Katuoja

24 tuntia sarjakuvaa -sarjakuvani on valmis. Sen nimi on Etusivu ja se on 48 sivua pitkä, koska halusin päteä.

Koska halusin myös noudattaa tapahtuman improvisaatiohenkeä, ulkoistin sarjakuvani ideoinnin: Rami Rautkorpi ympyröi minulle artikkeleita ja fraaseja Metro-lehdestä, joihin pohjasin tarinani.

Opin joitain asioita. Tavoitteeni oli tehdä kaikki mahdollisimman minimaalisesti. Jos en osaisi piirtää jotain, piirtäisin jotain muuta. Kävi ilmi, että maailma on täynnä asioita, joita en osaa piirtää. Itse asiassa suurin osa käsitteistä inhimillisen kokemuksen piirissä ovat taitojeni ulottumattomassa. Opin arvostamaan uudella tavalla Rob Liefeldia: peitä heikkoutesi, älä piirrä, mitä et osaa. Toisin sanoen, piirrä irvistäviä naamoja koko ajan. Lisäksi opin, että kynän hinkkaaminen paperia vasten on oudon tyydyttävää, silloinkin kun sitä toistaa lähemmäs 20 tuntia.

Valmiin työni voitte lukea Sarjakuvakeskuksen sivuilta. Jotkin kuvista näyttävät vielä olevan kääntämättä vaakaan, mutta korjausta odotellessanne voitte treenata niskalihaksianne.

Ja tässä ovat merkintäni, kirjoitettuna 24 tuntia sarjakuvaa -määräajan vielä umpeutumatta. Kyllä, saatan olla väsynyt.

ETU- JA TAKAKANSI: Nämä piirsin viimeisenä. Lukijakommentit keräsin netistä ja paikalla olijoilta.

SIVU 1: Aloitan dekompressiolla samalla, kun mietin mitä oikeastaan aion tehdä tarinalla.

SIVU 2: Tämä sivu on pelkkää hälyä, mutta muutaman sivun jälkeen keksin huomiovärit.

SIVU 3: Tämän sivun kompositioon olen verrattaen tyytyväinen. Viivassani näkyy – ja näkyy koko sarjakuvan läpi – Charles Schulz ca. vuosi ennen kuolemaansa -tyyppinen kosketus.

SIVU 4: Otsikkoruudut ovat vain yksi käyttämistäni keinoista lihottaa sivumäärää. Tässä episodissa alan käyttämään huomiovärejä sillä ilmeisesti tykkään yrittää värittää viivojen sisällä.

SIVU 5: Miltä näyttää pakkopaita? Ei ainakaan tuolta.

SIVU 6: Tämän sivun ensimmäisestä ruudusta pidän, lähinnä dialogin vuoksi. “Aha ha kulli” on jotain, jota olen varmaan pidemmänkin aikaa halunnut kirjoittaa.

SIVU 7: Ja nyt, puuvärejä. Minä nyt vaan tykkään värittää.

SIVU 8: Jokaisessa kappaleessa käytetään jotain uutta tekniikkaa, lähinnä ylläpitämään omaa mielenkiintoani. Myös: bongaa sukuelimet.

SIVU 9: Ruutuja, jotka ovat myös puhekuplia! Olen varmasti jonkinlainen nero.

SIVU 10: Lisää huomioväriä. Rusehtava, koska olemme kahvilassa. Myös: maailman jäykin ovenavausote.

SIVU 11: Brian Bendis -imitaationi alkaa. Kynsien maalaaminen on mukana siksi, että halusin pitää kohtauksen liikkeessä. Ja värittää juttuja.

SIVU 12: Otan käyttöön vahaliidut. Tämä on hyvä, koska en pysty vahingossakaan piirtämään tarkasti mitään niillä, varsinkaan, kun ne alkavat murentua epämääräiseksi liidun varren päässä kulkevaksi mössöksi, jota yritän hinkata irti paperia vasten.

SIVU 13: Olen keksinyt mielestäni hyvän vitsin, joten jatkan sen polkemista hengiltä.

SIVU 14: Dinosauruksia!

SIVU 15: DINOSAURUKSIA!

SIVU 16: Tarinan ensimmäinen satunnainen ylävitonen. Jumalauta, osaan piirtää käden kahdessa asennossa, toinen joista on high five.

SIVU 17: Feidaamme ulos ennen pikkuhousujuttuja, joka lienee parasta kaikille.

SIVU 18: Olen perverssillä tavalla ylpeä “koirakuiskaajasta”, sillä jouduin vähän aikaa miettimään, miten kirjoitan tarinaan koiran haastattelun ilman, että se vaikuttaa pakotetulta surrealismilta.

SIVU 19: Kusenkeltainen huomioväri merkitsee tästä eteenpäin teknisiä laitteita. Koska minä sanon niin. “Yli 40 koiran kenneli” on viittaus sekä lähteenä olleeseen uutiseen että Jyrki Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -albumiin.

SIVU 20: Taavitsainen, koira joka seisoo aina sivuttain kameraan. Myös: kennelin nenättömän isännän omituisen irtonaiselta näyttävä parta.

SIVU 21: Ponnistan taiteelliset voimani äärimmillen ja kuvitan olkansa yli katsovan miehen.

SIVU 22: Toinen taidonnäyte: hahmo, jonka ilme muuttuu!

SIVU 23: Koiravisio alkaa. Ajattelin varmaan Grant Morrisonin WE3:a tätä työstäessäni, mutta tärkein motiivini oli käyttää paljon sivuja vähään asiaan. Ja päästä värittämään. Tai ehkä olin jo tässä vaiheessa koukussa tussihöyryihin.

SIVU 24: Koiravisio-osat on piirretty noin kello 24 tienoilla ja kolmen siiderin jälkeen. Taavitsaisen monologi mukailee silloista älyllistä kapasiteettiani. Sain sivun 24 valmiiksi kello 24. Tämä saattoi olla jonkinlainen välitavoite.

SIVU 25: Pidän ketjuista tällä sivulla. Ne olivat myös helppo piirtää.

SIVU 26: Tässä vaiheessa koiravisiolta alkaa loppumaan symbolit. Alemman ruudun väritysratkaisu johtuu laiskuudesta: alun perin ajattelin täysharmaata taustaa.

SIVU 27: Letku! Alempi keltainen muoto mukailee “ruokintakäden” hahmoa.

SIVU 28: Toistoa, joka johtuu laiskuudesta jälleen. Silti: kammottava käänne!

SIVU 29: Tästä sivusta pidän. Taavitsainen harmaata taustaa vasten välittää kohtauksen tunnelman tyydyttävästi.

SIVU 30: Miten helvetissä piirretään kännykkään puhuva ihminen? Ei ainakaan näin.

SIVU 31: Lisäsin harmaat huomiovärit tähän, koska ilman niitä sivu näyttää raivokkaan tympeältä. Myös hahmon satunnainen ylävitonen näyttää nyt siltä, että hahmo nojaa ikkunaan.

SIVU 32: Mitä tällä ihmisellä on päässään? Hattu? Hiukset? Ameeba? Kuka tietää. Onnettomuuden värit ovat jostain syystä Amppari-mehujään värit. Jostain syystä aina, kun yritin värittää tummanpunaisella, tartuin pinkkiin. Letkuttaja on myös pinkki, vaikka ajattelin sen olevan tummanpunainen.

SIVU 33: Päähenkilö savuaa kansion takana, koska päätin, että hän polttaa. Mutta koska sitä ei pohjusteta kuvalla, näyttää siltä, että hänen korvastaan nousee savua.

SIVU 34-35: Pidän lokikirjakohtauksesta siksi, että sain täytettyä sivutolkulla tilaa leikkelemällä. Lisäksi tässä kohtaa minimalismini toimii tyydyttävästi. Ja loputon keskustelu kiveksistä huvitti minua tässä vaiheessa, noin aamuviideltä.

SIVUT 36-37: Tässä on Etusivun kaksi onnistuneinta ruutua: kaksi värisöhröä, joihin innostuin piirtelemään spiraalikuvioita. Edelleen, tusseilla söhriminen on näemmä kivaa.

SIVU 38: Suomessa pitäisi olla lehti, jonka nimi on Toimintauutiset. Tässä vaiheessa olin jo päättänyt, että toimittajan työpiste on talon logon M-kirjaimen vieressä.

SIVU 39-40: Alkuperäiset lehtileikkeet, sivuntäytteeksi ja referenssiksi. Pornolehdet löytyivät todellisessa maailmassa Kiteeltä.

SIVU 41: Jos et tiedä mitä piirtää, piirrä lähikuva kasvoista. Kiitos, Rob Liefeld!

SIVU 42: Letkuttaja. Väri-jolla-on-naama-lookiin päädyin, kun tajusin että en oikeastaan tiedä, mikä Letkuttaja on. Pidän hänen repliikistään kylläkin.

SIVU 43: Rohkeita kokeiluja perspektiivillä, noin kello 7 aamulla.

SIVU 44-45: Kiihottavaa dialogia ja yritys vääntää tarina väkisin kokoon. Tässä hitaimmatkin lukijat ymmärtänevät, että en osaa piirtää yksinkertaistakaan hahmoa samalla tavalla peräkkäisiin ruutuihin.

SIVU 46: Halusin yhden ruudun, jossa toimittaja ja Letkuttaja ovat yhtä aikaa. Ja tässä se on.

SIVU 47: Vaikka Letkuttajan konsepti on hämärä, tämän punchlinen keksin jo aloittaessani. Kyseessä on vitsi, jolle on 48-sivuinen pohjustus. Pidän siitä silti: “Se on letku”.

SIVU 48: Ylväs tavoitteeni noin aamukymmeneltä oli piirtää toimittaja loikkaa
massa rakennuksesta. Sen sijaan pieni hahmo näytti taivaalla roikkuvalta hakaristiltä, joten peitin se lapulla ja turvauduin tärkeimpään kainalosauvaani, teennäiseen minimalismiin. Lopussa näemme tietty päähenkilön näkökulmasta “letkun”. Tuplamittainen 24 tuntia sarjakuvaa -sarjakuva valmistui noin aamukymmeneltä.

Tagit: Linkit.

Mari Ahokoivun yllyttämänä aloitan lähtölaskennan Helsingin 23. sarjakuvafestivaaleihin. Epäilen vahvasti, etten kykene ylläpitämään päivitystahtia kovinkaan säännöllisenä, mutta ehtiessäni kirjaan tännekin havaintoja lähestyvistä Sarjisfestareista.

Yritän kirjata Katuojaan Festareista jotain näkemisen arvoista tai muuten merkillistä, jota en ehkä virallisessa tiedotuksessa erikseen nostaisi. Tämänpäiväinen merkintä on ote Helsinkiin (ja Vantaalle) vieraaksi saapuvan intialaisen Amitabh Kumarin Raj Comics -portfoliosta.

Supersankarifiktio ei ole vierasta Intiassakaan. Mutta kuten vaikkapa Bollywood-elokuvat, saattaa intilainen viihde näyttäytyä aavistuksen oudolta länsimaiselle yleisölle. Tässä on esimerkiksi kuva intialaisesta supersankarista tekemässä punnerruksia katossa, yhdellä kädellä:

Kuten tavallinen nagraj, mutta enemmän mascular.

Voi, Intia: kun et ole mielipuolinen, olet mielipuolisen mahtava.
.

Tagit: Linkit.

Virittäkää vastaanottimenne. Maanantaina 5.5. olen vieraana YleX Tänään -lähetyksessä klo 13.30. Tarkemmin sanottuna olen “YleX-leffavieraana” katsomassa Iron Man -elokuvaa jonkinlaisen supersankariasiantuntijan/kylähullun roolissa. Itse elokuva on sivumennen sanoen mainio. Yleensä supersankarileffoja painaa se, että ne yrittävät olla kaksi tarinaa: alkuperätarina ja jokin toinen tarina. Rautamiehessä alkuperätarina on koko tarina, joten se pysyy koossa esimerkillisesti. Mitä enemmän pohdin näkemääni, sitä enemmän minusta alkaa tuntua siltä, kyseessä saattaa olla toistaiseksi paras Marvel-filmatisointi.

Lumonetin puolella liityn Yotsuba&-sarjakuvaa ylistävien kuoroon. Arviossani käsittelen sarjakuvaa sen lukemisen vaivattomuuden kautta. Siinä tavassa, jolla Kiyohiko Azuma onnistuu tekemään kokonaisuudesta ikään kuin vahingossa luettavan on jotain lähes mestarillista. Lisäksi Yotsuba& on sarjakuva, jonka maailmankuvassa ei ole mitään negatiivista ja se on silti kiinnostava. Loputtomien keskikertaisten shojo- ja shounenmangojen tulvan keskellä Youtsuba& on se yksi kelluva puunpala, johon hukkuva voi takertua.

Tagit: Linkit, manga.

Olen tuottanut sisältöä. Arvioini Neverwhere-sarjakuvasta, tai tarkemmin “Neil Gaimanin Neverwhere” -sarjakuvasta, käsikirjoittajanaan Mike Carey, on luettavissa ilmaiseksi Lumonetin sivuilta.

Gaiman on kiinnostava kirjoittaja, mutta monin tavoin ongelmallinen. Olen nauttinut Gaimanin Miraclemanista ja tarpeettoman harvoin muistetusta Mr. Punch -sarjakuvasta sekä tietysti Sandmanista, joskin vain osittain. Gaimanin tuotanto ei kuitenkaan ole niinkään epätasaista, mutta tasapaksua. Gaiman lasketaan sarjakuvakirjoittajien mestariluokkaan, mutta Sandmanin parhaiden osien ohella hän ei lopulta ole tuottanut mitään ikimuistoista. Hänen viimeisimmät sarjakuvansa, Marvelin julkaisemat 1602 ja Ikuiset saivat välttäviä arvioita eivätkä lopulta olleet edes kummoisia myyntimenestyksiä.

Kenties Gaiman on jäänyt Sandmanilla luomansa maineen vangiksi. Häneltä odotetaan uutta, vastaavantasoista teosta, mutta englanninkielisen sarjakuvien tärkeimpiin lukeutuvan sarjakuvan jälkeen on vaikea ylittää itsensä. Katsokaa vaikka Art Spiegelmania.

Tagit: Linkit.

“Mitä mulla oli ennen skeneä? Ei mitään. Ei siis mitään!”
– Sarjakuvataiteilija (nimi muutettu) Rooster-ravintolassa sunnuntaina 7.10.2007

ROBOTRABBIT
Ninni Aalto
Nettisarjakuva

Skenessä on kivaa, ja kun skene on Lahdessa, Lahdessa on kivaa. Kuinka kivaa, kysytte? Esimerkiksi näin kivaa ja näin.

Ninni Aallon RobotRabbit on tuore lisäys suomalaiseen sarjisblogikenttään. Aalto on kuitenkin kaikkea muuta kuin uusi tekijä. Hän on useita lehden- ja kirjankansia tehnyt kuvittaja, sarjakuvataiteilija, jonka töitä on julkaistu mm. Tähtivaeltajassa ja Schattenissa sekä pitkän linjan järjestöaktiivi. “Inessä skenessä”, siis.

Sarjakuvablogien viehätys ja risti on siinä tavassa, jolla ne yhdistelevät luonnoskirjaa ja päiväkirjaa. Blogimerkinnät ovat usein hetken vaikutelmia tai hauskoja sormiharjoituksia. Parhaimmillaan sarjisblogimerkinnät ovat aidompia ja välittömämpiä kuin albumeihin tai lehtiin päätyneet työt. Syynä tähän on juuri matala julkaisukynnys, joka estää tekijää miettimästä sarjakuvaansa piloille. Toisaalta samasta syystä johtuen merkittävä osa blogisarjakuvaa on materiaalia, joka ei sellaisenaan kelpaisi paperijulkaisuun.

Aalto on parin viikon päivitysten perusteella siitä kiinnostava tekijä, että hänen työnsä ovat selkeästi hiotumpia kuin monien hänen kollegoidensa. Aallon piirroksissa ei ole luonnosmaisuutta kuin vain nimeksi: jos nämä ovat luonnoksia, Aalto piirtää valmista suoraan tussilla. Hänen viivatyössään on tarkkuutta ja voimaa, jossa voi nähdä vaikutteita Hernandezin veljeksiltä tai vaikkapa Terry Moorelta. Huomioitavaa on myös hänen sarjakuviensa huolellinen ja tarinan mukana elävä tekstaus.

Ensimmäisessä pitkässä blogisarjakuvassaan Aalto tarttuu vanhaan tuttuun standardiin, sarjakuvamuotoiseen röpöttelyraporttiin. Sisäpiirin skenevitsejä siis, mutta tarpeeksi etäältä kuvattuja ollakseen huvittavia myös sarjakuvassa esiintyviä hahmoja tuntemattomille. Aalto kunnostautuu myös karikatyyripiirtäjänä. Hän tavoittaa olennaisen ihmisen piirteistä ja saa heidät toimimaan sarjakuvahahmoina. Aalto myös piirtää ihmiset todellisuutta kauniimpina, rypyt siloiteltuna ja ruvet häivytettyinä. Minä tosin näytän Aallon sarjakuvissa vesipäiseltä mutantilta, mutta kyseessä voivat olla skenettämisen jäljet kasvoillani.

RobotRabbit on lisätty ainakin allekirjoittaneen selaimen kirjanmerkkeihin. Aalto on kyvykäs tekijä, jolta on ilmestynyt epätyydyttävän vähän julkaisuja. Toivon mukaan sarjakuvablogin päivittäminen aktivoi ja rohkaisee Aaltoa julkaisemaan lisää.

Tagit: Linkit, nettisarjakuva.

Muistatteko vielä toissaviikkoisen moraalin rappeuman? Jos ette, Comics Journalin blogissa on yhteenveto Internetin kahtia halkaisseesta pyykkikorikriisistä.

Marvel on kuitenkin päättänyt, etteivät tyttöjä kourivat lonkerot ja pyllistelevät supertyttöystävät riitä. Tämä Marvel Zombies -albumin viimeisin varianttikansi on aiheuttanut hysteerisiä oireita englanninkielisen maailman sarjisfaneissa:

Hyvä on, kuvassa on Mary Janen mätänevä ruumis flirttailemassa lukijalle. Pohdittavaksi jää, miksei hän ole pesemässä pyykkiä?

Tagit: Linkit, Marvel.

Hieman kiire, joten tässä pari linkkiä.

Aamulehti on alkanut julkaista sarjakuvasovitusta Risto Isomäen tieteisromaanista Sarasvatin hiekkaa. Sovituksen takana ovat Petri Tolppanen ja Jussi Kaakkinen ja alku ainakin vaikuttaa miellyttävältä eurotyyliseltä sci-fi-maalailulta, mitä nyt hahmot oksentavat jokaisessa ruudussa pakonomaista ekspositiota. Sivun mittaisten episodien yhteydessä on myös Risto Isomäen kirjoittama tiedepläjäys, jossa puretaan auki sarjakuvassa heiteltyjä käsitteitä. Sarjan toistaiseksi ilmestyneet osat voi lukea Aamulehden arkistosta. Kokonaisuus ilmestyy myöhemmin omana sarjakuva-albuminaan.

Laukaiskaa infodumppi! Käynnistäkää ekspositiomoottorit! Yleisössä on idiootteja!

Egmont on julkaissut lehtikioskeille uuden painoksen Frank Millerin ja David Mazzucchellin Batman: Ensimmäinen vuosi -sarjakuvasta. Mainio Ensimmäinen vuosi toimi pohjana toissavuotiselle Batman Begins -elokuvalle ja edustaa parhaimmistoa varhaiselta periodilta Millerin tuotantohistoriassa, joten kutsun myös Millerin selväjärkiseksi kaudeksi. Maininnan arvoinen julkaisu siis, mutta Egmontin verkkosivuilla ei ole nostoa aiheesta. Sen sijaan minulle kylläkin tarjotaan mahdollisuutta osallistua Skimbaajan nettikyselyyn. Voin voittaa laskettelulasit! Valitettavan taas kerran näyttää siltä, että julkaisijan koko korreloi negatiivisesti niiden kykyyn päivittää julkaisulistaansa webbisivuilleen.

Tagit: Linkit.

Seuraa tiivistelmä valituista The Beat -blogin artikkeleista viimeisten parin viikon ajalta. (Kun varastat, varasta parhailta, ja The Beat on The News Blog of Comics Culture, oman julistuksensa mukaan.)

Erektion ehkä muistattekin. Sen jälkeen tuli tämä patsas:

Tuolta näyttää, kun taitavan kuvittajan pikkutuhma pin-up -kuva muunnetaan palaksi muovia.

Adam Hughes on paras siinä, mitä Adam Hughes tekee, mutta hänellä on vielä opittavaa taiteen luonteesta. Vastaus hänen kysymykseensä, onko jokin seksististä tai naisvihaista, jos sitä ei ole tarkoituksella sellaiseksi tehty, on — kyllä se voi olla. Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ja hyvät tarkoitusperät ovat vain kadotuksen katukiviä.

Monilla meistä on tietenkin se etuoikeus, että pyykkikorin ääressä pyllistelevän naisen näkeminen ei herätä minkäänlaisia kysymyksiä omasta minäkuvastamme tai asemastamme yhteiskunnassa, joten Mary Jane -patsaan aiheuttamaa kohua kuvailtiin myös pelkkänä myrskynä vesilasissa, ja verrattuna siihen, mitä oli vielä tulossa, se olikin sitä.

Marvelin päätoimittajalla Joe Quesadalla ei ollut juurikaan sanottavaa Mary Jane -patsaasta, mutta tätä Heroes for Hire #13:n kantta hän kommentoi sanomalla, että a) hän ei ole tarpeeksi perillä mangasta tietääkseen, mikä tämä “lonkeroraiskaus”-juttu on, mistä kaikki puhuvat, mutta b) siitä ei kuitenkaan ole kyse tuossa, niljahirviöillä vain sattuu olemaan lonkerot, ja c) kansitaiteilija on nainen, ettäs tiedätte.

a) Tunne vihollisesi, sanoi Sun Tzu, mutta mitäpä Quesada tietäisi jonkun itämaalaisen tuotannosta. b) Niljahirviöillä sattuu olemaan lonkerot, joilla ne istuttavat muniaan toisten olentojen kehoihin, à la Alien. En muista, annettiinko Claremontin ikinä kutsua sitä raiskaukseksi, mutta lukisit nyt urpo edes oman firmasi sarjiksia. c) Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ei edes nainen. Jos vallitseva kulttuuri, oli se sitten itämainen tai länsimainen, väittää tuota normaaliksi ja positiiviseksi naiskuvaksi, miksi ei naistaiteilija, kaikkea hyvää tarkoittaen, omaksuisi sitä?

Ja ehkä suurin rikos tuossa kannessa on se, että sen mainostama lehti ei edes sisällä pornoa. Rehellinen porno on eri asia, mutta tuo on jotain paljon alhaisempaa, tuo on silkkaa… markkinointia.

Mistä päästäänkin viimeisimpään vaiheeseen moraalin rappeutumisessa. Seven Seas -kustantamo peruutti Kaworu Watashiyan Nymphet-mangan julkaisemisen englannin kielellä, koska sen sisältö osoittautui amerikkalaisille markkinoille sopimattomaksi. Kiire napata potentiaalisen menestystuotteen lisenssi johti siihen, että alkuperäinen julkaisupäätös tehtiin vain ensimmäisen kokoelman perusteella. Nymphet vaikutti huumorisarjakuvalta, jossa pikkutyttö yrittää saada opettajansa vaikeuksiin käyttäytymällä hänen seurassaan äärimmäisen sopimattomasti (kts. kuva), mutta vähitellen ihastuu häneen oikeasti.

Sarjan edetessä siitä paljastui jotain vielä pervompia piirteitä (en ole vielä onnistunut saamaan selville, tarkalleen ottaen mitä), ja kustantamon pomo Jason DeAngelis päätti tehdä julmaa väkivaltaa sananvapaudelle päättämällä olla julkaisematta jotain, mitä ei halunnut julkaista.

Yleisesti ottaen ei ole järkevää kommentoida sellaista teosta, mihin ei ole itse tutustunut. Siksi en voi kummemmin kommentoida Nymphetiä tai, kuten jotkut ovat tehneet, sen vertautumista Alan Mooren ja Melinda Gebbien Lost Girlsiin, joka on sitä aiemmin mainitsemaani rehellistä pornoa.

Se on ilmeisesti myös lapsipornoa. En todellakaan voi selventää asiaa, koska minulla ei ole tapana ostaa mitään niin kallista sarjakuvaa ilman, että olen ensin lukenut sitä (eikä sitä virallisesti saa myydäkään EU:ssa ennen vuotta 2008 Peter Panin tekijänoikeuksien takia). Olen kuitenkin lukenut Mooren Smaxin, joka on värikäs satuseikkailu, jonka sankari harrastaa sisarensa kanssa insestiä, tai kuten faaraot sitä kutsuivat, avioliittoa. Tabujen rikkominen on Mooren leipätyö. Tai ei ehkä sittenkään: Tabujen rikkomista hän harrastaa huvikseen, mutta hänen leipätyönsä on kuvitteellisten tarinoiden kertominen.

Tagit: Linkit, manga, Marvel.

– Muistatko, lukija, kun lupasin, että lopettaisimme päivittäisen sisällön tuottamisen?
– Aivan niin, Sinisalo. Sinä lupasit!

– Minä valehtelin.

Ahh laaaihd. Hieno, hieno elokuva.

Kuitenkin, olen palannut Kiinasta ja tämä on päivittäisten artikkelien sarjassa Katuojan sadas. Kiitokset Ramille, joka on aktivoitunut sarjakuvakriitiikkona poissa ollessani. Emmekä suinkaan ole lopettaneet: julkaisujonossa on vielä pari matkaraporttia ja epäilemättä lisää tekstejä Ramilta.

Tässä muutama pikku-ilmoitus sarjakuvan ja muun kulttuurin liepeiltä:

Kemin 26. sarjakuvapäivät lähestyvät ja lentoliput, tällä kertaa pohjoiseen, polttelevat taskussani. Kemin sarjispäivät elävät muutoksen aikaa. Tärkeän ja perinteisen tapahtuman rahoitus on muuttunut, samoin kuin organisaatiokin, mutta epäilemättä tuttu arktinen hysteria on ennallaan. Kemissä tapaat kaikki ne sarjistyypit, jotka tapaisit kotikulmillasikin, mutta nyt tapaat ne Kemissä! Ja vielä enemmän päissään kuin tavallista! Pysykää kanavalla Hotelli Merihovin aulasta käsin lähetettyjä krapulaisia tilannekatsauksia varten.

Ilja Rautsilla Helsingin Kalliosta on blogi, jota hän aikoo taasen alkaa päivittämään. Rautsi on leffakriitikko, jonka hämmentäviä, oman mielenterveytensä kustannuksella tekemiä sukelluksia kaikkea hyvää ja inhimillistä loukkaavan “elokuvataiteen” syövereihin voi lukea mm. Elitisti-verkkolehdestä. Uwe Bölliin ja Christopher Lambertiin pelottavalla intohimolla suhtautuva Rautsi on vimmaisimmissa kirjoittamishuum(e?)issaan yksi parhaista gonzoleffakirjoittajista, joita tiedän.

Halpaa kaljaa! Minä! Juomassa halpaa kaljaa! Myös: musiikkia. Hesan yliopiston vaihtoehtomusahörhöjen FOAM-järjestön Kevätjuhlassa Uudella ylioppilastalolla soitetetaan levyjä huomenna torstaina 24.5. klo 20 alkaen; sisäänpääsy ilmainen. Aiemmat kokemukset FOAM:in klubeilta ovat ainakin todistaneet laajaa ja hyvää makua uuden musiikin suhteen. Ja hei, halpaa kaljaa.

Tagit: Linkit, Meta.

Viettäkäämme hetki siinä väkevässä nerouden ahjossa, joka on Asterix. On kulunut hetki siitä, kun luin omistamani sarjan albumit läpi viimeksi, mutta nämä kolme kokoelmaa kontekstista irroitettuja ruutuja muistuttivat jälleen siitä, miten kirotun hauska Asterix oli, ja on edelleen.

René Goscinnyn ja Albert Uderzon sarjakuva edustaa edelleen parasta, jota keskieurooppalaisella pottunokkakoulukunnalla on tarjottavanaan. Goscinnyn kuolemaan päättyneen Asterixin kultakauden tarinat ovat toimintafarsseja väärällään nokkelia viittauksia, sanaleikkejä ja ensiluokkaista tarinankerrontaa. Niissä kevyt viihteellisyys yhdistyy rautaiseen ammattitaitoon ja ne on pakattu kannesta kanteen terävällä irvailulla politiikalle ja eurooppalaiselle kulttuurille yleensä. Lähes jokainen ruutu vie tarinaa eteenpäin ja lähes jokaisessa ruudussa on vitsi: Asterix on todellista kerronnan ekonomiaa.

Sarjakuvan klassikkolistoja kootessa Asterixin rinnalle – ja usein ohi – nostetaan Belgialaisen Hergén luoma Tintti. Vaikka ymmärrä Tintin historiallisen arvon ja Hergén kyvyt sarjakuvantekijänä, Tintti-sarjakuvat eivät vain ole erityisen kiinnostavia. Siinä missä Tintti tylsistyttää minut hengiltä, Asterix saa minut nauramaan. Ero on päähenkilöissä. Tintti on persoonaton, hajuton ja mauton ihmisen tahra joka elää vain suhteessa sivuhenkilöihinsä, Asterix ja Obelix ovat vereviä ja syvästi inhimillisiä. Ja Asterixin sivuhenkilötkin ovat hauskempia kuin Tintin.

Jos päätyisin baariin Tintin kanssa, yrittäisin vaivihkaa livistää paikalta. Asterixin ja Obelixin kanssa lähtisin koska vain viettämään pitkää viikonloppua. Villisikaa! Taikajuomaa! Orgioita!

Tagit: Linkit.