Katuoja

Olen tänään kolmekymmentä vuotta vanha. Jos olisin syntymävuonnani ilmestynyt sarjakuva, olisin vessapaperille painettu, kellastunut pulp-lehti, joka kiinnostaisi lähinnä keräilijöitä.

Tämän kyseenalaisen merkkipäivän kunniaksi olen koonnut listan 30 mainiosta sarjakuvasta. Olen jättänyt suosiolla pois monet sarjakuvan vakiintuneet klassikot ja koostanut listan teoksista, joita suosittelisin itselleni, jos en olisi vielä lukenut niitä, niin vinksahtaneelta kuin se ehkä kuulostaakin.

Lista heijastelee paitsi mieltymyksiäni, mutta myös omaa lukuhistoriaani. Monet teokset ovat 2000-luvulta tai sellaisia, jotka olen lukenut 2000-luvulla. Kokoelmakirjojen yleistyttyä englanninkielinen sarjakuvamaailma muuttui omituisesta keräilyharrastuksesta edes jossain määrin järkeväksi toiminnaksi, jossa pystyin kävelemään kauppaan ja ostamaan minua kiinnostavan kirjan 22-sivuisen läpäreen sijaan.

Listassa on vääjäämättä paljon supersankareita. Supersankarisarjakuvat toivat minut sarjakuvan pariin ja olen edelleen genrelukija ja sinä päivänä, kun koen että minun pitää pyydellä sitä anteeksi, lopetan sarjakuvien lukemisen kokonaan.

Lista on aakkosissa.

1. 2001 NIGHTS (Hoshino)
2001 Nights on isojen ideoiden avaruusoopperaa – kenties genren paras edustaja sarjakuvassa. 2001 Nightsin kaltaista sense of wonderia tihkuu ani harva tieteisromaani ja vielä harvempi sarjakuva.

2. THE ADVENTURES OF LUTHER ARKWRIGHT (Talbot)
“Maailman ensimmäinen sarjakuvaromaani” yhdistelee 2000AD-henkistä tieteisfantasiaa Talbotin underground-ilmaisuun. Brittiläinen UG-sarjakuva levisi 1970-luvulla pilvikaupoissa. Luther Arkwrightia lukiessa tämä seikka ei jää epäselväksi.

3. AGE OF BRONZE (Shanower)
Eric Shanowerin hidastempoinen historiallinen eepos Troijan sodasta. Unohda Millerin hysteerinen 300 ja muut “historialliset” sarjakuvat – Shanower näyttää, mitä tapahtuu kun historiantutkija ja ensiluokkainen tarinankertoja pääsee käsiksi miekka- ja sandaaligenreen.

4. ALIAS (Bendis / Gaydos)
Nykyään taajaan pilkatun Brian Bendisin Marvel-maailmaan sijoittuva etsiväsarja Alias oli ensimmäisiä “aikuisia” Marvel-sarjakuvia, joskin aikuinen tarkoittaa tässä tapauksessa kiroilua ja peppuseksiä. Alias on kuitenkin Bendisia parhaimmillaan ja albumissa 4 päähenkilömme oksentaa ukkosen jumala Thorin kengille, joka on jo itsessään hieno asia.

5. ALL-STAR SUPERMAN (Morrison / Quitely)
Huikein ja olennaisin koskaan kerrottu Teräsmiestarina. Vain yksi monista tämän listan esimerkeistä siitä, miten kultasormi Grant Morrison onnistuu kerta toisensa jälkeen löytämään vuosikymmeniä vanhoista hahmoista jotain traagisen olennaista – ja samalla kertomaan hyvän tarinan.

6. THE AUTHORITY (Ellis / Hitch)
Ellis ja Hitch repivät supersankarit 2000-luvulle, unohtaen saippuaoopperan ja keskittyen spektaakkeliin. The Authority olisi Michael Bay -filmi sarjakuvana, jos Michael Bay osaisi ohjata elokuvia.

7. EVAN DORKIN: DORK
Maito ja Juusto -sarjakuvasta tuttu Dorkin revittelee nokkelasti tabuilla ja sarjakuvakliseillä räävittömässä huumoriantologiassaan. Varsinainen syöksylasku taiteilijan psyykeen nähdään sarjan toisessa albumissa, jossa Dorkin kuvittaa vavahduttavasti hermoromahduksensa reaaliajassa.

8. FILTH (Morrison / Weston)
Grant Morrison tekee oodin kuolleelle kissalleen ja onnistuu tekemään sarjakuvamestariteoksen. Tiivimpi vaihtoehto Morrisonin magnum opukselle, The Invisiblesille: The Filth tarjoilee samat teemat tiiviimmässä paketissa.

9. THE GOON (Powell)
Eric Powellin hirviörieha on selkeästi Hellboyn henkinen perillinen – mutta hauskempi. The Goon on yksi niitä sarjakuvia, jotka voivat vaihtaa vaihdetta farssista tragediaan ilman, että se tuntuisi lainkaan luonnottomalta.

10. HUMAN TARGET (Milligan / Biukovic)
Peter Milliganin kirjoittama jännäri on toimintasarjakuvaa esimerkillisimmillään. Edvin Biukovicin varhainen kuolema oli todellinen menetys, vaikka myöhemmätkin Milliganin Human Targetit (sans Biukovic) olivat sangen vinkeitä.

11. LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN (Moore / O’Neill)
Suomeksi nimellä Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga julkaistu sarja on Alan Mooren nokkela, nihilistinen ja intertekstuaalisiin viittauksiin hukkuva pulp-aarreaitta. Moore onnistuu myös yllättämään sentimentaalisuudellaan, ja toisen osan finaali ei olekaan vähempää kuin sydäntäsärkevä.

12. MARSHAL LAW (Mills / O’Neill)
Jos Miller ja Moore tappoivat supersankarit, Mills ja O’Neill tanssivat niiden haudoilla tässä ultraväkivaltaisessa kyberpunk-satiirissa. Vaikka myöhemmät osat häviävät hieman yhdentekevän satiirin suohon, FEAR AND LOATHING -albumi on brutaalin kylmää sarjakuvapunkkia.

13. MONSTER (Urasawa)
Naoki Urasawan sarjamurhaajatrilleriin kätkeytyy liikuttavaa humanismia. Urasawa on selkeästi sukupolvensa kirkkaimpia ääniä Japanissa – 21ST CENTURY BOYS näyttää ensimmäisten osien perusteella nousevan vielä Monsteriakin huikeammaksi eepokseksi.

14. NEMESIS THE WARLOCK (Mills / O’Neill / Talbot)
Goottilaisen tieteissarjakuvan nörttitaivas ja hienoin yksittäinen tarina, joka kuunaan nousi brittiläisestä 2000AD-antologiasta. Se tiivistää 2000AD:n parhaat puolet: satiirin, komedian ja julkean yhteiskuntakritiikin.

15. NEW X-MEN (Morrison / useat)
Vaikka Chris Claremont teki X-Men-tuoteperheestä sen jättiläisen joka se on nykyään, Grant Morrison kirjoitti parhaat Ryhmä-X-tarinat. Jo sarjan 1. ruutu kertoo, mistä tulee olemaan kysymys: siinä Kyklooppi toppuuttelee riehuvaa Wolverina ja kehottaa tätä lopettamaan tappelun – New X-Men on Morrisonin yritys kertoa pasifistisista supersankareista.

16. POWERS (Bendis / Oeming)
Bendisin puhelias poliisidraama supersankarimaailmassa, Oemingin jännällä art deco -tyylillä kuvittama. Bendisin keskusteluvetoista, hidastempoista ja kokeilevaa kerrontaa parhaimmillaan.

17. PREACHER (Ennis / Dillon)
Garth Ennisin läpimurtohitti, joka yhdistelee jumalanpilkkaa, väkivaltaa ja perversioita ollen silti yllättävän sentimentaalinen western-pastissi. Myös Ennisin ja Dillonin pitkä yhteistyö Hellblazer-sarjassa kestää hyvin aikaa.

18. PUNISHER (MAX) (Ennis / useat)
Uudempaa Ennisiä. Kymmenosainen Punisher on synkintä kostajafiktiota jota on kuunaan sarjakuvamuotoon tehty. Se saavuttaa nihilistisen huippunsa SLAVERS-albumissa, joka on niin kyynisen armoton rikostarina, että lukija kokee tarvitsevansa suihkun sen jälkeen.

19. SCOTT PILGRIM (O’Malley)
Videopelisukupolven toimintaromanssissa kung-fu-taistelevan nimihenkilön on päihitettävä mielitiettynsä 7 pahaa ex-poikaystävää. Super Mario kohtaa kakskyt-ja-risat sukupolven romanssit – hauskaa, absurdia mutta yllättävän totta. Eikö elämä olekin tasohyppelypeli?

20. SLEEPER (Brubaker / Phillips)
Kovaksikeitetty vakoilujännäri vie lukijan supersankarigenren hämärään alamaailman. Brubaker tekee mitä parhaiten osaa ja laittaa joukon kiehtovia sosiopaatteja juonimaan toisiaan vastaan.

21. TOP TEN (Moore / Cannon)
Alan Mooren poliisidraama yli-ihmisten täyttämästä kaupungista. Moore kuvittajineen pyörittää mestarillisesti kymmenien hahmojen kaartia ja palauttaa ihmissuhdedraaman onnistuneesti supersankarien fantasiamaailmaan.

22. TRANSMETROPOLITAN (Ellis / Robertson)
Warren Ellisin lä
pimurtotyö on rakkauskirje journalismille sekä hurmaavan hävytön kuvaus tulevaisuudesta, jossa mikä tahansa on mahdollista – sääli vain, että ihmiset ovat edelleen lyhytnäköistä roskasakkia.

23. SWAMP THING (Moore / useat)
Sarjakuva, joka synnytti Vertigo-alamerkin ja jota kaikki Vertigo-taiteilijat yrittivät vaihtelevalla menestyksellä imitoida. Swamp Thing olisi kenties parasta kauhusarjakuvaa, jonka tiedän, elleivät olisi olemassa…

24. UZUMAKI & GYO (Ito)
… Junji Iton kylmäävät kauhusarjat, joissa tekijä esittelee makaabereja kauhunäkyjään lukijalle suorastaan sadistisella vimmalla. Ito tietää parhaiten, miten herättää pelkoa ja inhoa sarjakuvan lukijassa.

25. UMBRELLA ACADEMY (Way / Bá)
Minua kaksi vuotta vanhempi Gerard Way on paitsi menestynyt rock-laulaja, myös sarjakuvakäsikirjoittaja, joka esikoisteoksellaan näytti, että voisi hyvinkin olla Grant Morrisonin manttelinperijä. Vihaan sinua, Gerard Way.

26. WAR STORIES (Ennis / useat)
Unohda Korkkarit: Ennis näyttää kuinka tehdään sotasarjakuvia. Englanninkielisen sarjakuvan virallinen sotahullu briljeeraa historiantuntemuksellaan, mutta ei säästele lukijaa sodan turhuudelta ja julmuudelta. Ennisin Battlefields-sarja jatkaa samoilla linjoilla.

27. WATCHMEN (Moore / Gibbons)
Flippety floppety floo.

28. WE3 (Morrison / Quitely)
Söpöt kotieläimet muuttuvat kyborgitappajiksi Morrisonin kyberpunk-eläinsadussa. Viimeistään, kun kärsinyt koe-eläinkoira kohtaa emäntänsä, silmät kostuvat. GUD DOG.

29. X-STATIX / X-FORCE (Milligan / Allred)
Milliganin kirjoittama ja Allredin mestarillisen velmusti kuvittama mediasatiiri pitää sisällään vetoavan supersankarioopperan. X-Statix on surullinen muistutus Marvelin 2000-luvun alun kulta-ajasta, jolloin yhtiö oli valmis kokeilemaan uusia, radikaalejakin ideoita.

30. YLI 10 000 KOIRAN KOIRANÄYTTELY (Nissinen)
Listan ainoa kotimainen. Nissinen popkulttuurilukutaito tuntuu olevan samantyyppinen kuin itselläni, vaikka hänen sarjakuvansa eivät muistuta mitään tämän listan sarjakuvia. Siltikin Nissisen punk-sarjakuviin ei voi olla ihastumatta, paitsi jos on huumorintajuton hirviö – jollainen en vielä myönnä olevani. Katsotaan 10 vuoden päästä uudelleen.

Tagit: DC, Grant Morrison, Marvel, Warren Ellis.

“The fanbase for superhero comics in this day and age tends to be a devolved group clinging to degrading psychosexual power fantasies that take them away from their daily powerlessness. White males on the sidelines of society who are attached to juvenile escapades and repetitive, stunted storytelling.”
– Devin Faraci, C.H.U.D, 15.2.2009

Batman, senkin sonni. Lisää tähän oma “Bat-voide” -vitsisi.

Otto Sinisalo: Ajattelen Batmania joka päivä. Kaikista alentavista psykoseksuaalisista voimafantasioistani Batman on suosikkini. Batman on mahtava. Batman on kaveri, jonka ainoa supervoima on se, että hänen vanhempansa ovat kuolleet. Silti Batman pieksee kaikkivoipia avaruusjumalia, on maailman paras etsivä ja kovin naistenmies. Batman on Sherlock Holmes, James Bond, kapteeni Kirk ja Jumala yhdessä miehessä. Batman on, yksinkertaisesti muotoiltuna, maailman paras fiktiivinen hahmo. Tai olkoon, ei olla nuivia: Batman on maailman paras hahmo.

Joskus toivoisin, että olisin Batman. Tai edes Robin. Ei Jason Todd kuitenkaan. Hän on ääliö.

Grant Morrison on puolestaan yksi parhaita koskaan eläneitä sarjakuvakäsikirjoittajia. Monipuolinen kirjoittaja muistetaan muun muassa happoisesta THE INVISIBLES -saagastaan sekä pitkästä rupeamastaan NEW X-MEN -lehdessä. Morrison on myös kirjoittaja, joka ymmärtää näiden psykoseksuaalisten voimafantasioiden päälle. Hänen supersankaritarinansa, ehkä parhaana esimerkkinä riemastuttava All-Star Superman, eivät ole olleet turvallisesti ironisen etäännytettyjä tai parodisia, vaan sekä vilpittömän innostuneita tulkintoja että parhaimmillaan koko genreä uudistavia merkkiteoksia. Morrison todistettavasti rakastaa supersankareita ja sitä kautta myös Batmania.

Alan paras kirjoittaja kohtaa genren suosituimman hahmon: minun näkökulmastani täältä yhteiskunnan laitamilta oli täysin anteeksi annettavaa ajatella, että Grant Morrisonin Batman olisi ollut merkittävin teos länsimaisen kulttuurin historiassa, kun Morrisonin ilmoitettiin aloittavan Batman-lehden kirjoittajana vuonna 2006. Lisäksi Morrison oli kirjoittanut ikimuistoisen jäänviileän tulkinnan Batmanista JLA-sarjakuvaansa 90-luvulla. (Tässä vaiheessa olin ilmeisen tietoisesti unohtanut myöskin 90-luvulla ilmestyneen Morrisonin ja Dave McKeanin Batman-albumi ARKHAM ASYLUMIN, jossa laahaava juoni yhdistyi paikoin läpitunkemattomaan kuvitukseen.)

Sarjan saamasta kritiikistä päätellen Morrisonin Batman ei yltänyt erityisiin sfrääreihin. Varsinkin sarjan loppua on kehuttu juosten kustuksi ja käsittämättömäksi.

Katuojassa perehdytään nyt Morrisonin Batman-sarjakuviin useamman artikkelin ajan. Luemme Batman-albumit BATMAN & SON, THE BLACK GLOVE ja BATMAN R.I.P ja katsomme, mikä oikein meni vikaan.

Seuraani artikkelisarjan ajaksi liittyy Internetin välityksellä, suoraan Tampereelta, kustannustoimittaja ja piirtäjä Jouko Ruokosenmäki. Jouko, kertoisitko aluksi Batmania kohtaan tuntemistasi psykoseksuaalisista tunteista?

Jouko Ruokosenmäki: Kiitoksia, Otto! Tuo Faracin sitaatti päätyi muuten omienkin silmieni eteen tänään netissä vieraillessani, pitäisi varmaan lukea koko artikkeli jossakin vaiheessa. Miekkonen, jonka mielestä uudet IHMENELOSET-elokuvat ovat olleet onnistuneempia kuin BATMAN BEGINS, on eittämättä juuri oikea taho kertomaan minulle keskenkasvuisista voimafantasioista!

Mitä itseeni tulee, minä olen digannut Batmania aina. No, jos en nyt ennen syntymääni, ainakin kauan ennen kuin edes tiesin, että hahmo on sarjakuvasankari. Nelivuotiaana lahjaksi saamani Batman-pelikortit vakuuttivat minut siitä, että tuo harmaaseen ja siniseen asuun pukeutunut mies (kuten myös muut pakan hahmot, erityisesti Jokeri, joka syystä tai toisesta oli piirretty kääpiöksi) olivat mahdollisesti hienoin juttu, mitä missään on ikinä ollut. Kun sitten yhdeksänvuotiaana viimein sain kätösiini Lepakkomies-sarjakuvalehden, saatoin todeta, että näinhän se tosiaankin on. Värikkäiden huligaanien kansoittama Gotham City oli kaupungeista parhain, ja sen asukkien kummalliset maniat ja roistojen toimintatavat (alkuaikoina olin varsin otettu Signaalimiehestä!) ohjasivat omatkin ajatukset mielenkiintoisemmille laduille kuin vanhat tutut Tintit tahi Ankat.

Signaalimiehen kuolettavuus oli todella vähäinen 15 vuotta sitten.

Batmanissa tiivistyi kaikki sarjakuvan ja mielikuvituksen mahtavuus! Samaa mieltä olen edelleen, luettuani n. 99% kaikista Batman-sarjakuvista, jotka on 70-luvun alun jälkeen julkaistu. Näistä sarjoista osa on parempia, osa huonompia, mutta lähes poikkeuksetta kaikki Batman-sarjisten parissa työskennelleet immeiset ovat ylittäneet aiemmat (ja usein myös myöhemmät) saavutuksensa, joten luonnollisesti minäkin olin varovaisen innoissani, kun kuulin Morrisonin ryhtyvän sarjan vakikirjailijaksi. Tähän väliin lienee syytä mainita, että minulle Morrisonista tulee aina ensimmäisenä mieleen TUHOPARTIO. En tiedä miksi, ehkä sen vuoksi, että tuo sarja tutustutti minut ukon tuotantoon. Tai ehkä se vain tiivistää kaikista mukavimmalla tavalla Grantin sarjakuvalliset ansiot? Joka tapauksessa, minusta Morrison on aina ollut vahvimmillaan kirjoittaessaan Vertigon sarjoja (joko omia luomuksiaan tahi sitten muiden keksintöjä), ja tuumasin, ettei hänellä varmaan Batmanin kanssa tule olemaan samaa vapautta kuin vaikkapa Animal Manissa tai Filthissä. Toiveeni eivät siis ehkä olleet aivan yhtä korkealla kuin sinun, Otto… mutta monin tavoin Morrison onnistui ylittämään tai ainakin kiertämään odotukseni.

Aluksihan Morrison uhosi palauttavansa sarjakuvien sivuille 70-luvun karvarintaisen, naisia kaatavan sekä ennenkaikkea elämänmyönteisen Batmanin, ja kun kuvittajaksikin oli valittu Andy Kubert, varauduin jonkinasteiseen kepeämpään O’Neil/Adams -henkiseen tulkintaan. Ja ensimmäinen tarinakokonaisuus, neliosainen BATMAN & SON, vastasi minusta melko lailla tätä mielikuvaa…

SEURAAVAKSI: Batman & Son!

Tagit: Batman, DC, Grant Morrison.

The Amazing Spider-Girl #28

Hämähäkkitytön ja Vihreän Menninkäisen lopullinen yhteenotto etenee kaavamaisesti: Peter Parkerin kehoon siirtynyt Norman Osborn käyttää supervoimiaan ja henkilöllisyytensä yllätysetua Hämähäkkitytön liittolaisten päihittämiseen. Selviteltyään välinsä Mustan Tarantulan kanssa Hämähäkkityttö lähtee Menninkäisen perään, ja Tarantula puolestaan maksamaan kalavelkojaan Arañalle, joka kamppailee Mayn kaksoisolennon kanssa kanssa.

Pelinappuloiden siirtelyssä ei oikein ole mitään erityisen jännittävää, mutta siinä sivussa pohjustetaan pari mysteeriä, joiden ratkaisut tulevat luultavasti olemaan enemmän tai vähemmän tärkeitä paljastuksia tarinan loppuratkaisussa. Hyökätessään Menninkäisen päämajaan Hämähäkkityttö on näkevinään jotain tuttua Menninkäisen apulaisessa Renéssä. Araña puolestaan näkee jotain outoa tapahtuvan Mayn kaksoisolennon kasvoille.

Those eyes–but you can’t be a s–

Ottaen huomioon, kuinka vapaasti Tom DeFalco voi käyttää Marvelin universumin elementtejä Spider-Girlissä, tuo s:llä alkava sana voisi hyvin olla vaikka Superadaptoidi.

Thunderbolts #127 & #128

Warren Ellisin Ukonnuolet tulevat tiensä päähän, kun Laululintu kamppailee hengestään Napakymppiä, Kuukiveä ja Venomia vastaan. Miekkamies tulee apuun viime hetkellä, ja lopulta hahmojen tiet erkanevat. Andy Diggle ja Roberto de la Torre onnistuvat toisintamaan hyvin Ellisin ja Deodaton synkän toimintajännäritunnelman.

Norman Osbornin puolella olleiden Ukonnuolten kohtalo jää toistaiseksi hämärän peittoon, kun Dark Reign -tarinakokonaisuuden myötä esitellään aivan uusi ryhmä. Virkavalansa vastikään vannonut presidentti kutsuu YPKVV:n korvaavan järjestön johtoon nimitetyn Osbornin lennolle Airforce Onella. Mukana onkin tohtori Leonard Samson, joka yrittää osoittaa presidentille Osbornin rikollisen toiminnan Ukonnuolten johtajana.

Tuntuisi hieman kummalliselta, jos presidentti Obama (jota ei selvästä yhdennäköisyydestä huolimatta Obamaksi nimetä jostain syystä) kirjoitettaisiin lankeamaan Osbornin valheisiin, mutta tilanteen keskeyttää kätevästi uusien Ukonnuolien hyökkäys lentokoneeseen.

On tavallaan sääli, että Norman Osborn on nyt nostettu Thunderboltsista Marvelin universumin keskiöön Dark Reignin myötä, koska lehden status quo saattaa tämän takia olla täysin muissa lehdissä tapahtuvien juonenkäänteiden armoilla. Eikä minua kiinnosta ollenkaan seurata Marvelin tusinaa eri Avengers-lehteä. Hyvällä tuurilla kuitenkin Thunderbolts pystyy pääjuonen reunamilla liikkuen lähestymään Dark Reigniä samaan tapaan kiinnostavalla tavalla kuin Secret Invasionin aikana.

Conan the Cimmerian #6 & #7

Conanin kotiinpaluu päättyy ainoalla tavalla kuin se saattoi. Jo #5:n lopusta lähtien oli odotettavissa, että Caollanin lapsen isä Brecan tappaa Caollanin, ja Conan puolestaan tappaa Brecanin. Menetettyään nuoruudenrakkaansa Conan jättää Kimmerian taakseen ja jatkaa harharetkiään eteläisiin maihin.

Ei välttämättä ole sinänsä huono asia, että lukija tietää jo varhain, miten tarina tulee päättymään. Tragedian luennassa taitaa olla jopa ehdottoman oleellista se, että lukija ymmärtää hahmoja paremmin sen, mitä kohti ne ovat kulkemassa. Mutta samalla korostuu myös kerronnan menetelmien toimivuus. Tässä tapauksessa lopputuloksessa oli parantamisen varaa. Tim Truman yrittää korostaa Conanin ja Brecanin taistelun huipentumaa tekstilaatikoilla, mutta tässä vaiheessa tilanne on – tai sen pitäisi olla – niin intensiivinen, että sanat vain laimentavat sitä. Valitettavasti Tomás Giorello ei tunnu olevan niin kiinnostava kuvittaja, että hänkään olisi yksinään pystynyt viestimään kaiken tarpeellisen.

Onneksi mukana oli Richard Corbenin kuvittama osuus Conanin isoisästä Connachtista. Kaikkien kaukomaiden seikkailujen jälkeen hänen tarinansa päättyy auringonlaskuun Kimmerian kukkuloilla ja pojanpojan syleilyyn. Erityisen merkityksellisen Connachtin kohtalosta tietenkin tekee se, että Conanin tarina ei tule päättymään samalla tavalla. Voi olla, että tämän jälkeen hän ei enää ikinä tule näkemään kotiaan.

Solomon Kane #4

Kaivoin vihdoin esiin The Savage Tales of Solomon Kane -kokoelman tarkistaakseni, kuinka paljon Scott Allie on laajentanut Robert E. Howardin alkuperäistä The Castle of the Devil -fragmenttia tätä tarinaa varten. Ellei Howardilta ole jäänyt muita muistiinpanoja tarinaa koskien (tosin Wandering Starin / Del Reyn Howard-kokoelmat ovat olleet kiitettävän kattavia), vain Kanen ja toisen päähenkilön, John Silentin kohtaaminen tarinan alussa on Howardin kirjoittamaa.

Allie ansaitsee siis jokseenkin kokonaan kunnian tämän tarinan erinomaisuudesta. Toisaalta on ymmärrettävää, että hän valitsi tuon fragmentin laajennettavakseen, koska se sisältää tämän aivan verrattoman ja tunnusomaisen lausahduksen Solomon Kanelta:

It has fallen upon me, now and again in my sojourns through the world, to ease various evil men of their lives.

Tämä numero sisältää hieman hätäisen oloista sarjakuvakerrontaa Mario Guevaralta, mutta lyijykynänjälki ja väritys toimivat edelleen yhdessä taianomaisesti, erityisesti ulkoavaruuden enkelipirun hyökätessä Kanen ja Silentin kimppuun.

Kull #2 & #3

Arvid Nelsonin kehittelemän prologinumeron jälkeen jatketaan sovituksella Robert E. Howardin The Shadow Kingdomista. Kaivoin saman tien esille myös Kull: Exile of Atlantis -kokoelman ja tein vertailuja Nelsonin sovitukseen.

Nelson on järjestellyt materiaalia uudestaan aika reippaalla kädellä, mutta muutokset eivät varmaankaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi kohtaus, jossa Kull kuvittelee rakennusten puhuttelevan häntä, kun hän ratsastaa takisin piktineuvonantaja Ka-nun luota, on siirretty tapahtumaan kuninkaiden salissa ennen tapaamista. Puhuvat rakennukset voisivat olla hieman liian surrealistisia tähän tulkintaan, joten teksti on sovitettu kuolleiden kuninkaiden patsaille.

Merkittävin muutos, jonka Nelson on tehnyt tarinaan, on kuninkaan vaimoja koskeva sivujuoni. Valusian nujertaman Kommorian kuningas Euxmenes tarjoaa tytärtään valtakuntien välisen sovun merkiksi. Myöhemmin käy ilmi, että Kull on jo naimisissa valtaistuimelta syöksemänsä kuningas Bornan tyttären Igrainen kanssa.

En muista, että Howardin Kull-tarinoissa olisi ikinä mainittu ainuttakaan vaimoa, saati rakastajatarta. Itse asiassa tarinassa The Cat and the Skull tehdään asian laita melko selväksi:

Her lips were full and red and usually, as at present, curved in a faint enigmatical smile and her silken garments and ornaments of gold and gems hid little of her glorious figure.

But Kull was not interested in women.

Mutta Nelsonin tarina ei oikeastaan ole ristiriidassa Howardin kuvauksen kanssa. Kun Igraine kyseenalaistaa uuden naimakaupan, Kull tekee selväksi, että hänen motiivinsa ovat poliittiset, ja lopulta Igrainen raivokohtaus johtaa paljastukseen heidän suhteensa luonteesta:

Don’t be surprised if I take another lover!

Igraine, I realize it’s hard on you. Being my queen. My first queen. I won’t begrudge you the comfort of a… kept man. I only ask that you be discreet.

Irrallisten kertomusten sijasta lehdessä on selvästi tarkoitus kertoa yhtenäinen tarinajatkumo, joten on ymmärrettävää, että Nelson on katsonut tarpeelliseksi kuvata myös tätä jokseenkin välttämätöntä puolta Valusian kuninkaan velvollisuuksista.

Will Conradin komeasta kuvituksesta on mainittava erityisesti koko aukeaman kuva, joka esittää ihmisten ja eri hirviörotujen väkivaltaista yhteistä historiaa, jonka Kull kuulee Brule Keihästäjältä. Kuten ensim
mäisen numeron taistelussa kentaurihirviötä vastaan, harmahtavien sävyjen ja räikeän punaisen yhdistelmä antaa hyvin hurjan ja omalaatuisen säväyksen kuvitukselle.

Final Crisis: Secret Files #1

Hankin Final Crisisin oheislehtiä ainoastaan sillä perusteella, olivatko ne Grant Morrisonin kirjoittamia, ja tämän kohdalla tein selvästi virheen. Itse sarjakuvatarina on Len Weinin kirjoittama, ja Morrisonin osuus rajoittuu yhteen Antielämän yhtälön historian kertaavaan sivuun ja neljään sivuun Morrisonin ja J.G. Jonesin luonnoskirjasta.

Tarinassa kerrotaan erään Final Crisisin liikkeellepanevan voiman, superroisto Libran historia. Juoni on hyvin suoraviivainen, eikä sisällä minkäänlaista kiinnostavaa dramaattista elementtiä. Ainoa tarkoitus näyttää olevan jatkumon yksityiskohdista pakkomielteisesti kiinnostuneiden fanien palveleminen/vedättäminen.

Kuvittaja Tony Shasteenilla on hyvin realistinen, mutta varsin kliininen tyyli. Toisin kuin Alex Rossin ja Bryan Hitchin kaltaiset kuvittajat, jotka yhdistävät realismiin supersankarielementtien edellyttämää mahtipontisuutta. Shasteenin hahmot ovat hyvin jäykkiä ja vähäeleisiä, ja vaikutelma on kuin jostain postmodernisti ironisesta supersankariparodiasta.

Final Crisis: Superman Beyond 3D #2

En tiedä, mitä tämä meinaa, mutta ainakin ymmärsin, mitä siinä tapahtuu: Monitorit, joiden on tarkoitus valvoa multiversumia, ovat alkaneet muuttua vampyyreiksi, joten Teräsmies ja hänen antimateriavastineensa Ultramies törmäävät ja muuttuvat energiaksi, joka aktivoi monitorien todellisuuden tasolla toimivan Teräsmiehen muotoisen ajatusrobotin, joka tuhoaa vampyyrien johtajan Mandrakkin.

Superman Beyond 3D ehkä kärsii jonkin verran siitä, että se on alisteinen Final Crisisille, mutta sitä voi silti pitää osoituksena siitä, ettei Grant Morrison ole vielä romahtanut keskinkertaisuuteen. Tarina on täynnä mainioita morrisonmaisuuksia, etunenässä Teräsmiehen itselleen kirjoittama hautakirjoitus, ja kaikenlaista höpinää itsensä kasaavista hypertarinoista, mikä on tietysti ihan hönttiä, koska Grant Morrison se näitä tarinoita kasaa, mutta ainakin Morrisonilla on ollut kova yritys päällä änkeä tähän lehteen merkitystä.

Doug Mahnken loistava kuvitus kärsii hieman 3D-jaksossa, joka on ovelasti sijoitettu alkamaan Teräsmiehen ja Ultramiehen siirtyessä ajatusrobottiin monitorien todellisuudessa. Jos kerran DC katsoi tarpeelliseksi julkaista Final Crisis #1:stä pelkät mustavalkoiset kuvitukset ilman tekstausta sisältäneen variantin, tästäkin olisi hyvin voitu julkaista eksoottinen 2D-variantti.

Final Crisis #6 & #7

Ei epäilystäkään, Final Crisis oli yksi iso sotku. Mutta on kyseenalaista, kuinka paljon siitä voi syyttää Grant Morrisonia. Ilmeinen ongelmien lähde on se, että minisarja oli toimituksellisesti suunniteltu oheisjulkaisujen haarautumispisteeksi. Juonenpätkät alkavat mutteivät pääty, päättyvät ilman että olisivat alkaneet minisarjan sivuilla. Muutaman ensimmäisen numeron verkkaisen tahdin jälkeen oli selvää, että seitsemään numeroon ei tulisi mahtumaan kovin monimutkaista juonta, mutta sarjan sullominen täyteen lukuisiin eri hahmoryppäisiin liittyviä katkonaisia kohtauksia teki hyvin vaikeaksi seurata sitä vaatimatonta perusjuonta, jonka Morrison yritti kaiken muun ohessa kertoa.

Final Crisisin ehdoton huippuhetki on se, kun Batman uhmaa Darkseidia viimeisen kerran. Morrison on kirjoittanut kohtauksen, jonka voi antaa vain miehelle, joka on nostanut itsensä vanhempiensa verilammikosta rikollisten kauhuksi, yli-ihmisten vertaiseksi ja lopulta pahuuden jumalan teloittajaksi. Tehtyään ainutkertaisen poikkeuksen ampuma-aseita koskevaan valaansa Batman kohtaa kuolevan Darkseidin omegasäteet:

Hh.

Gotcha.

Hyvin tehokas on myös Doug Mahnken kuvittama Teräsmiehen raivoisa syöksy verenpunaiselta taivaalta noutamaan Batmanin erittäin edesmenneen näköistä ruumista. Viimeinen ruutu toimii viittauksena vastaaviin asetelmiin Crisis on Infinite Earths #7:n kannessa ja Batmanin Kuolema kulkee suvussa -tarinan viidennessä osassa.

Ongelmallista tässä koko tapahtumasarjassa on se, että sekä Batman että Teräsmies ilmestyvät tarinaan täysin tyhjästä. Batman nähtiin minisarjassa edellisen kerran Simyanin ja Mokkarin pahuuden tehtaan ihmevekottimeen vangittuna, eikä missään vaiheessa paljastu, miten hän pääsi vapaaksi, tai miten on mahdollista että hän pystyi kiinni jäätyään säilyttämään mukanaan luodin, jota hän käytti Darkseidia vastaan. Teräsmies puolestaan kirjaimellisesti katosi numeron alussa, heti palattuaan Superman Beyond 3D:n tapahtumista, ja kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että hänet vain on pitänyt jollain verukkeella saada pois tarinasta, jotta hän ei aiheuttaisi sen loppumista ennen aikojaan (Morrisonin versio Teräsmiehestä on, huolimatta siitä kuinka ongelmallista se on DC:n jaetussa universumissa, uskomattoman superkykyinen: hän jopa tunnistaa Darkseidin valtaaman kehon kuuluvan Dan Turpinille lukemalla sen DNA:n).

Käsittämätöntä on myös se, että Darkseidin tuhon jälkeen Morrison tuo lopputaistelun vastustajiksi Superman Beyond 3D:n Mandrakkin ja hänen vampyyriksi muuttamansa Ultramiehen. Tässä vaiheessa, jos en olisi lukenut Superman Beyond 3D:tä, olisin täysin ymmälläni. Koska luin sen, olen vain hyvin ymmälläni. Kyseessä ei edes ole varsinainen lopputaistelu, vaan Mandrakk ja Ultramies tuhotaan käden käänteessä, kun Teräsmiehen tueksi ilmestyvät Vihreät lyhdyt, rinnakkaistodellisuuksien Teräsmiehet, Jumalan enkelit ja muutama supervoimainen eläin. Jossain kohtaa tuossa ehkä lipsahdettiin ylilyönnin puolelle.

Mystistä, eikä suinkaan vain käsittämätöntä, on se, mitä minisarjan viimeinen sivu on tarkoittavinaan. Näimme Batmanin kuolleena Teräsmiehen käsivarsilla, joten miten hän voisi olla piirtämässä lepakoita luolan seinälle ihmislajin aamunkoiton hämärässä…?

Tagit: Conan, Dark Horse, DC, Grant Morrison, Marvel.

Minä olen Otto Sinisalo. Tervetuloa Katuojaan.

Tänään olen kirjoittanut sarjakuvasta 7 vuotta päivälleen. Ensimmäinen Katuoja-palsta ilmestyi Sfnetin uutisryhmiin 4.2.2002 ja sarjakuvaharrastukseni on sittemmin sanotaanko nyt vaikka laajentunut hieman. Mutta sen sijaan, että märehtisimme nostalgiassa, katsomme tulevaisuuteen. Alla on joitain satunnaisia poimintoja sarjakuvavuodelle 2009.

Hyvältä näyttää, 2009.

Sarjakuvat ovat olleet ideapolttoainetta Hollywoodille jo vuosia eikä sarjakuvasovitusten määrä tunnu ainakaan vähentyvän satunnaisista flopeista huolimatta. Toissaviikolla minulla oli kyseenalainen kunnia nähdä Rami Rautkorven siipimiehenä Frank Millerin esikoisohjaus The Spirit, joka jää elokuvahistoriaan hämmentävässä epäpätevyydessään. The Spirit on elokuva, joka ei tule unohtumaan, niin poikkeuksellisen käsittämätön se on. Sillä ei ole väliä, että se perustuu Will Eisnerin arvostettuun sarjakuvaan. Spirit ei koskaan hahmona ollut merkittävän ikoninen – hän on tyyppi, jolla on hattu – vaan tärkeintä oli Eisnerin kyky tehdä näkemyksellisiä sarjakuvatarinoita. Sillä on väliä, että elokuva koostuu kohtauksista, jotka sukeltavat niin syvälle nolostuttavaan campiin, että syöksyvät kaiken hyvän ja oikean läpi jonkinlaiseen pelkästä huonoudesta koostuvaan meta-maailmankaikkeuteen. The Spirit on merkkipaalu sarjakuvaelokuvissa ja kenties elokuvassa yleensä. Se on niin järjetön, että sille ei yksinkertaisesti löydy vertailukohtaa.

Vuoden 2009 kenties tärkein filmatisointi on Zack Snyderin Vartijat-sovitus. Olen varovaisen optimistinen mitä hankkeeseen tulee, vaikka sarjakuvakerrontaa uudistaneen Watchmenin sovittaminen elokuvaksi on ideana yhtä mielekäs kuin minun sohvani sovittaminen musikaaliksi. Snyder on kuitenkin tehnyt jo kaksi sovitusta – Kuolleiden aamunkoiton ja 300:n – ja molemmissa hän on todistanut ymmärtävänsä alkuperäismateriaalia. Vartijoiden ensi-ilta on maaliskuussa ja minä olen jo nyt hieman innoissani.

Leffojen menestyksestä huolimatta yhdysvaltalaisten valtavirran sarjakuvakustantamojen tulevaisuus näyttää juuri nyt sangen ankealta. Ainakin Marvelia ja DC:ta uhkaa taloudellinen ahdinko lukijamäärien pudotessa ja yksittäisten lehtien hinnan kasvaessa. Nostamalla 22-sivuisen läpyskän kansihinnan neljään dollariin ovat kustantajat tuominneet perinteisen jenkkisarjakuvan syvemmälle marginaaliin.

Eiffel-torni on menettänyt järkensä! (Umbrella Academy)

Sekä Marvel että DC ovat jo pitkään tarponeet myös luovassa konkurssissa, siirtyen aavistuksen epätoivolta haiskahtaen megacrossoverista toiseen. Huolestuttavampaa on, että ainakin DC:n kymmeniin lehtiin levinneet tarinapökäleet ovat näemmä onnistuneet mahdottomassa: ne ovat tehneet Grant Morrisonista keskinkertaisen. Sekä Morrisonin kirjoittamat Final Crisis ja Batman R.I.P ovat saaneet murska-arvioita kautta linjan. Naurettavinta tässä on se, että Morrison on vastuussa 90-luvun lopun JLA:sta, yhdestä kaikkien aikojen parhaasta mainstream-supersankarisarjakuvasta.

Muutenkin yhdysvaltalainen popsarjakuva näyttää sangen ankealta ainakin minun näkökulmastani. Suosikkikirjoittajani ovat joko väsähtäneet kuten Morrison, kadonneet kuten Alan Moore tai jääneet polkemaan paikoilleen kuten Garth Ennis ja Warren Ellis. Tämä surettaa minua, koska pidän hyvästä genresarjakuvasta ja tietyntyyppiset genretarinat toimivat parhaiten juuri sarjakuvina.

Pystyn kylmiltäni nimeämään ainoastaan kourallisen amerikkalaisia sarjakuvia, joiden ilmestymistä odotan aidosti. Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogramin ensimmäinen osa oli jotain merkillisen uutta ja jatko-osa The Singles Club tuntuu vieläkin kiinnostavammalta. Viimeaikainen ihastukseni on ollut Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarja, josta aion myöhemmin kirjoittaa pidemmin. Sarjan viimeiset 3 osaa ilmestyvät ilmeisesti kaikki vuonna 2009. Lisäksi tänä vuonna nähdään jatkoa Gerard Wayn ja Gabriel Bán Umbrella Academylle, joka oli paras viime vuonna lukemani englanninkielinen sarjakuva. Tapa, jolla Way ottaa supersankarigenren haltuun ei ole vähempää kuin ilmiömäinen: jos pidät supersankarigenrestä, lue Umbrella Academy tai lyö itseäsi, koska olet tyhmä. Aion myös antaa Grant Morrisonille uuden mahdollisuuden, koska olen heikko: jatko-osa vuoden 2004 sydäntäsärkevälle Seaguylle ei voi olla huono, eihän?

Jenkkimainstreamia suomessa julkaiseva Egmont kustannus jatkaa Spider-Manin ja X-Menin julkaisua. Paradoksaalista kyllä, suomalaisissa Marvel-julkaisuissa on viime aikoina nähty kohtalaisen hyvää viihdesarjakuvaa. Hämähäkkimiehessä hiljattain tapahtunut konseptin osittainen uudelleenkeksiminen on ärsyttänyt faneja, mutta sen jälkeen on nähty toimivimpia Hämähäkkimiestarinoita vuosiin. Samoin Ryhmä-X:ssa käynnistynyt pitkä tarinakokonaisuus tuntuu pitkästä aikaa seuraamisen arvoiselta. Toisaalta koska Egmont julkaisee suomessa vain murto-osan yhdysvalloissa ilmestyneistä tarinoista, kustantamon on mahdollista poimia kirsikat kakusta ja jättää yhdentekevät täytesarjat julkaisematta.

Ei, ei Daada books!

Suomessa sarjakuvavuosi alkoi lopetusilmoituksilla: Marko Turusen ja Annemari Hietasen luotsaama Daada books on lopettamassa kustannustoimintaansa ja samoin pillit pussiin laittoi Happy Horse -kollektiivi. Daada on potkinut jo vuosia tutkainta vastaan tuoden markkinoille eurooppalaista laatusarjakuvaa, jota kukaan ei ole edes osannut toivoa: Martin tom Dieckia, Anke Feuchtenbergeria, Yvan Alagbéa. Happy Horse on puolestaan jaksanut viihdyttää vilpittömällä halullaan järkyttää sarjakuvilla, kuin yli-innokas sarjakuvia piirtävä koiranpentu. Toisinaan kollektiivi on onnistunut julkaisemaan kirotun terävää mustaa huumoria, parhaimpina ehkäpä Jukka Tiluksen välähdyset nyrjähtäneestä sielunmaisemasta. Happy Horsen tekijät onneksi jatkavat sarjakuvien tekemistä omilla tahoillaan ja Daada julkaisee loppuun vinkeän Ufoja Lahdessa -lehtisarjan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiinnostavaa suomenkielistä materiaalia olisi tulossa myös vuonna 2009. Yhdeksänkymmenluvun lopun totaalisen käännössarjakuvalaman merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmassa. Esimerkiksi Like kustannus on julkaisemassa Alison Bechdeli
n Fun Home -sarjakuvan suomeksi nimellä Hautuukoti. Bechdelin omaelämäkerralinen muistelmateos saattaa paperilla kuulostaa toivottoman kliseiseltä omakustannesarjakuvalta: Fun Home maalaa rehellisen kuvan tekijän vaikeasta isäsuhteesta ja heräämisestä homoseksuaalisuuteen. Bechdel on kuitenkin riittävän hauska ja terävänäköinen nostaakseen kokonaisuuden merkittävästi triviaalia muistelmateosta kiinnostavammaksi.

Huuda Huuda -pienkustantamo on nousemassa täyttämään muun muassa Daadan jättämää aukkoa linjakkaalla kustannusohjelmallaan. Kustantamon maaliskuun uutuuksista kiihottavin on Ruppert ja Mulot -kaksikon Uhkapeliä. Sen sisällöstä en tiedä käytännössä mitään, mutta herrojen ensimmäinen suomennos Apinatarha kirvoitti minut aikanaan puhumaan siitä vuoden 2007 käännössarjakuvatapauksena. Kiinnostavaa on myös se, että Huuda Huuda on julkaisemassa Yong-Deuk Kwonin Yölinjalla-sarjakuvan, ollen harvinainen esimerkki suomalaisesta sarjakuvakustantamosta, joka julkaisee aasialaista indieta.

Mainstream-mangaa nähdään edelleen kioskihyllyjen täydeltä. Alkuvuoden tärkeimpänä käänteenä suomalaisessa mangakentässä oli Punainen Jättiläinen -pienkustantamon myynti Sangatsu manga -linjan omistavalle Tammelle. Toivon mukaan resurssien keskittäminen johtaa uskaliaampiin julkaisuhankkeisiin. Tällä hetkellä seuraamisen arvoisia mangasarjoja suomessa ovat lähinnä jännäri Death Note (Egmont) ja klassinen ekoscifi Tuulen laakson Nausicaä (Sangatsu).

Mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan, henkilökohtaisena suosikkinani jatkaa lannistumaton Jyrki Nissinen, jonka jokaisessa Borgtron-lehdessä on jotain naivistisen nerokasta. Lehteä julkaisee Zum Teufel -kustantamo, joka on myös vastuussa viime vuoden parhaasta kotimaisesta albumista, Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaanista.

Muuten kotimaisen sarjakuvan kiinnostavimmat laineet liplattavat Internetissä. Sarjakuvablogista on muodostumassa eräänlainen uusi sarjakuvan underground, paitsi ainoastaan esteettisessä mielessä. Suosituimpien blogien päivittäiset kävijämäärät kun saattavat hyvinkin olla nelinumeroisia. Marraskuussa esitelty Sarjakuvablogit.com -sivusto on nykyisellään tärkein keskus suomalaiselle nettisarjakuvalle.

Vuoden 2009 ankeat talousnäkymät eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet kotimaisiin sarjakuvatapahtumiin. Tampere kuplii -tapahtuma poreilee keskuuteemme jälleen maaliskuussa, 27.3 – 29.3. Olen jälleen osallistumassa tapahtuman ohjelmaan.

Samoin tulen esiintymään FinnCon-AnimeConissa, joka järjestetään tällä kertaa Helsingin kaapelitehtaalla.10. – 12.7. Riemukseni mustapukuisten sci-fi-harrastajien ja nuorien cosplayaajien keskelle laskeutuvat kaksi kirjailijasuosikkiani, George R. R. Martin ja Alistair Reynolds.

Näiden ohella järjestetään jälleen Kemin sarjakuvapäivät sekä noin tuhat erilaista con-päätteistä tapahtumaa sekä tietysti henkilökohtainen silmäteräni Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka järjestetään 12. – 13.9 Gloriassa ja Lasipalatsissa. Olen juuri laittamassa niin sanotusti bändiä takaisin kokoon, festaritalkoot kun ovat jokseenkin ympärivuotiset. Jos puoletkaan suunnitelmistani toteutuvat, voin luvata, että kunniavieraslista tulee olemaan kerrassaan tavallistakin merkillisempi. Muina vuodenaikoina Helsinkiläisen sarjakuvakulttuurin sydämenä toimii Kallion Sarjakuvakeskus.

Katuojan ohella tekstejäni tulee myös vuonna 2009 ilmestymään säännöllisesti Anime-lehdessä, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa. Kaikki ovat siis laatujulkaisuja!

Tältä näyttää uusi sarjakuvavuosi ja Katuojan kahdeksas vuosi. Nyt: juhlitaan kuin olisi 2009.

Tagit: DC, Garth Ennis, Grant Morrison, Linkit, Marvel, Warren Ellis.

The Amazing Spider-Girl #27

Vihreän Menninkäisen perijätär Fury putoaa yllättäen pois pelistä ennen loppuhuipentumaa. Tavallaan Fury olikin vain paikanpitäjä Vihreälle Menninkäiselle, eikä mitenkään kiinnostava hahmo itsessään. Peter Parkerin ja Norman Osbornin välinen konflikti jatkuu uudella tavalla, jatkaen temaattisesti Normanin henkiinherättämisen jälkeisistä tarinoista, joissa hän kaavaili Peteristä sukunsa jatkajaa edesmenneen, pettymyksen tuottaneen Harryn sijasta.

Toisaalta DeFalco on poiminut samalta aikakaudelta Mustan Tarantulan Hämähäkkitytön ikiomaksi vastavoimaksi. Tarantula ei ehkä kuitenkaan ole Hämähäkkitytön varsinainen arkkivihollinen, koska hänen tavoitteensa on saada Hämähäkkitytöstä itselleen arvoisensa puoliso. Enemmän Hämähäkkityttö on vaarassa hänen kanssaan kehoja vaihtaneen Arañan takia.

On sinänsä hupaisaa, että kun Araña alunperin luotiin, hän oli tietyssä mielessä Hämähäkkitytön pahin vihollinen. Spider-Girl -lehti ei ole ikinä myynyt kovin hyvin, ja sen sijaan, että Marvel olisi panostanut sen markkinointiin, sille luotiinkin suora kilpailija, jota päätoimittaja Joe Quesada itse selvästi suosi.

Hämähäkkitytön tulevaisuudessa entisestä teinisupersankarista on tullut keski-ikää lähestyvä moraalisesti epämääräinen hahmo, joka kadehtii Hämähäkkitytön nuoruutta ja kauneutta. Jos olisin aiemmin ollut Arañan fani, saattaisin paheksua sitä, miten DeFalco käyttää häntä – mutta kun en ollut.

Solomon Kane #3

Nyt juonessa alkaa olla tolkkua. Tarinan tarkoitettu rytmitys on selvästi aivan muu kuin mihin se on lehtimuotoon pilkkomisen takia päätynyt. Tuntuu todella oudolta, että kahden hyvin hillitysti ja salailevasti kerrotun numeron jälkeen tulee näin vuolas infodumppi.

Huono lehti tämä ei kuitenkaan missään nimessä ole. Scott Allie hahmottelee paroni von Stalerista todella kiehtovan pahiksen. Hän noudattaa ohjeita, joita jonkin ylimaallisen olennon muumioitunut keho lähettää hänen mieleensä telepaattisesti. Paronin vaimon ja Kanen matkakumppanin, John Silentin, välinen dialogi menee suoraan paronin edustaman ajatusmaailman ytimeen:

Judgment belongs to the Lord. The thing lied to Albrecht. If I heard a voice that I believed to be from Heaven, would I not obey?

Or is it some evil within your husband, ma’am, that robbed him of doubt, when the thing flattered him, promised him glory?

Final Crisis #5

Edelleen tuntuu, että suurin osa tästä tarinasta tapahtuu jossain muualla kuin tämän lehden sivuilla. Tapahtumat maapallolla eivät oikein jäsenny. Pahat jumalat ovat selvästi saaneet maailman sekasorron valtaan, mutta mitä supersankarit nyt tekevät? Mikä heidän tavoitteensa on? Kun kamppailuilla ei ole selkeää tarkoitusta, kaikki vaikuttaa ylvään mutta epätoivoisen taistelun sijasta pelkältä sähläykseltä.

Juoneen alkaa kuitenkin tulla vähän ryhtiä, kun Vihreät Lyhdyt saavat nujerrettua omia joukkojaan vastaan laaditun salajuonen ja lähtevät pelastamaan Maata.

Morrison pääsee myös selvästi omaan elementtiinsä, kun lehden lopulla hullujenhuoneelle heitetty, ihmisen muotoon toistaiseksi kahlittu monitori Nix Uotan saa kosketuksen todelliseen luonteeseensa, ja koko lehden huipentava Darkseidin saarna antaa kuvan siitä, miltä todellinen pahuuden jumala näyttää.

Tagit: Dark Horse, DC, Marvel.

Thunderbolts #125

Christos Gage sai epäkiitollisen tehtävän luotsata Ukonnuolten seikkailuja Warren Ellisin jälkeen. Tämä on ilmeisesti hänen viimeinen numeronsa. Täytyy sanoa, että hän suoriutui hienosti. Hän ei ole mikään Warren Ellis, mutta kukapa olisi? Elliskin joutuu yleensä pinnistelemään ollakseen legendansa arvoinen.

Gagen numerot käsittelivät Marvelin megacrossovertapahtuma Secret Invasionia ikään kuin sivurajalta, ja se sopikin minulle mainiosti. Thunderbolts on ollut ainoa kosketukseni Secret Invasioniin. Sen sijaan, että olisin joutunut käristämään aivoni yllättävillä paljastuksilla siitä, kuinka kauan mikäkin Marvelin supersankari on oikeasti ollut todellisuudessa skrullisoluttautuja (ja mitä jatkumomokia tämän pitäisi muka selittää pois), olen päässyt nauttimaan itse asiasta: Skrullien valtausarmeijan listimisestä.

Jujuna on se, että skrullien valtaussuunnitelmaan kuului Tony Starkin teknologian tekeminen toimintakelvottomaksi, mutta Ukonnuolten johtaja Norman Osborn oli pitänyt huolen, että hänen alaisensa käyttävät pelkästään Oscorpin teknologiaa. Tämän ansiosta Osbornista ja Ukonnuolista tulee skrullien vastaisen taistelun yllätyssankareita.

Gage leikittelee mukavasti Ukonnuolten ihanteellisella julkisuuskuvalla ja raadollisella todellisuudella. Samaan aikaan kun televisiotoimittaja ylistää Manhattanille lähdössä olevia Ukonnuolia maailman pelastajiksi, Osborn joutuu hätistämään Venomia lentokoneeseen:

… Brains…
Shut up and get in there.

Kuvittaja Fernando Blanco hallitsee hyvin toiminnan kuvauksen, mutta hänen tyylinsä ei ole kovin vakuuttava. Välillä näyttää siltä, kuin hän vain plagioisi huonosti Ron Limiä.

The Amazing Spider-Girl #26

Ällistyttävintä Tom DeFalcon Hämähäkkityttö-tarinoissa on se, kuinka hän onnistuu sisällyttämään viihdyttävällä tavalla niihin elementtejä, jotka ovat alunperin olleet ärsyttäviä, tarpeettomia tai jopa haitallisia lisäyksiä Hämähäkkimiehen maailmaan. Tässä numerossa esiintyvät Hämähäkkitytön klooni ja etninen Hämähäkkinainen Araña. Lisäksi Hämähäkkitytön tajunta seikkailee astraalitasolla mystisen suojelusenkelin (varmaankin hänen kaimansa May Parker) opastamana. Ja minä pidän siitä.

DeFalco ilmeisesti valmistelee muutaman numeron päästä päättyvän TASG:in loppuhuipentumaa, kun Hämähäkkitytön liittolaiset kerääntyvät yhteen taistellakseen Vihreän Menninkäisen perijätärtä Furya vastaan. Hämähäkkitytön seikkailujen luvataan jatkuvan ensi vuonna Amazing Spider-Man Family -lehden sivuilla, mutta silti ikävää, että Hämähäkkimiehen tyttären tarina on jatkuvasti lakkauttamisuhan alla.

Thor: The Truth of History

On hieman vaikea käsittää, miksi Marvel on julkaissut tämän one-shotin Alan Davisilta, tai miksi Davis on halunnut tehdä sen. Minisarjat, jotka voi julkaista kirjakauppoihinkin sopivina kokoelmina, ovat ymmärrettävämpiä formaatteja. Vähän pelottaa, että Davis on oikeasti vakavissaan siitä pseudohistoriallisesta spekulaatiosta, joista Ohukaisen ja Paksukaisen näköiset tutkijat kiistelevät kehyskertomuksessa. Tiedemaailman kaatopaikalla on tilaa vain yhdelle Neal Adamsille.

Itse tarina on tietenkin varsin moitteeton – ja kuvitteellinen, mutta eivätkö ne kaikki ole? – toimintaseikkailu, jossa Thor ja hänen ystävänsä Kolmoissoturit pelastavat muinaisen Egyptin hirviöiltä. Davisin kuvitusta katselee aina mielellään, vaikka käsikirjoitus ei mikään maailmojamullistava olisikaan.

Kull #1

Robert E. Howardin Conan ja Kull ovat hyvin samankaltaisia hahmoja, mutta alkuperäistarinoissa oli nähtävissä se ero, että Kull oli enemmän kotonaan mystiikan ja filosofian parissa. Tässä Dark Horsen uudessa lehdessä painotus ei ole aivan samanlainen, mutta jotenkin sillä on kuitenkin aivan oma identiteettinsä jo oman asemansa ja tyylinsä vakiinnuttaneen Conan-sarjan rinnalla.

Ehkä se johtuu harmaaseen ja punaiseen painottuvasta värimaailmasta, joka antaa jonkinlaisen goottilaisen kauhun tunnelman. Kun Kull lahtaa demonisen kentaurihirviön, se tuntuu paljon oopperamaisemmalta ja myyttisemmältä kuin vastaava taistelukohtaus Conanissa. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan sarja tulee etenemään.

Solomon Kane #2

Vielä on vähän vaikea edes käsittää, mistä tässä tarinassa on kyse, mutta miljöö ja tähän asti esille tulleet tarinaelementit ovat kyllä ihan omiaan Howardin puritaaniseikkailijalle. Mario Guevaran kuvitus on todella komeaa ja persoonallista, joten tätä kyllä viitsii lukea niin kauan että juonessa alkaa olla tolkkua.

JSA Kingdom Come Special: Superman

Alex Rossin ensimmäinen ihan itse kirjoittama, piirtämä ja tussaama sarjis ei ole jatko-osa Kingdom Comelle, vaan sen laajennus. Tämä tarkoittaa, että Kingdom Comen loppu oli sen tarinan päätöspiste, ja tähän tarinaan Teräsmies on lainattu eräästä Kingdom Comen kriittisestä kohdasta. Juonellisesti tämä liittyy jotenkin JSA:n oman sarjan tapahtumiin, ja tämä lehti tuntuu katkeavan kesken, koska kehyskertomuksessa ei oikeastaan tapahdu mitään merkittävää.

Varsinainen pointti onkin sen näyttäminen, mitä Kingdom Comen Lois Lanelle tapahtui. Pääpiirteittäin tämä tietenkin oli jo tiedossa – Jokeri tappoi hänet – mutta Ross halusi vielä kuvata Loisin ja Teräsmiehen viimeiset hetket yhdessä. Kovin mielekäs kokonaisuus tämä ei ole, mutta Rossin kuvitus on edelleenkin upeaa, ja toimii hieman paremmin tällä menetelmällä (Rossin harmaasävyt, Alex Sinclairin väritys) kuin Justice-maksisarjan menetelmällä (Doug Braithwaiten hahmotelmat, Rossin maalaus).

Final Crisis: Submit

Tämä Grant Morrisonin Final Crisisin oheisspesiaali ei tavoita aivan Morrisonin tavanomaisia trippailun tasoja, muttei varmaan ole tarkoituskaan. Parasta antia ovat Darkseidin Justifierien julistukset heidän vallatessaan maailmaa ihmisyydeltä:

What disagrees with Darkseid is heresy.
What agrees with Darkseid is superfluous.

Fire needs no teacher!
Flame needs no instruction!
Anti-life justifies my ignorance!

Ensimmäinen sitaatti on itse asiassa mukaelma vastauksesta, jonka kalifi Omar legendan mukaan antoi muslimiarmeijan vallatessa Aleksandrian vuonna 642, kun häneltä kysyttiin mitä kaupungin kuuluisalle kirjastolle pitäisi tehdä.

Final Crisis #4

Tässä vaiheessa alkaa tuntua siltä, että suurin osa Final Crisisista tapahtuu oheisspesiaaleissa. Pääsarjan tarina etenee hyvin kiireettömän oloisesti. Melkein alusta alkaen on ollut selvää, että Dan Turpin on muuttumassa Darkseidin avataraksi, mutta vasta tämän numeron lopussa hän saa kypärän päähänsä. Barry Allen palasi kuolleista jo kaksi numeroa sitten, ja nyt vasta hän ehtii edes käymään kotona. Maailman nopein mies muka!

Suurin pettymys on se, että J.G. Jones ei ole ehtinyt piirtämään koko lehteä. Osan taakasta on ottanut harteilleen Carlos Pachecon ja Jesús Merinon tiimi, mikä ei olisi mitenkään huono asia, jos Pachecon jälki olisi tavanomaisella tasollaan. Välillä oikeastaan näyttää siltä, että jopa Pacheco on delegoinut joitain sivuja alihankkijalle.

Tagit: Dark Horse, DC, Marvel.

BATMAN: THE DARK JOKER – THE WILD
DC Comics
Doug Moench, Kelley Jones, John Beatty, Les Dorscheid
100 sivua, värillinen

Ostin tämän viime lauantain sarjakuvakirpputorilta Sarjakuvakeskuksella, ja sen myynyt Kantti Mainio (nimi muutettu syyllisen suojelemiseksi) sanoi, että viittä euroa enempää ei sellaiselle voinut laittaa hinnaksi. Osoittautui, että siinä oli jotakuinkin viisi euroa liikaa.

Totta puhuen vika oli täysin omani. En lainkaan yrittänyt tutkia, mistä teoksessa oikeastaan on kyse. Ajattelin, että Kelley Jonesin kuvitus oli riittävä syy ostaa se. Jonesilla on hyvin omaperäinen, anatomisesti epäkorrekti (jos epäkorrektilla tarkoitetaan “täysin päin hevon hattua”) mutta kaikessa groteskiudessaan kiehtova piirrostyyli. Hänen ja Moenchin Batman vastaan Dracula -trilogiansa on yksi DC:n Elseworlds-linjan helmistä.

DARK JOKER – THE WILD edustaa sitä linjan toista päätä. Sitä, joka on vedetty viemäriputken kautta ulos. DC on itse asiassa jo käytännössä lakkauttanut Elseworlds-linjan, mikä on vain hyvä asia, jos se estää tällaisten typeryyksien tehtailun. The Wild on täysin tyhjänpäiväinen fantasiatarina, johon on lätkäisty päälle pinnallisia viittauksia Batman-sarjakuviin, ja jota on markkinoitu Elseworlds-leimalla varustettuna pahaa-aavistamattomille kuluttajille, jotka luulevat sen sisältävän muiden Elseworlds-nimikkeiden tavoin jonkin mielikuvituksekkaan variaation tuttujen DC-sankarien maailmasta.

The Dark Joker on paha velho, joka haluaa valloittaa taianomaisen valtakunnan nimeltä The Wild. Hän sattuu myös näyttämään Batman-sarjakuvien Jokerilta, joka ilmeisesti kuitenkin on kaikessa murhanhimoisessa mielipuolisuudessaan verrattain valoisa hahmo, joten tämän hahmon nimeen on lisätty adjektiivi dark, koska hän on niinku tosi synkkä ja kauhea.

Synkän Jokerin veriviholliset ovat The Wildia suojelevat jumalat Majister ja Lilandra, jotka Synkkä Jokeri tappaa tarinan alussa. Heidän poikansa kuitenkin jää eloon, ja hänestä varttuu demoninen Lepakkomies. Lepakkomies elää pedon lailla metsissä, kunnes hänen kauan kadoksissa ollut sisarensa Saressa saapuu opettamaan hänet ihmiseksi ja Synkän Jokerin vastustajaksi. Ja Saressa muuten kykenee muuttumaan – ilman mitään erityistä syytä tarinan kannalta – suureksi mustaksi kissaksi.

Tarinassa ei ole mitään syvällisempää yhteyttä Batman-sarjakuviin. Jokerin ja Batmanin erityinen suhde, joka esimerkiksi Yön Ritari -elokuvassa kuvattiin niin oivasti, ei ole mitenkään nähtävissä The Wildissa. Synkkä Jokeri on vain pahis, joka Lepakkomiehen pitää tappaa, ja maailma pelastuu. On vaikea käsittää, miten Doug Moench, joka on uransa aikana ehtinyt kirjoittaa Batman-sarjiksen jos toisenkin, on kyennyt kirjoittamaan tällaista Batmanin nimeä halvasti hyväksikäyttävää soopaa.

Mutta minähän ostin kuitenkin tämän kirjan vain Kelley Jonesin kuvituksen takia, joten minulla ei tavallaan olisi mitään oikeutta valittaa, ellei kuvituskin heikkenisi pahemman kerran loppua kohden. Tarina ei selvästikään ole inspiroinut Jonesia, tai sitten hänelle on vain tullut kauhea kiire. Se graafinen hienostuneisuus, joka saa hänen vääristyneet hahmonsa näyttämään kiinnostavilta, karisee joissain ruuduissa täysin, ja jälki näyttää vain kertakaikkisen epäpätevältä.

SUOSITUS: Pitäisi oikeastaan sanoa varoitus. Elseworlds-leima ei todellakaan ole mikään laadun tae. Pysykää kaukana.

Tagit: DC.

THE SPIRIT BOOK ONE
DC Comics
Darwyn Cooke
192 sivua, värillinen

Nostalgia on myrkyllistä. Jos sitä nauttii yliannostuksen lukija, hän päätyy vain vahingoittamaan itseään. Jos taas nostalgia myrkyttää tekijän sydämen, päätyy hän pahimmassa tapauksessa inspiroitumaan tästä haitallisesta aineesta ja edelleen myrkyttämään pahaa-aavistamattomia lukijoita. Sen sijaan, että katsoisi eteenpäin, nostalgian vaivaama katsoo taaksepäin; hän kierrättää, ei luo. Valmiissa maailmassamme saattaa tuntua siltä, että uutta ei voikaan enää kehittää ja nostalgialle on helppo antautua. Siltikin, vaikka kaikki tarinat olisikin jo kerrottu, on tekijän työ – velvollisuus! – edes yrittää luoda jotain uutta.

Koin eräänlainen kauhistavan, pikku hiljaa valkenevan herätyksen lukiessani James Robinsonin Starman -sarjaa. Aluksi kuvittelin lukevani jotain uutta, uudenlaista kertomusta, jossa supersankareiden sukupolvet vaihtuisivat taustallaan kiehtova, Robinsonin luoma maailma. Olin traagisen naiivi: saagan loppua kohti kävi tuskallisen ilmeiseksi, että joka ikinen Robinsonin käyttämä hahmo, joka ikinen tarina, johon hän viittasi oli jonkun muun vuosikymmeniä aiemmin sepittämä. Starmania ympäröi aluksi mystiikka, mutta lopulta ymmärsin sen olevan nostalgian myrkyttämää kierrätystä. Tarina siitä, miten hyviä muut tarinat ovat.

Nostalgiamyrkyn näkyvimpiä uhreja on sarjakuvamaalari Alex Ross, jonka lähes jokainen teos on kunnianosoitus – mikä vastenmielinen sanakin, “kunnianosoitus” – jonkun muun hahmoille. Kurt Busiekin kirjoittama Marvels vielä menettelee, vaikka onkin lopulta vain sarjakuvallista monumenttien rakentamista. Vastenmielisin Rossin teos on Mark Waidin kirjoittama Valtakunta ja voima, vihalaulu siitä, miten kurjia kaikki muut paitsi vanhat supersankaritarinat ovat.

Darwyn Cooken The New Frontier -sarjakuvaa lukiessani pohdin juuri Cooken suonissa kiertävää nostalgiamyrkkyä. The New Frontierissa Cooke siirtää tutut DC:n supersankarit 50-luvulle, kommunistiparanoian hallitsemiin Yhdysvaltoihin. Kyseessä oli kyllä vahvasti nostalgian värittämä tarina, joka korosti kierrättämiensä hahmojen arvokkuutta. Silti Cooke yritti jotain kertoa uutta, nousta pelkän tribuutin yläpuolelle.

Nyt Cooken käsittelyyn on annettu yksi länsimaisen sarjakuvan pyhistä lehmistä, Will Eisnerin THE SPIRIT. Sarjan alkupään tarinat on hiljattain koottu yksin kansien väliin. Ajatus jonkun muun kuin Eisnerin Spiritistä tuntuu sekä hävyttömältä että typerältä. Naamioetsivä Spirit ei ole hahmo, joka olisi Teräsmiehen, Aku Ankan tai Tex Willerin tavoin tehnyt pesäeron tekijöistään. The Spirit on aina ollut Will Eisnerin Spirit, siitäkin huolimatta että Eisner käytti aikanaan apulaisia hahmon tarinoita piirtäessään. “Darwyn Cooken Spirit” on vain paria astetta hävyttömämpi ajatus kuin vaikkapa “Jim Davisin Tenavat”.

Spirit ei myöskään varsinaisesti ole hahmo, jonka uusi tuleminen tuntuu erityisen houkuttelevalta. Hahmo on arkkityyppinen mysteerimies vailla erityisempiä ominaisuuksia. Eisnerin Spirit-sarjakuvat olivat nimen omaan tarinoita, eivät vain Spirit-tarinoita: suuressa osassa Eisnerin sarjoja nimihahmon olisi voinut korvata millä tahansa vigilantella ja lopputulos ei olisi juuri muuttunut. Katsokaa esimerkiksi Alan Mooren ja Rick Veitchin Spirit-pastissi Greyshirtia, jonka seikkailut voisivat olla yhtä hyvin olla Spirit-tarinoita. Spirit ei ole varsinainen hahmo. Hän on kulissi.

Siltikin hän on Will Eisnerin kulissi. Ja nyt DC Comics ja Darwyn Cooke kaivavat Spiritin esiin Eisernin maattua haudassaan vain pari vuotta; pari vuotta ennen Spirit-elokuvaa, jonka parissa Frank Miller häärii. Hankkeen ympärillä löyhkää nostalgian katku. Ovatko Cooken Spirit-tarinat tarinoita siitä, kuinka hyviä Will Eisnerin sarjakuvat olivat?

Cooke on yhdysvaltalaisen toimintasarjakuvan uutta mestariluokkaa ja on todettava, että Spiritissä hän on parhaimmillaan. Hänen sarjakuvansa ovat hienovaraisen näyttäviä. Cooke ei briljeeraa vaan käyttää sarjakuvasivun tilaa taloudellisesti, poikkeuksena Eisnerin alkuteoksiin viittaavat näyttävät otsikkoaukeamat. Hänen hahmoissaan on modernista animaatiosta lainaavaa dynaamisuutta. Cooke on kertojana taloudellinen: hän kertoo kahdessakymmenessä sivussa kokonaisen mysteeritarinan käänteineen, esitellen samalla joukon uusia hahmoja ja syventäen jo tuttuja. Tämä jo sinällään on harvinaisuus englanninkielisessä nykysarjakuvassa. Kaiken lisäksi Cooken tarinat kertovat jostain. Parhaana esimerkkinä ensimmäisen kokoelman tarina Almost Blue, jossa nuoren punkkarin patoutunut luomisvimma – yhdistettynä sinisen avaruuskiven huumaavaan vaikutukseen! – muuttuu ensin itsetuhoksi ja sitten vain tuhoksi.

Darwyn Cooke on epäilyistäni huolimatta syytön nostalgian rikokseen. Sen sijaan Darwyn Cooken pöyristyttävä rikos on, että hän tekee Spirit-tarinansa sekä hyvin että omalla äänellään. Hän vie Spiritin Eisnerilta, siirtäen hahmon kohti tekijänsä unohtaneiden sarjakuvasankareiden joukkoa. Eräänä merkkinä tästä on kokoelman tarina, jossa Spirit kohtaa Batmanin, toisen vuosikymmeniä vanhan hahmon, joka on jo aikaa sitten hylännyt luojansa.

SUOSITUS: Darwyn Cooken Spirit on A-luokan toimintasarjakuvaa. Silti Eisnerin tunnetuimman hahmon kierrättäminen tuntuu väärältä. Mitä todennäköisimmin tunne on nostalgiaa.

Tagit: DC.

SHAZAM! THE MONSTER SOCIETY OF EVIL
DC Comics
Jeff Smith
240 sivua, värillinen

Kukaan meistä ei ole oikeasti aikuinen. Enkä puhu ainoastaan sarjakuvaharrastajista. Me olemme kaikki lapsia isojen ihmisten vaatteissa. Tietysti meillä on iän mukanaan tuomia vastuita: perhettä hoidettavanamme, töitä tehtävänämme ja laskuja maksettavanamme. Kuitenkin jos voisimme, viettäisimme todennäköisesti suuren osan aikaamme verkkareissa syömässä karkkia ja leikkimässä legoilla. “Sisäinen lapsi” on siitä huono vertaus, että sisällämme ei välttämättä ole mitään muuta kuin se lapsi. Sen sijaan että leikkisimme rallikuskeja tai ritareita, leikimme aikuisena akateemikkoja, LVI-asentajia tai yrityskonsultteja.

Minä esimerkiksi olen pelkästään viimeisen viikon aikana pelannut rooli- ja videopelejä, kuunnellut heviä, käynyt katsomassa rokkibändiä ja lukenut supersankarisarjakuvia. Ei mitään, mitä en olisi tehnyt – tai olisi halunnut tehdä – reilusti toistakymmentä vuotta sitten. Ja minä olen kaksikymmentäkahdeksanvuotias methuselah.

Seuraavan kerran, kun olette vaikkapa työpaikkanne palaverissa, katsokaa ympärillenne. Voin vannoa, että joka ikinen puhumies ja jakkunainen huoneessa leikkisi mielummin hippaa ulkona kuin keskustelisi työasioista. Ajatelkaa tätä ja yrittäkää olla nauramatta.

Vuonna 1940 debytoinut sarjakuvahahmo Kapteeni Ihme on määritelty usein lapsiin vetoavaksi fantasiaksi. Lausumalla taikasanan pieni orpopoika Billy Batson pystyy muuttumaan ylivertaiseksi aikuiseksi supermieheksi. Kapteeni Ihme voi kuitenkin näyttäytyä vanhemmalle lukijalle päinvastaisena: Kapteeni on aikuinen, jolla on harteillaan koko maailman pelastaminen, mutta hän pystyykin halutessaan muuttumaan pikkupojaksi.

Tämä tulkinta vahvana tulee mieleen lukiessa Jeff Smithin Kapteeni Ihme -sarjakuvaa SHAZAM! THE MONSTER SOCIETY OF EVIL. Mittava Luupäät-sarja nosti Smithin yhdysvaltalaisen sarjakuvan mestariluokkaan, mutta Luupäiden jälkeen Smith on julkaissut hyvin vähän. Shazamiakin hän työsti kokonaiset neljä vuotta. Smith on kuitenkin taas ajankohtainen, sillä Shazam! -kokoelma ilmestyi hiljattain ja viime viikolla nähtiin Smithin uuden Rasl-sarjan ensimmäinen numero.

Rasl on jälleen omakustanne, mutta Shazam on tilaustyö DC-yhtiölle. Smithille on kuitenkin näemmä annettu vapaat kädet tehdä oma tulkintansa Kapteeni Ihmeestä ja onneksi Smith on jättänyt DC:n nykyisen jatkumon omaan arvoonsa ja tehnyt hahmolle uuden syntytarinan puhtaalta pöydältä. Näemme, miten kurjuudessa elävä katulapsi Billy löytää muinaisen velhon luolan ja yhdistyy punatrikoiseen Kapteeniin. Smith ottaa innolla haltuun kaikki Kapteeni Ihmeen tavallistakin supersankarisarjakuvaa kahjomman mytologian elementit puhuvine tiikereineen, supervoimaisine pikkusiskoineen ja pahoine telepaattisine matoineen.

Kaikkine fantasiaelementteineen Shazam! on hyvinkin sadunkaltainen, lapsille sopiva sarjakuva. Mutta samalla tavalla kuin sen päähenkilökin, on myös Smithin luenta Kapteeni Ihmeestä kiinnostavalla tavalla kaksijakoinen. Smithin inspiraationa on toiminut vierailu syyskuun 2001 terrori-iskujen muistomerkillä ja tarina sisältääkin viittauksia nyky-Yhdysvaltoihin. Paha kääpiövihollinen Sivana on tarinassa Yhdysvaltain oikeusministeri ja “Heartland Security” -virasto valvoo kansalaisia. Samalla tavalla kuvaus kadulla asuvan Billyn arjesta ovat muuhun tarinaan verrattuna sangen raadollisia.

Sarjakuvapiirtäjänä Smith on verraton. Shazam!:in tarina on kevyt, mutta Smithin tavassa kuvata toimintaa – takaa-ajoja, taisteluita, piileskelyä – on mukaansatempaavaa energiaa. Kuten Luupäissäkin, Smith saattaa käyttää puolen tusinaa sivua kuvaamaan pelkästään hahmoa juoksemassa paikasta toiseen, mutta hän osaa luoda kuviinsa poikkeuksellisen hienon illuusion liikkeestä. Hienoja ovat myös Smithin piirtämät vieraan ulottuvuuden hirviöt, jotka muistuttavat tosin hieman Luupäiden rottaolioita.

SUOSITUS: Shazam! on mainio lastensarjakuva ja tervetullut uutuus harvakseltaan julkaisevalta Smithilta. Vaikka onkin väsynyt klisee kutsua lastensarjakuvaa kaikenikäisille sopivaksi, pitää se Shazam!:in tapauksessa paikkansa. Siinä tavassa, jossa “aikuisen” maailman vaikeudet kohtaavat voittajansa lapsenmielisessä ja maagisen voimakkaassa yli-ihmisessä on jotain, joka puhuttelee kaikkia aikuisen nahoissa piilottelevia kakaroita.

Tagit: DC.

52: VOLUME TWO
Geoff Johns, Grant Morrison, Greg Rucka, Mark Waid, Keith Giffen
DC Comics
304 sivua, värillinen

Suhteeni DC:n sarjakuviin muistuttaa väkivaltaista parisuhdetta. DC:n maailma on nuoruuden ihastus, johon lankesin aikanaan. Pikku hiljaa paljastui, että ihastukseni on itseään vihaava neurootikko, joka purki ahdistustaan minuun. Se eli menneisyydessä, aiheutti pettymyksiä, petti ja käyttäytyi mielipuolisesti. Lankean aina kuitenkin uudestaan kun DC alkaa viettelemään minua, katsoo kaupan hyllyltä ja räpyttelee silmiään: “Olen muuttunut”, se valehtelee. “Katso, Grant Morrison kirjoittaa nyt Batmania. Ja Teräsmiestä! Ota minut takaisin, kulta. Rakastan sinua.”

Ja minä otan. Menee vähän aikaa ja kohta DC läiskii minua ympäri naamaa ja kutsuu minua “likaiseksi pikku lutkaksi, joka ansaitsee tämän”.

Siinä 52 pähkinänkuoressa.

52 on DC:n viime vuoden megahanke – viikon välein ilmestynyt sarjakuvalehti joka oli kertovinaan yhden kokonaisen tarinan. Se on suoraa jatkoa Infinite Crisisille, joka oli puolestaan laittavinaan DC-maailman uuteen uskoon. Sen lopussa Teräsmies, Batman ja Ihmenainen vetäytyvät parrasvaloista vuodeksi. Sillä välin, kun DC:n ykkössankarit viettävät vuoden Bat-huvipurrella vetämässä kokaiiniviivoja Robinin pakaroiden välistä – tai jotain – me lukijat jäämme hengaamaan heidän B-listakavereidensa kanssa.

52 on merkittävä logistinen suoritus, jonka takana on kokonainen komitea kirjoittajia ja piirtäjiä. Kirjoittajia edustavat Mark “köyhän miehen Kurt Busiek” Waid, Geoff “Kapteeni Eilinen” Johns ja Greg “Missä on uusin Queen and Country?” Rucka. Lisäksi tiimissä on Grant Morrison, mutta koska häneltä ei ole yhtään kommenttia kokoelma-albumin välipuheissa, joissa tekijät taputtelevat itseään selkään, oletan että hänen roolinsa on ollut soittaa kollegoilleen ideoita LSD-lasillisten välissä. Kuvituksesta vastaa Keith Giffen, joka on tehnyt hätäiset luonnokset jokaiseen 52 osaan. Näiden päälle ovat sitten piirtäneet kuvittajat, joiden taso vaihtelee yhdentekevän keskinkertaisesta tympeän keskinkertaiseen.

Entäs se tarina? Jos siis Teräsmies ja Batman ovat lomalla, keitä sitten DC laittaa heidän poissaollessaan lavalle?

Meillä on Lex Luthor, jonka paha juoni on tällä kertaa antaa satunnaisille ihmisille supervoimia. Koska ilmeisesti DC:lla ei ollut tarpeeksi supersankareita. Täytyy toisaalta myöntää, että tekijät ovat saaneet mukaan muutaman riemastuttavan absurdin kohtauksen, jossa Z-listan superihmisiä rynnii estradille huutaen nimiään. Poledancer! The Tornado Ninja! E.S.Pete! E.S.Pete muuten juoksee taisteluun pidellen sormia ohimollaan. Ilmeisesti hän ei nähnyt ennalta, että kuolee noin viiden sekunnin kuluttua.

Meillä on Starfire, Animal Man ja Adam Strange, jotka kruisaavat avaruudessa ilman sen suurempaa syytä. Adam Strange ohjaa avaruuslaivaa, vaikka on sokea. Tämä on varmaankin jonkinlainen metasarjakuvallinen vertauskuva. Jos vaikka Adam Strange olisi sarjakuvakirjoittajakollektiivi, ja laiva olisi 52, ja minä olisin tyyppi, joka alleviivaa vertauskuviaan? Vaikka niin.

Ralph Dibny on Elongated Man, paitsi nyt hän on aikuinen ja synkkä Elongated Man. Mistäkö tiedän? Siitä, että hänellä on parta ja hänen vaimonsa on kuollut ja raiskattu (ei tässä järjestyksessä). Elongated Man on supersankarietsivä, joka osaa venyä. Kun hän haistaa mysteerin, hänen hänen venyvä nenänsä alkaa nykiä. Juuri sellainen hahmo, siis, joka suorastaan huutaa postmodernia rekonstruointia. Jos postmodernilla rekonstruoinnilla tarkoitetaan tarinaa, jossa hahmo hankkii poplarin, kasvattaa parran ja alkaa synkäksi. Tervetuloa takaisin, vuosi 1991.

Renee Montoya on muun muassa kelvollisesta Gotham Centralista tuttu poliisietsivä, joka on lesbo. Voi veljet, että hän onkin lesbo. Tarina muistuttaa meitä tämän tästä Montoyan lesbouden määrästä näyttämällä tämän harrastamassa villiä lesboseksiä. Koska hän lesbo. Tosi, tosi lesbo.

Black Adam on paha Kapteeni Ihme, joka parantaa maailmaa lyömällä ihmisten päitä irti. Tähän minulla ei ole mitään sarkastista sanottavaa. Totta puhuen se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta moneen ongelmaan. Varsinkin kun lukee 52:a.

(Huomaatteko mitä tein? Sanoin, ettei minulla ole mitään sarkastista sanottavaa, ja sitten minulla olikin? Voi, minä.)

Sitten meillä on Booster Gold, ilahduttavan kyvytön supersankari, joka yrittää tehdä nimeä itselleen. Valitettavasti hänet tapetaan ennen tarinan puoltaväliä, jotta hän voisi tehdä sankarillisen paluun kuolleista jossain vaiheessa. Oliko tämä juonipaljastus? Ei se mitään, tässä on toinen! Kaksi 52-sarjan albumia ovat tarpeettomin höyryävä kasa sarjakuvaa, jota olen aikoihin lukenut: itseensä rakastunut, komitean kirjoittama, kuvallisesti yhdentekevä ja ylipitkä sotku.

SUOSITUS: DC kertoo, että Grant Morrison kirjoitaa seuraavan DC:n tapahtumasarjakuvan, Final Crisisin. Voi, DC. Voisinpa lopettaa sinut.

Tagit: DC, Grant Morrison.