja tekemässä tarinaa taikuudesta: kuulostaako tutulta? Joko saarivaltion juomavedessä on jotain outoa tai Alan Moore, Grant Morrison ja Pat Mills ovat kaikki joutuneet saman kultin aivopesemiksi. Kieron Gillenin näkemys magiasta näyttää vastaavan epämääräisyydessään tämän maanmiehiä: kaikki on potentiaalisesti maagista. Magia syntyy, kun asioille annetaan symbolien kautta uusia, maagisia merkityksiä: ajatus, joka varmasti vetoaa kirjoittajiin, merkitysten tuottamisen ammattilaisiin. Phonogramin Kohl tekee loitsun Afghan Wigsin lyyrikoilla ja ironisena silmäniskuna hänen tehottomaksi osoittautuva taikasymbolinsa on Teräsmies-logo T-paidassa.

Kuten arvata saattaa, Phonogram ui popviittauksissa. (Luulitteko muuten, että tunnistaisin Afghan Wigsin lyriikoista? Käytin Googlea – olen enemmän Twilight Singers -miehiä.) Se on kuitenkin anteeksiannettavaa, sillä Phonogram näyttää kertovan popkulttuurista. Koska kyseessä on kuusiosaisen pitkäsoiton ensimmäinen kappale, tarinan lopullista suuntaa on vaikea arvata. Jos Phonogram kertoo, kuten vaikuttaa, pop-laulujen voimasta ja niiden kyvystä tuhota elämiä, Nick Hornbyn High Fidelityyn samastunut romantikko minussa innostuu. Peli- ja musiikki- ja sarjakuvajournalistina kunnostautunut Gillen on tarpeeksi kyyninen ja älykäs välttääkseen pahimmat banaliteetit. Ainakin Kohl, ilmeinen Gillenin (grant)morrisonmainen fiktiopuku, on hahmo jossa on potentiaalia.

Kuten Gillen, myös kuvittaja Jamie McKelvie on verrattaen uusi tulokas. McKelvien hahmot ovat ilmeikkäitä ja kauniita ja tarinan sivusommitelmissa ja siirtymissä on ideaa. Kokonaisuus on selkeästi hallittu. En voi olla kuitenkaan ajattelematta, että rosoisempi jälki olisi luonut tarinalle sopivamman tunnelman.

SUOSITUS: Phonogramin ensimmäinen numero on ilmainen, joten käykää vilkaisemassa. Minä aion ostaa kokoelman sen ilmestyttyä ja ykkösnumeron lukeminen sai minut haluamaan klubille, joten jokin osa McKelvien ja Gillenin loitsusta toimii.

Tagit: Arvio, Image, Linkit.

Hyvää uutta vuotta! Vuosi on siis jo hämmästyttävän futuristinen 2007 ja kirjoitan tätä rakettitukikohdassani Kuussa samalla kun robottihovimestarini sekoittaa minulle cocktailia – tulevaisuuden avaruuscocktailia. Huolimatta ympäröivistä atomiajan ihmeistä minäkin, tulevaisuuden ihminen, palaan tämän tästä perinteisemmän taiteen ja viihteen, kuten sarjakuvan, pariin. Siksi, yksi arvio jossa on juonipaljastuksia.

INFINITE CRISIS HC
DC Comics
Geoff Johns, Phil Jimenez
264 sivua

Vuosikymmentenkään jälkeen supersankarigenre ja sen kehittyminen eivät yksinkertaisesti lakkaa kiehtomasta minua. Missään muussa lajityypissä, missään muussa taiteenlajissa ei näe niin läheltä, kuinka kaupalliset paineet, toimituksellinen näkemys, taiteellinen näkemys, kymmenien vuosien historian painolasti, äänekäs fanikunta, ammattimaisuus ja toisaalta suoranainen harrastelijamainen asenne yhdistyvät. Tästä kaikesta huolimatta – tai kuten banaliteettikiintiön täyttäminen minua vaatii kirjoittamaan, “ehkä juuri sen takia” – lajityyppi tuottaa toisinaan tarinoita, jotka rokkaavat maailmaani, kursiivilla. INFINITE CRISIS ei ole yksi näistä tarinoista.

(Yksi näistä tarinoista, sivumennen sanoen, on luettavissa viimeisimmäistä DC-spesiaalista. Lehden tunnistaa kannesta, jossa Musta Kanarialintu hyppää esiin jättimäisen Batmanin kainalosta esittelemään haaroväliään. En viittaa lehden riemastuttavan jälkeenjääneeseen Batman-tarinaan, vaan sen toiseen puolikkaaseen, jossa Grant Morrison ja Frank Quitely esittelevät versionsa Teräsmiehestä. Jos kokonaisuus jatkuu, seuraavassa osassa nähdään sarjan viides ja toistaiseksi paras osa, jossa Grant Morrisonin Lex Luthor muuttuu suosikkisuperroistostani esikuvaksi, jonka mukaan aion mallintaa loppuelämäni.)

Infinite Crisis on viimeisin DC-yhtiön minisarja, joka Muuttaa Kaiken, Siis Aivan Kaiken. Se oli DC:n viime vuoden suuria myyntihittejä ja sen jälkipyykkiä käsittelevä maksisarja 52 myy sekin mainiosti.

Nimensäkin puolesta Infinite Crisis ammentaa 20 vuotta sitten ilmestyneestä Marv Wolfmanin ja George Perezin Crisis on Infinite Earths -tarinakokonaisuudesta, jonka tarkoitus oli siivota DC-maailmaa: aloittaa alusta monimutkaiseksi venähtäneitä juonikuvioita ja tappaa pois turhiksi koettuja hahmoja. Tällainen oli vaikkapa Terästyttö, joka haluttiin hävittää DC:n historiasta, jotta Teräsmies olisi se ainoa oikea viimeinen kryptonilainen. Jo alle kymmenen vuoden kuluttua DC-universumi oli kuitenkin taas täynnä Teräsmiehen serkkuja, setiä ja klooneja ja Terästyttökin palasi, yhteensä noin kolmisen kertaa.

Nyt Crisis on Infinite Earthin lopussa kadonneet Teräsmiehen versiot palaavat limbosta, tavoitteenaan pistää synkäksi ja väkivaltaiseksi kokemansa maailma uuteen järjestykseen. Samalla Teräsmies, Batman ja Ihmenainen pitävät henkilökohtaisia kriisejään, koska kokevat muuttuneensa synkiksi ja väkivaltaisiksi. Meillä on siis kaksi teräspoikaa (toinen on klooni), kaksi Teräsmiestä (toinen on eläkkeellä), kaksi Lex Luthoria (toisella on hiuksia), ainakin kaksi Terästyttöä, kaksi Lois Lanea ja joka ikinen DC-maailman hahmo leipomassa toisiaan turpiin kahdensadan sivun ajan samalla kun tarinan roisto yrittää luoda täydellistä maailmaa Juonikoneellaan (engl. Plot Device tai MacGuffin). Kaikki on kovin kosmista ja kovin, kovin tärkeää.

Infinite Crisis on tylsä eepos, markkinointitemppu joka on voimakkaimpina hetkinäänkin keskinkertainen. George Perezia imitoivalta Phil Jimezilta puuttuu esikuvansa kyky sommitella sivujaan. Infite Crisisin karkkiväristen sivujen katselu tuntuu siltä, kuin lukija heitettäisiin makeiskaupan näyteikkunan läpi, pää edellä. Kirjoittaja Geoff Johnsin tarina on hahmojen silkan määrä vuoksi ihailtava logistinen suoritus, mutta tarinana yhdentekevä. Kokonaisuuden subteksti on kuitenkin ihastuttavan skitsofreeninen.

Yllättävää kyllä, tarinaa ei ole varsinaisesti vaikea seurata, vaikka se alkaakin keskeltä tapahtumia. Siinä viitataan lukuisiin aiemmin ilmestyneisiin tarinoihin, tavoitteena luonnollisesti houkutella lukija ostamaan niitäkin. Supersankaritarinoita käsiteltäessä usein valitetaan niihin sisään pääsemisen korkeaa kynnystä: hahmoja ja tarinoiden taustoja ei esitellä kunnolla, jonka vuoksi uudet (nuoret) lukijat eivät pysty niitä mielekkäästi lähestymään. Tämä on pahemmanlaatuista lukijoiden aliarviointia. Supersankaritarinoiden valtavat hahmogalleriat pikemminkin luovat tuntua itse tarinaa suuremmasta maailmasta, jonka tarkempi tutkiminen enemminkin vetää lukijaa puoleensa. Henkilökohtaisesti pidin DC-tarinoista paljon enemmän, kun tiesin DC-maailmasta vähemmän. Lähempi tarkastelu paljasti, että suuri osa varsinkin DC:n supersankaritarinoista onkin tribuutteja muinaisille, keskinkertaisille tarinoille, joita tekijät ovat lukeneet lapsena. Mitä lähempää esimerkiksi Infinite Crisisia tarkastelee, sen vahvemmin sitä ympäröivä vanhan miehen sukkien haju erottuu.

On eri asia, käyttääkö tarina genren konventioita ja historiaa kertoakseen tarinan, vai kertooko tarinan niistä konventioista ja siitä historiasta. Olisi helppo teilata Infinite Crisis sanomalla, että se tekee ainoastaan jälkimmäistä. Enimmäkseen se onkin juuri vain DC:n historialla leikkimistä, mutta kirjoittaja Geoff Johns on lisännyt merkillisen metatason tarinaan. Infinite Crisisin roistot haluavat palauttaa menneen, viattomampien sankareiden ajan ja syyttävät moderneja sankareita raaistumisesta. Viittaus supersankarisarjakuvan kyynistymiseen – ja lukijakunnan varttumiseen – on selkeä. Toisaalta kyseessä on erinomaisen raaka tarina, jossa melkeinpä joka sivulla joku menettää henkensä, välillä hyvinkin verisesti.

Tämä on jakomielitautisuus on vaivannut supersankarigenreä jo pidempään. Supersankaritarinat eivät ole vuosikymmeniin olleet yksinomaan lapsille suunnattuja. DC:n toimittajia ja taiteilijoita tämä tuntuu jollain tasolla häiritsevän. Osin tämän selittää DC:n osuus suuremmassa Warner Bros. -konsernissa, joka tuottaa muun muassa animaatiosarjoja, joissa DC:n supersankarit esiintyvät. Esimerkiksi kilpaileva Marvel-yhtiö on jo luopunut aivan nuorimpien lukijoiden tavoittelusta ja tyytynyt palvelemaan – vaihtelevalla tehokkuudella – vanhenevaa ydinyleisöään. DC:llä tämä epämääräinen huoli lajityypin tilasta puolestaan tämä on johtanut Infinite Crisisin kaltaisiin tarinoihin, joissa yhtä aikaa haikaillaan viattomaan menneisyyteen samalla kun Teräspoika hakkaa supersankareiden päitä irti paljain nyrkein.

Johnsin tarinan loppuratkaisu on tietyllä perverssillä tavalla tyydyttävä. Kun juonessaan epäonnistunut roisto suunnittelee vielä palauttavansa sen haikailevansa menneen maailman, Jokeri ja Lex Luthor yhyttävät tämän kadulta, kaatavat happoa tämän naamalle ja ampuvat vielä päähän. Olen pitänyt Johnsia yhtenä pahimmista sarjakuvan menneisyyttä ihannoivista Kapteeni Eilisistä, mutta Infinite Crisisin lopussa Johns tuntuu ilmoittavan kantansa: jos mielestäsi supersankarigenren parhaat päivät olivat viattomassa menneisyydessä, Jokeri kaataa happoa naamallesi. En voi muuta kuin nyökytellä hyväksyen: supersankaritarinat eivät ole pelkästään opettavaista lasten viihdettä, eikä niiden pitäisi ollakaan. Nyt, tuokaa minulle lisää Grant Morrisonin supersankarisarjakuvia!

SUOSITUS: Infinite Crisis ei ole hyvä sarjakuva. Se on kuitenkin kiinnostava sarjakuva ja hieno, hivenen mielipuolinen manifesti genren tilasta.

Tagit: Arvio, DC.

MORTUM – TARINOITA HAUDAN TAKAA
Deep Black Comics
Jussi Piironen, Sami Kivelä, Karo
32 sivua, mustavalkoinen
www.mortum.co.nr

Drolican piirtäjien uusi julkaisu on elokuvista ammentava kauhuantologia. Tällä kertaa kyse ei ole pelkästään amerikkalaisen viihdesarjakuvan pinnallisesta jäljittelystä, sillä hapuilevien pastissien seasta löytyy myös kauhugenren puhdas ydin.

Kuten DBC:n aiemmin julkaisemat Drolica-lehdet, Mortum muistuttaa formaatiltaan ja toteutukseltaan erehdyttävästi amerikkalaisia sarjakuvalehtiä. Tällä kertaa kannessa on lisäksi käytetty elokuvajulisteen elementtejä. Neljän tarinan tekijätiedot on ladottu kuten krediitit elokuvamainoksissa ja vieressä on MPAA:n ikärajamerkintöjä jäljittelevä laatikko. Tätä voitaneen pitää varoituksena siitä, että lehti on elokuvaviittausten kyllästämä ja jossain määrin niiden vanki.

Drolica-sarjakuvien piirtäjä Sami Kivelä ja tussaaja Jussi Piironen vastaavat nyt sekä tarinasta että kuvituksesta. Piironen on tehnyt kaksi lehden neljästä kertomuksesta yksinään, ja Kivelän kahdesta on toiseen tarinan kirjoittanut Karo.

Lehden aloittaa Piirosen “Soledad Miranda”. Se on kummallinen tarina, jossa Bruce Willis kohtaa Sharon Stonen karmivassa maalaiskartanossa. Hatarasti hahmottuva juoni koskee kidnapattua senaattorin tytärtä, mutta hämmentävät elokuvaviittaukset varastavat kaiken huomion. Kun joululahjaostoksilla käydessään on nähnyt hyllyrivillisen Sharon Stonen ristittyjä koipia Basic Instinct 2:n videokannessa, täsmälleen samoin asetellun sääriparin näkeminen sarjakuvaruudussa herättää kysymyksen: Oliko tämän tarkoitus jäädä huomaamatta? Vieläkin oudommaksi asian tekee se, että vastaavalla tavalla hyvin tunnistettavista Die Hard -kuvista mallinnettu sankarihahmo identifioidaan tarinassa, nimiä mainitsematta, Die Hard -elokuvan näyttelijäksi, mutta Sharon Stone ei sittenkään ole Sharon Stone, koska Sharon Stonen ei tarvitsisi kysyä keneltäkään, kuten sarjakuvan näköishahmo tekee, onko elokuvien rakastelukohtauksien näytteleminen nolostuttavaa.

Tarinan päätyttyä kaavamaiseen shokkikäänteeseen kaihertavien kysymysten joukkoon voi lisätä: Mikä se Soledad Miranda oli? Anoin Suuren Googlen apua siltä varalta, että vastaus avaisi jonkin mystisen merkityksen tason tarinassa, mutta se paljastikin vain lisää hämmentäviä elokuvaviittauksia. Soledad Miranda oli kulttiohjaaja Jess Francon elokuvissa esiintynyt näyttelijätär, joka kuoli tavalla, jossa en näe mitään yhteyttä tähän tarinaan. Itse asiassa muutkin tarinassa esiintyvät nimet liittyvät Francoon, joten voin vain toivoa, että Francon tuotantoa tunteville tästä on jotain iloa, koska muuten anti jää vähäiseksi.

“Kissat ja hiiri”, Piirosen toinen tarina ja lehden järjestyksessä kolmas, varoittaa sotateollisesta kompleksista tavalla, josta Dwight D. Eisenhower ei voinut tietää, eli Simpsonien Mr. Burnsin ja Smithersin avulla. Tällaiset popkulttuuriviittaukset eivät ole ainoastaan huono korvike kunnon juonelle, vaan ne myös harhauttavat huomion pois niistä ansioista, joita tarinalla saattaa olla.

Kuvittajana Piironen on yllättävänkin varmaotteinen. Kerronta toimii ja voimakkaita mustavalkokontrasteja sisältävät sivut näyttävät kokonaisuuksina hyviltä. Ongelmia tuottaa vain ailahtelevainen hahmokuvaus. Edes fotoreferenssien kanssa Bruce Willis ei näytä ruudusta toiseen samalta, ja ilman referenssiä anatomia heittää välillä pahasti.

Sami Kivelän kuvitus puolestaan lähestyy jo sellaista näyttävyyttä, että hänen tarinoitaan voisi lukea huvikseen sisällöstä riippumatta. Virtuoosimaisen taidon vaikutelma katoaa vain muutamassa ruudussa. En täysin pääse eroon tunteesta, että Kivelän piirrostyylissä on enemmän esikuvien jäljittelyä kuin itsensä toteuttamista, mutta ainakin esikuvat on hyvällä maulla valittuja. Mieleeni tulee Frank Cho ja Adam Hughes, jotka ovat molemmat suuria suosikkejani.

Kivelän “Marras” myös tarvitsee hyvän kuvituksen kantoapua. Kun tarinan alussa nainen näkee unta zombien hyökkäyksestä ja kertoo geenitutkimuslaitoksella työskentelevälle miehelleen pelkäävänsä, että hänelle käy jotenkin huonosti… No, voisin pilata lukukokemuksenne nyt täysin paljastamalla, mikä ironinen käänne tarinassa tapahtuu, mutta valitettavasti pystyn pilaamaan lukukokemuksenne vain paljastamalla, ettei siinä ole mitään ironista käännettä. Tapahtumien ja tunnelmien kuvaus on sinänsä moitteetonta, mutta se kaikki on täysin yksioikoisen tarinan palveluksessa.

Karon kirjoittama ja Kivelän piirtämä “Suurin on rakkaus” lisää puuttuvan aineksen. Sitä voi kutsua ironiaksi tai kyynisyydeksi, mutta se on kuitenkin idea, joka ei ole itsestäänselvä. Se ei tule täysin yllätyksenäkään, vaan sen aavistaminen on osa lukukokemuksen herkullisuutta. Kyse ei ole pelkästään kauhukuvaston pinnallisesta toisintamisesta, vaan tarina myös haluaa väittää jotain epämieluisaa meistä ihmisistä. Lisäksi idea on toteutettu taidokkaasti sekä kuvituksen että käsikirjoituksen osalta. Erilaisella tekniikalla piirretty takauma erottuu ilman kömpelöitä siirtymiä ja tiivistää kerronnan todella tehokkaaksi paketiksi.

SUOSITUS: Kolme nopeasti unohtuvaa sormiharjoitusta yhtä kauhusarjakuvan helmeä kohden ei välttämättä ole huono suhdeluku. Omaperäisiä visioita joutuu kuitenkin etsimään jostain muualta.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

Tein mitä uhkasinkin. Nyt: hieman arvioita.

DEATH NOTE 1 – 7
Viz media
Tsugumi Ohba, Takeshi Obata
200 – 216 sivua, mustavalkoinen

Toisinaan sarjat ovat supersuosittuja syystäkin. Ahkerasti hypetetty ja ankarasti fanitettu mangasarja Death Note on esimerkillisen koukuttava.

Alun perin Shonen Jump -antologiassa ilmestynyt Death Note on koottu Japanissa 12 kirjaksi, joista englanniksi on käännetty tätä kirjoitettaessa 7. Teos on sovitettu elokuvaksi, jolle kaavaillaan jatko-osia sekä hiljattain alkaneeksi animesarjaksi.

Kyseessä on siis ilmiö. Ensimmäisen osa luettuaan sarjan suosion syyt voi ymmärtää. Toisin kuin voisi sarjan pituuden puolesta pelätä, Death Note lähtee liikkeelle juosten. Tapaamme Light Yagamin, lukiolaispojan, joka löytää shinigami-demonin, eräänlaisen kuoleman jumalan, muistikirjan. Kun kirjaan kirjoittaa ihmisen nimen, tämä kuolee. Pian näemme shinigamin vaatimassa kirjaansa takaisin, mutta Light onkin jo ottanut sen käyttöön: kirja on täynnä nimiä. Light on päättänyt tehdä maailmasta paremman paikan, raato kerrallaan.

Sarjan varsinaiseksi kantavaksi juoneksi muodostuu eräänlainen nyrjähtänyt etsivätarina. Light saa vastaansa teinimestarietsivä L:n, joka yrittää pysäyttää Kira-nimimerkin taaksen kätkeytyvän Lightin murha-aallon ja samalla pysyä itse hengissä. Ratkaisu on kiinnostava. Kirjoittaja Tsugumi Ohba pelaa avoimella kädellä: lukija tietää, kuka on syyllinen ja miten murhat tehdään, mutta Kira ja L:n välinen kimurantti peli pysyy silti ennalta-arvaamattomana. Soppaa sotkemassa nähdään muuan muassa poliiseja, FBI-agentteja, Kira-faneja ja lisää shinigameja. Toisinaan tarina juuttuu paikoilleen, kun seurataan lähinnä huoneessa istuvia etsiviä puimassa erilaisia hypoteeseja. Puuduttavista suvannoista kuitenkin päästään taas liikkeelle, kun Ohba sekoittaa pakkaa uusilla käänteillä.

Maailman paras etsivä vastaan maailman etevin sarjamurhaaja! Sinänsä epätodennäköisestä lähtöasetelmastaan huolimatta Death Note ottaa itsensä äärimmäisen vakavasti eikä yritä etäännyttää lukijaa ironialla, vaikka tarinassa toisinaan huumoria viljelläänkin. Ohban uhkapeli toimii eikä kokonaisuus ole toistaiseksi muuttunut itsetarkoituksellisen pönäkäksi, vaikka vaara onkin koko ajan olemassa.

Kiinnostava näkökulma Death Noteen avautuu päähenkilöitä tarkastelemalla. Lukijan samastumiskohteiksi tarjotaan kaksi ylimaallisen etevää teini-ikäistä sosiopaattia, siinä missä tarinan aikuiset ovat lähinnä hyödytöntä yleisöä. Asetelma on samankaltainen kuin vaikkapa Akirassa tai Battle Royalessa: lapset vastaan aikuiset, panoksena tulevaisuus. Death Notea voikin halutessaan lukea vertauskuvana Japanin poikkeuksellisen syvästä sukupolvien välisestä kuilusta.

Kuvittaja Takeshi Obata on tuttu toisesta huippusuositusta mangasta, Hikaru no Go’sta. Obatan jälki on miellyttävän hillittyä ja selkeää, melkeinpä kliinistä. Se palvelee ensisijaisesti tarinaa. Obata elävöittää Death Noten pitkiä dialogikohtauksia välittämällä mainiosti eksentristen hahmojen ruuminkieltä.

SUOSITUS: Death Note on saamansa suosion arvoinen fantasiasarjakuva. Se ottaa keskeisen premissinsä anteeksipyytelemättömän vakavasti ja lähtee kirien liikkeelle, sukeltaen jo ensimmäisessä osassaan vastustamattoman monimutkaisiin ajatusleikkeihin. Aika näyttää, jaksaako tarina pysyä kiinnostavana koko 12 osan pituutensa, mutta toistaiseksi Death Note ei ole pettänyt.

Tagit: Arvio, manga, Viz.

OVERCOMPENSATING
Jeffrey Rowland
Webbisarjakuva

Vähemmänkin mediatiedostavat ovat voineet havaita viime aikojen suurimman Internet-ilmiön, pitkin vuotta momenttia keränneen Snakes on a Plane –meemin. Alun perin pienen budjetin jännäriä ympäröinyt mediakohu alkoi tähti Samuel L. Jacksonin antamasta hämmentävästä haastattelusta ja kasvoi pisteeseen, jossa joka ikinen suun kautta hengittävä ali-ihminen, jolla on Photoshop tekee omia Snakes on a Plane –tribuuttejaan. Elokuva ei ole vielä saanut ensi-iltaansa, mutta olen jo lopen kyllästynyt siihen. Ymmärrän, miksi on hauskaa että maailmassa on elokuva, jonka nimi on Käärmeitä koneessa, mutta jo riittää. Elokuvaa lainatakseni, voisin jo pikku hiljaa haluta nämä saatanan käärmeet ulos koneestani.

Yksi syyllisistä on Jeffrey Rowland, joka oli ensimmäisiä lanseeraamassa Snakes on a Plane –oheistuotteita. Tämän voi kuitenkin antaa helposti anteeksi, sillä Rowland on webbisarjakuvantekijöiden tämän hetken parhaimmistoa. OVERCOMPENSATING on parhaimmillaan ikkuna kroonisesti innostuneen – tai humalaisen – lapsimiehen todellisuuteen, jossa kaikki on aika mahtavaa: yhtä lailla ihastuttavaa kuin häiritsevän tunnistettavaa. Rowland on juuri sellainen tyyppi, joka voi pillastua vaikka Käärmeistä koneessa siten, että lukijaankin tarttuu intoa.

Overcompensating on olevinaan Rowlandin sarjakuvablogi, johon hän kirjaa päivän tapahtumia. Melkein minkä tahansa stripin lukemisen jälkeen on kuitenkin ilmeistä, että suurin osa sarjan tapahtumista on sepitettä. Viittauksia ajankohtaisiin tapahtumiin ja Rowlandin kollegoihin nähdään, mutta sarjan vinksahtaneesta perspektiivistä. Tajunnanvirtamainen impulsiivisuus ajaa niin sarjaa kuin sen päähenkilöäkin, joka kirmaa lannistumatta – usein paidatta – tapahtumasta toiseen. Aina on juuri tapahtumassa jotain mahtavaa. Voiko näkymättömiä lohikäärmeitä tappaa? Kokeillaan! Onko tuo Andrew W.K. tuolla jääkaapissa? On se! Entäpä elämän tarkoitus? Miksei!

Overcompensating on monella tapaa vastalääke sille turrutukselle, jota webbisarjakuvien tai strippisarjojen lukeminen yleensä aiheuttaa. Siinä ei ole väsyneitä vitsikliseitä, ellei sitten vitsiparodioina. Hyvä esimerkki tästä on sivuhahmo Weedmaster P, alun perin yhden ominaisuuden pilviveikko, josta ajan myötä kasvaa suoranaista zen-viisautta jakava oraakkeli. Siinä ei ole banaaleja ihmissuhde-elementtejä. Se ei yritä teeskennellä sanovansa mitään merkityksellistä mistään ja ehkä juuri siksi toisinaan sanookin.

Rowland piirtää toimivaa, taloudellista jälkeä. Sarjan parivuotisen historian aikana hän on hionut pallopäähahmonsa mainiosti toimiviksi karikatyyreiksi. Rowlandin päätös käyttää piirrettyjen hahmojen taustoina tukkoisia valokuvia häiritsee toisinaan. Toisinaan ne myös lisäävät tasoja vitsiin.

Overcompensating ei suinkaan ole Rowlandin ensimmäinen webbisarjakuva. Vuosina 1999 – 2002 ilmestynyt When I Grow Up ei ollut vielä kovinkaan valmista tuotantoa. Neljän parikymppisen ystävyksen vaiheita seuraava strippi lainasi vielä liikaa webbisarjakuvan yleisistä aiheista ollakseen järin kiinnostava. Merkittävää sinänsä, että When I Grow Upin surrealismi oli pakotetumpaa kuin samanlaiset elementit myöhemmin Overcompesatingissa. Tästä voinee päätellä, että tarinankerronnan rentouden voi oppia. Vuonna When I Grow Up muuntui Wiguksi ja Rowland siirtyi kertomaan Wigu-nimisen pojan ja tämän perheen seikkailuista. Sarjan neljän ilmestymisvuoden aikana nähtiin muun muassa matkoja ulottuvuuksien välillä, maagisia lentokoneita, dinosauruksia ja televisioista alati karkaavia animaatiohahmoja! Näkökulma on lapsenomaisen innostunut, vieläkin Overcompensatingiakin voimallisemmin. Wigu on mainio, nyrjähtänyt seikkailusarjakuva jonka varsinaista kohdeyleisöä on vaikea arvailla.

Rowlandin sarjakuvien merkittävin ongelma on monille kunnianhimoisimmille webbisarjakuville tyypillinen haastavuus. Overcompensating on paikoin vahvasti sisäänpäin lämpiävä. Vitsit voivat aueta kovin heikosti, jos sarjan yleinen mielenlaatu ei ole lukijalle tuttu. Jos sarjaan pääsee sisälle, se kuitenkin alkaa palkita.

SUOSITUS: Jeffrey Rowland kiipeää pääsi sisään ja bilettää siellä. Jeffrey Rowland ja Paris Hilton ampuvat kilpa-autoja toisiaan päin ja sinut on kutsuttu mukaan. Chewbacca syö olohuoneessa voileipää samalla kun sinä ja Jeffrey Rowland katselette. Tympeiden internet-ilmiöiden aikana on hyvä muistaa, miltä tuntuu oikeasti innostua jostakin, ilman teennäisen ironian verhoa. Parhaimmillaan Overcompesating muistuttaa tästä.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

DROLICA: TUHON LÄHETTILÄS
Deep Black Comics
Tomi Kerminen, Sami Kivelä, Jussi Piironen
36 sivua, mustavalkoinen
www.drolica.cjb.net

Vuosi sitten arvostelin Deep Black Comicsin ensimmäisen Drolica-lehden Sielunvaellus. Se ei kuitenkaan lannistanut poikia, mistä osoituksena on tämä amerikkalaista valtavirtasarjakuvaa erehdyttävästi muistuttava uusi omakustanne.

Tuhon lähettiläs on Renny Harlinin Manaaja-elokuvan edustaman trendin hengessä esiosa edelliselle julkaisulle. Osaksi tavoitteena on ehkä ollut selvittää nimihenkilö Drolican taustaa ja sen konfliktin luonnetta, missä hän on osallinen. Tarinoiden välisistä yhteyksistä huolimatta Tuhon lähettiläs toimii omana, erillisenä kokonaisuutenaan, ja loppujen lopuksi se ei juurikaan kirkasta Sielunvaelluksen läpitunkematonta juonta.

Perusasetelma esitetään varsin viitteellisesti, ikään kuin luottaen siihen, että ainekset ovat lukijalle tuttuja muista scififantasiateoksista. Valitettavasti ainekset voivat olla hieman liiankin tuttuja. Kuolemattomat soturit taistelevat urbaanissa ympäristössä, ja vastustajan kaulan katkaiseminen miekalla antaa voittajalle palkintona häviäjän keräämän elinvoiman. Moraalittomien enkeleiden keskinäiset kamppailut uhkaavat ihmiskuntaa. Jostain syystä elokuvat Highlander ja The Prophecy kirjoittanutta Gregory Widenia ei kiitetä lehden sisäkannella. Sen sijaan kalifornialaisen Saatanan Kirkon perustajaa Anton LaVeytä kiitetään, minkä kaikki huumorin ystävät pankoot merkille.

Omaperäisyyden puute tarinan kehystämisessä ei tietenkään ole kohtalokas puute. Kolkon metafysiikan ja uskonnollisen symboliikan lisäksi juonen rakennusaineeksi on otettu päähenkilö Troy Dawnin ja hänen asuintalossaan tapahtuneita rituaalimurhia tutkivan etsivä Stewartin välinen suhde. Kaikkia ensimmäisen Drolican lukeneita varmaankin kiinnostaa se tieto, että Dawn on mies ja Stewart nainen, kohtalaisen suurella varmuudella. Nähtävästi vilpittömin mielin kuvattu romanssi tuntuu ainakin selittävän päähenkilön tekemät valinnat tarinassa, vaikka tilanteisiin vaikuttavat olosuhteet ovatkin mystistä huuhaata. Ei vain kannata miettiä liikaa, kuinka monta kymmentä minuuttia Dawn ja Stewart viettävät toistensa seurassa tarinan aikana, tai kuinka vähän etsivä Stewart käyttäytyy poliisietsivän lailla. Mistä tietää, että poliisi on todella rakastunut? Siitä, kun edes hänen työparillaan ei ole mitään sitä vastaan, että raakojen rituaalimurhien sarjasta epäillyn annetaan pidätettäessä valita, ottaako hän käsiraudat ranteisiinsa vai ei.

Totesin ensimmäisestä Drolicasta sen, että lehden puoli tusinaa ensimmäistä sivua sopisivat huomaamattomasti minkä tahansa Witchblade-tarinan väliin. Tässä suhteessa Tuhon lähettiläässä on nähtävissä merkittävää kehitystä, sillä se kävisi kokonaisuudessaan Witchblade-tarinasta hyvin vähäisin muutoksin. Lähinnä tämä tarkoittaa sitä, että kuvituksen laatu on hyvin tasainen alusta loppuun, mikä on osoitus Sami Kivelän ja Jussi Piirosen suuresta omistautumisesta tavoitteelleen. Valitettavaa on vain se, että se tavoite on saada lehti näyttämään samalta kuin eräät amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden kammottavimmista tuotoksista.

Olen näkevinäni Kivelän hahmoissa jonkin verran vaikutteita J. Scott Campbelliltä, mikä on hyvä asia, koska Campbellin selvästi tuntee ne säännöt, joita hän tyylittelyllään rikkoo. Enimmäkseen kuitenkin kuvitus vertautuu Top Cow-kustantamon liukuhihnatuotoksiin, Michael Turnerin tai Randy Greenin läpi suodattuneine Jim Lee -sitaatteineen. Pahiten ongelma näkyy ruuduissa, joiden osasia ei ole voinut opetella ulkoa esikuvateoksista. Ikävä kyllä samaa voi tietenkin sanoa lukemattomista amerikkalaisten ammattipiirtäjien tuotoksista. Piirosen tussaus on mallin mukaisesti ylityöstettyä, täynnä viivoja jotka ovat menettäneet merkityksensä varjostuksen osina ja muuttuneet osaksi tyylisuunnan muotokieltä.

Sarjakuvallinen kerronta kuitenkin toimii. Ruudut ovat dynaamisia ja selkeitä, ja mikä tärkeintä, tapahtumapaikat ja hahmojen avaruudelliset suhteet on esitetty huolella. Toimintasarjakuvasta saisi toimimattoman kaikkein helpoiten laiminlyömällä nämä asiat, koska silloin lukija ei pysy kärryillä, mistä ollaan tulossa ja minne ollaan menossa. Kivelä on ottanut perspektiivin haltuunsa, ja komeat kaupunkinäkymät ovat lehdessä runsaammin edustettuina kuin suoranaiset perspektiivikömmähdykset.

SUOSITUS: Kuvallisesti Tuhon lähettilään tavoite on selkeä, ja tuleekin erittäin lähelle sen täydellistä toteutumista — amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan piirrostyylin toisintamista. Tarinallisesti sitä on vaikeampi tulkita. Onko tarkoitus vain keittää genreaineksista kokoon seikkailu, jonka on tarkoitus palvella kuvallisen suorituksen toteuttamista? Vai onko Kerminen halunnut oikeasti viestiä jotain tarinallaan, kuten uumoilin ensimmäisen Drolican kohdalla? Tarinan jäsentymättömän metafysiikan ja hyrränä pyörivän moraalisen kompassin takia ensimmäinen vaihtoehto tuntuu suotuisammalta. Mutta amerikkalainen valtavirtasarjakuva on jo olemassa, ja kaksi helvettiä on yksi helvetti liikaa.

Tagit: Arvio, pienlehdet.