Katuoja

Kun joku sanoo sinulle jotain sellaista kuin “Aliens vs. Predator 2 on niin typerä, huonon arvostelukyvyn ja itsehillinnän tuote, että se voisi olla jotenkin viihdyttävä, jos sen katsoisi pilvessä”, se tarkoittaa lähinnä sitä, että sen voisi vuokrata ja katsoa kotonaan osana illanviettoa parhaiden kaveriensa kanssa — eikä välttämättä edes laittomien aineiden vaikutuksen alaisena — jolloin tarkoituksena on yleinen hauskanpito, eikä yksinomaan elokuvaelämyksestä nauttiminen.

Se ei tarkoita, että menet katsomaan sitä elokuvateatteriin, valahdat epämääräiseen asentoon eturiville ja rupeat siinä pössyttelemään ja hötkymään natisevassa istuimessasi, kunnes unohdat, missä olet ja mitä varten tulit sinne, laahustat ulos salista, vähän ajan päästä muistat mitä olit tekemässä, palaat istumaan eturiviin ja rupeat uudestaan pössyttelemään ja hötkymään, kunnes laahustat jälleen ulos salista.

Se hieman häiritsee muuta yleisöä. Äääliö.

Tagit: elokuva.

Will Smithin tähdittämä I am JesusLegend on kerännyt kahdessa viikossa kassatuloja maailmanlaajuisesti jo yli 200 miljoonaa dollaria, joten voitaneen hyvin ennustaa, että tässä on ensi kesän suurimman hitin mainosjuliste.

Oli tietenkin vain ajan kysymys, ennen kuin joku Hollywoodissa tajusi, että yhdistämällä kaksi tämän hetken suurinta lypsylehmää, supersankarit ja Will Smith, saadaan vieläkin suurempi… lehmä. Mutta kuka olisi arvannut, että Frank Miller on jo näin kovaa valuuttaa Hollywoodissa?

Alkuperäinen juliste Superhero Hype!n kautta.

Tagit: elokuva, Frank Miller.

AIDOSTI OUTOA
Ohjaus Marc Forster
Pääosissa Will Ferrell, Emma Thompson, Maggie Gyllenhaal, Dustin Hoffman
Elokuva

Toisessa osassa Katuojan sukellusta Will Ferrellin maailmaan arvioidaan hieman Ferrellin tyypillisestä tuotannosta poikkeava elokuva. AIDOSTI OUTOA (eikö “Stranger than fiction” olisi kääntynyt sujuvammin muotoon “Tarua ihmeellisempää”?) Ferrell esittää rutiineihinsa uppoutunutta verotarkastaja Harold Crickia. Crickin elämä muuttuu, kun hän alkaa kuulla päässään kertojanäänen, joka kuvailee hänen toimiaan. Kun ääni vielä alkaa vihjailla Crickin lähestyvästä kuolemasta, miehen täytyy kohdata eksistentialistisia kysymyksiä. Mitä hän oikeastaan haluaa elämältä? Onko hän ainostaan hahmo kirjailijan (Emma Thompson) fiktiossa? Onko hänelle kirjoitettu kuolema vältettävissä? Ja mikä tärkeintä, onko hänen jäljellä oleva elämänsä komedia vai tragegia?

Harold Crick kuulee ääniä.

Aidosti outoa haluaisi epätoivoisesti olla Charlie Kaufmanin käsikirjoitus. Zack Helmin kirjoittama, metatasoilla liikkuva tarina valitettavasti nousee kiinnostavan alkuasetelmansa tasolle kuitenkin vain ajoittain. Kun Crick ja Dustin Hoffmanin esittämä kirjallisuuden tutkija pohtivat sitä, minkälainen fiktio Crickin elämä oikeastaan on, onnistuu Aidosti outoa olemaan, no, aidosti outo. Muuten elokuva kohtaa samanlaisia ongelmia kuin Thompsonin esittämä kirjailija: minkälaisia kompromisseja tarinan pitää tehdä viihdyttääkseen yleisöä ja toisaalta ollakseen riittävän älykäs noustakseen keskinkertaisen hötön yläpuolelle? Kaufmanin Adaptation ottaa samanlaisen pulman haltuun paljon älykkäämmin siinä missä Aidosti outoa sortuu loppua kohden kuvailemiinsa sudenkuoppiin. Mikä toimii metatasolla ei tässä tapauksessa toimi aivan yhtä hyvin käytännössä: capramaisessa loppuhuipennuksessaan Aidosti outoa syyllistyy suoranaisiin banaliteetteihin kuvatessaan Crickin heräämistä talviunestaan.

Ferrell on hieman merkillinen valinta Crickiksi. Hän esittää elämää suuremman karikatyytin sijaan neuroottista jokamiestä; roolia, jonka voisi sälyttää melkein kenelle tahansa keskiluokkaiselle komedianäyttelijälle. Aidosti outoa ei anna Ferrellille tilaa käyttää vahvuuksiaan, mutta todistaa ainakin sen, että Ferrellin skaala ulottuu myös hillitympään komedianäyttelemiseen.

SUOSITUS: Aidosti outoa on kiinnostava ja kunnianhimoinen yritys tehdä eksistentialistinen pohdinta fiktion ja todellisuuden suhteesta viihde-elokuvan asussa. Tarinalta kuitenkin puuttuu rohkeutta rikkoa perinteisen tarinan kaavaa tarpeeksi onnistuakseen tavoitteissaan.

Tagit: Arvio, elokuva.

Seuraavat Katuojan artikkelit on omistettu täysin heteroseksuaaliselle ihastukselleni yhteen maailman etevimpiin elossa oleviin koomikkoihin kuuluvaan mieheen: kyllä, tämä on Katuojan Will Ferrell -viikonloppu!

HOKKARIHEMMOT
Ohjaus Josh Gordon, Will Speck
Pääosissa Will Ferrell, John Heder
Elokuva

(Hei, ulkona on lähemmäs kolmekymmentä astetta lämmintä – luuletteko, että pystyisin katsomaan mitään Bergmanin elokuvia?)

Unohtakaa Spider-Man, Pirates of the Caribbian ja muut pöhöttyneet hömppäelokuvat: vuoden 2007 tiukin kesäleffa on nyt teattereissa ja sen nimi on HOKKARIHEMMOT. Leffa seuraa orjallisesti tuttua urheiluelokuvan kaavaa. Poikkeuksellisen lahjakkaat taitoluistelijamiehet (Ferrell ja parhaiten roolistaan Napoleon Dynamitena muistettu John Heder) saavat kilpailukiellon tapeltuaan palkintopallilla. Ferrellin esittämä macholuistelija ja Hederin umpiossa kasvanut keijukainen nielevät ylpeytensä ja ilmoittautuvat kisoihin – pariluistelutiiminä. Seuraa diivailua, riitelyä, juonittelua, runsaasti musiikin taustoittamia harjoitusmontaaseja ja absurdeihin mittasuhteisiin yltäviä pariluistelukohtauksia.

Siitä lähtien, kun Ferrellin pahishahmo Zoolanderissa kiekui naama peruslukemilla sanat “I’m a hot little potato right now!”, olen pitänyt Ferrellia amerikkalaisen idioottikomedian suurimpana tähtenä. Kehnommat koomikot tarvitsevat niin sanotun straight manin, että heidän irvailunsa naurattaisi, mutta ei Ferrell. Hän ei kerro vitsejä, hän elää ne: hän on oma straight maninsa. Ferrellin kyvyssä improvisoida ja laukoa täysin käsittämättömiä non sequitur -repliikkejä väkevällä vakaumuksella on merkillistä uskottavuutta. Hän luo illuusion siitä, että hänen mielestään kohtauksissa ei ole mitään hauskaa, oli sitten kyse hiushoitotuotteiden vertailusta, takaa-ajosta liukuportaissa luistimet jalassa tai vastanäyttelijän kannattelusta käsi haarovälissä. Ferrellin tulkinta nostaa kehnostikin käsikirjoitetun vitsin lähdemateriaalia korkeammalle. Hederin yliherkkä luistelijadiiva on mainio vastapaino Ferrellin karrikoidulle maskuliinisuudelle ja kuten Ferrellkin, Heder ei viihdytä tai vitsaile, hän näyttelee.

Hokkarihemmojen käsikirjoitus on tavallista Saturday Night Live -koomikkojen komediaelokuvaa kunnianhimoisempi. Se on farssi, mutta se ei sorru spoof-genren typeryyksiin ja yritä vieraannuttaa katsojaa tarinasta, päinvastoin: kuten hyvän urheiluleffan pitääkin, se saa katsojan kannustamaan päähenkilöitä, vaikka tietääkin heidän voittavan lopussa. Dynaamisesti kuvatut luistelukohtaukset surrealistisine koreografioineen auttavat myös. Viimeistään kun Ferrell ja Heder kohtaavat viimeisessä näytöksessään kiiltävissä avaruuspuvuissa Queenin Flash Gordon -teeman soidessa taustalla, kaikki yritykset vastustella Hokkarihemmojen mielipuolisuutta epäonnistuvat.

“Every day we do or die
As we’re sailin’ across the sky
Now we’re comin’ home
On these blades of glory”

Voisi kuvitella, että miestaitoluistelijakuvaus olisi väärällään homovitsejä, mutta ei: lähimmäksi päästään, kun päähenkilöt yrittävät karaista itsensä kannattelemaan pariaan nivusista. Kyseessä on eräänlainen hyväntahtoinen homofobia-analogia, kun miespari kamppailee omiaan ja yleisön ennakkoluuloja vastaan, voittaen tietysti kaikki lopulta puolelleen.

SUOSITUS: On tietysti kiva fiilistellä fiksujen elokuvien parissa, mutta toisinaan vastapainoksi tarvitaan viihdettä, ja harva koomikko viihdyttää samalla tavalla kuin Will Ferrell. Hokkarihemmot – kesän paras elokuva. Sanokaa minun sanoneen.

Tagit: Arvio, elokuva.

INLAND EMPIRE
Ohjaus David Lynch
Pääosassa Laura Dern, satunnaisia hahmoja, jäniksiä
Elokuva

David Lynchin uusin elokuva on jakanut vahvasti mielipiteitä. Sitä on haukuttu epäkoherentiksi sekoiluksi, toisaalta ylistetty mestariteokseksi. Itse kallistun edelliseen, vaikkei se olekaan vailla ansioita.

INLAND EMPIREN kutsuminen mestariteokseksi halventaa mestariteoksen käsitettä yleensä. Pelkastään leikkaamalla ylimääräisen läskin kaksi ja puolituntisesta elokuvasta voisi ratkaista kehitysmaiden ruokaongelman tarjoilemalla läskisoosia nälkäisille vuosien ajan. Jäntevä elokuva Inland Empire ei ole: harvoin olen nähnyt elokuvissa näin paljon nukkuvia ihmisiä.

Lynch on haastatteluissaan säännöllisesti esittänyt kahta väittämää. Toisen mukaan hänen elokuvansa ovat arvoituksia, jotka voi ratkaista seuraamalla tarkasti niissä esitettyjä vinkkejä. Toisen mukaan Lynch tekee elokuvansa ilman käsikirjoitusta. Jompi kumpi näistä väitteistä on mitä todennäköisemmin epätosi.

Inland Empire on Lynchin versio vanhasta Hollywood-standardista: elokuva elokuvan tekemisestä. Näyttelijätär (Laura Dern) värvätään esittämään pääosaa elokuvassa, jolla on hämärä tuotantohistoria. Sitä on aiemmin yritetty filmata, traagisin tuloksin. Keskeneräisen hankkeen taustalla kummittelee vanha puolalainen tarina. Dernin hahmo sukeltaa lavasteiden takaoven kautta sisään fiktion maailmaan. Mystiset vihjeet ja siirtymät johdattavat häntä syvemmälle metatasoihin.

Inland Empiren maailma on kirjaimellisesti skitsofreeninen. Kuten mielisairaan mielessä, kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen. Irrationaaliset vihjeet ja houreisen näyt yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka muistuttaa koherenssia, jos katsoja on valmis antamaan paljon anteeksi tai hyväksymään tarinan mielipuolisuuden.

Itse pystyin kokoamaan palasista jokseenkin mielekkään kokonaisuuden juurikin antamalla anteeksi paljon epäolennaiselta vaikuttavia käänteitä. Kenties antautumalla elokuvan harhaiseen todellisuuteen voisi saada irti jännittävän kokemuksen. Jos kuitenkin jättäisin huomiotta Lynchin väitteen tarinan “arvoituksesta” ja jättäytyisin mielipuolisuuden vietäväksi, voisin yhtä hyvin istua kotona, juoda vodkaa ja katsella tietokoneen näytönsäästäjää.

Tässä tulkintani, joka sisältää erilaisia juonipaljastuksia. Elokuvan luonteen vuoksi ne tuskin kuitenkaan pilaavat potentiaalista katsomiskokemusta.

Elokuvan avainkohtaus on luonnollisesti prologi, jossa Ellen Burstynin esittämä “nainen tiilitalosta” ts. noita ennustaa tulevaa: Dernin hahmo on “tyttö”, joka menee “palatsiin” (fiktion maailma) “teatterin takaoven” eli elokuvalavasteiden takakujan kautta. Burstynin ennustukset kellonajoista korreloivat elokuvan tapahtumiin: kun kello lopulta on “yli puolenyön”, alkaa tapahtua aavisteltuja murhia ja väkivaltaisuuksia. Fiktio, jossa Dernin hahmo on sirkukseen karkaavan miehen vaimo, on itse asiassa “47”, aikanaan kesken jäänyt elokuva, joka nyt haluaa valmistua. Alun itkevä nainen on oikea “47”:n vaimo, joka on jäänyt jonkinlaiseen limboon, kun filmi ei valmistunut. Mies “47”:sta on ennustuksen “poika” ja “The Phantom” on “pojan varjo”, joka on rikkonut “47”:n perheen. (Sivuhuomio leffaseuralaiseltani: onko Jeremy Ironsin avustaja tosimaailman “The Phantom”? Jos on, entä sitten?) Filmin “47” mies tekee ratkaisun kannalta olennaisen teon hankkiessaan aseen olleessaan Balttiassa. Hän sijoittaa sen asuntonsa pöytälaatikkoon, josta Dernin hahmo sen löytää. Erilaisen lamput tuntuvat merkitsevän väkivällan välineitä: kun Dern toteuttaa ennustuksen “lainan takaisinmaksusta”, hän noutaa usein tappoaseena toimivan ruuvimeisselin “The Phantomilta”, joka on syömässä hehkulamppua. Pyssy löytyy hehkulampun merkitsemästä lipastosta. Dern pakenee fiktion maailmasta, kun hänet puukotetaan ruuvarilla. Mutta nyt hänellä onkin tarvittava väline tarinan ratkaisuun: hän osaa mennä huoneeseen “47” ja hänellä on ase, jolla ampua “The Phantom”. Hän vapauttaa huoneen “47” naisen, joka pääsee takaisin fiktion miehensä luokse. Loppu on onnellinen ja kaikki päätyvät joraamaan suuressa musikaalinumerossa todellisten ja fiktiivisten hahmojen kanssa. Mukana on myös Naomi Wattsin hahmo Lynchin edellisestä elokuvasta, joka saattaa olla jollain tavalla nokkelaa.

Selvisikö? Hyvä. Ja älkää kysykö niistä helvetin jäniksistä.

Kuvassa: ne helvetin jänikset

Inland Empire on elokuva, jonka purkaminen on tuhannesti kiinnostavampaa kuin sen katsominen. Itse elokuva koostuu Dernista harhailemassa erilaisten lavasteiden välillä ja lähikuvista tämän kasvoista, kun hän juttelee houreisia. Lynch käyttää jännittäviä siirtymiä ja kameraefektejä, jotka tavallaan lisäävät tietoisuutta siitä, että katsoo elokuvaa, tai elokuvaa elokuvassa. Vieraantumisen tunne on vahva, mutta Inland Empire on kaksi ja puoli vitun tuntia pitkä. Kukaan ei tarvitse niin paljoa vieraantumista.

SUOSITUS: Inland Empire on kiehtova, mutta pohjimmiltaan syvästi viallinen elokuva. Luulen ymmärtäväni, mitä Lynch hakee, mutta kiinnostavat ratkaisut kerronnan rikkomisessa ja katsojan vieraannuttamisessa eivät tarkoita lopputuloksen olevan kiinnostava.

Tagit: Arvio, elokuva.

300
Ohjaus Zack Snyder
Pääosissa puolialastomia miehiä
Elokuva

Nähtyäni 300-elokuvan olen nyt 20% enemmän mies. Olen toisaalta myös 20% vähemmän heteroseksuaali.

300 perustuu Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan, joka puolestaan on sovitus Thermopylain taistelusta vuonna 480 e.a.a., jossa vähälukuinen joukko Spartalaisia johtajanaan kuningas Leonidas pidätteli Persian Kserkseksen Kreikkaan hyökkäävää armeijaa.

“I’ve shown this movie to world-class historians who have said it’s amazing. They can’t believe it’s as accurate as it is.”

Ohjaaja Zack Snyder elokuvasta MTV.com -sivustolla

En tiedä minkälaisia historiantutkijoita Snyder tuntee – tai oikeastaan tiedänkin: ilmeisiä päihteiden väärinkäyttäjiä. Historian kuvittamisesta ei kuitenkaan ole kyse tai sitten Persialaisilla oli armeijassaan luolapeikkoja ja örkkejä, Kserkses oli kolme metriä pitkä ja Spartalaislapset pystyivät selviämään päiväkausia pakkasessa ilman housuja.

300 on mielipuolinen, testosteronilla kyllästetty toimintaelokuva, jonka kestosta yli puolet on toinen toistaan epätodennäköisempiä toimintakohtauksia. Siinä kaikki repliikit mylvitään, kaikki hahmot ovat toinen toistaan korskeampia karikatyyrejä ja kaikki sadat kuolemat näytetään vuoroin hidastettuna tai nopeutettuna.

Tämä on naurettava elokuva. Ja minä hymyilen vieläkin, kaksi päivää leffan nähtyäni.

Jos on olemassa camp-splatteria, 300 on juuri sitä. Snyderin tavassa kuvata väkivaltaa on häiriitynyttä rajankäyntiä hurmoksellisuuden ja erotiikan välillä. Thermopylain solassa seisovien puolialastomien miehisten kiilteleviä rintalihaksia kuvataan suorastaan kiimaisesti, samalla kun Leonidas lupaa edessä olevan “villi yö”. Tätä seuraa sadat hidastetut kuvat toisiaan keihäillä lävistävistä sotureista. Sillä välin Itävallassa: Sigmund Freud raapii arkun kantta sisältäpäin.

Toisaalta elokuvan naisia kuvataan myös fetisistisesti, ei vertauksen kautta kuten miehiä, vaan suoraan. 300:n naiset ovat himon kohteita, jotka kiemurtelevat hidastettuna kameralle. Ainoastaan yhdellä naishahmolla, Spartan kuningatarella, on varsinaisia repliikkejä. Hahmon kehityskaaressa on melko kammottava viesti: hän antautuu raiskattavaksi voittaakseen poliittisen vihollisensa.

300 on visuaalisesti vaikuttava elokuva. Sen jokaista kuvaa on käsitelty tietokoneella jollain tapaa, mukaillen Millerin alkuperäisteoksen värittäneen Lynn Varleyn maalattua jälkeä. Se näyttää täysin epätodelliselta, joka onkin siunaus: naturalistisesti kuvattuna 300 olisi voinut olla vaivaannuttavan raaka. Nyt irti hakattujen päiden kuoromusiikin säestämä hidastettu lentely on suoranaista surrealismia.

Elokuvaa ovat ympäröineet skandaalinkäryiset syytökset poliittisesta epäkorrektiudesta. Elokuvan tarinaa rinnastetaan Yhdysvaltain ja Iranin väliseen poliittiseen jännitteeseen. Yleinen luenta – muun muassa juuri Iranissa – on tulkita Kserkseksen friikkiarmeija vertauskuvaksi moderneista Iranilaisista ja hyveelliset Spartalaiset suoraselkäisiksi länsimaalaisiksi. Se on ymmärrettävä, mutta ei suinkaan ainoa mahdollinen tulkinta elokuvasta.

Seuraava ajatus on alun perin Petri Hiltusen suusta, mutta lainaan sitä surutta: elokuvassa pieni joukko fanaatikkoja turhautuu poliittiseen johtoonsa, joka on ylivoimaisen hyökkäävän supervallan lahjoma ja lähtee vastarintaan suorittamalla itsemurhaiskun. Mitenkäs päin se poliittinen vertauskuva nyt menikään? “Tämä on hulluutta! Ei, tämä on Al-Qaeda!”

Kuten myöskin Millerin töistä sovitettu Sin City, 300 on lähes kuva kuvalta uskollinen alkuteokselle. Sovituksen sijaan kyse on kuvituksesta. Voi pohtia, mitä arvoa on teoksen mahdollisimman suoralla siirtämisellä mediasta toiseen, mutta toisaalta tuttujen kuvien bongaaminen elokuvasta aiheuttaa tiettyä tunnistamisen iloa.

SUOSITUS: 300-elokuvaa on vaikea suositella, sillä voin helposti nähdä useita syitä, miksi se saattaa olla luotaantyöntävä. Se on väkivaltainen, paikoin homofoobinen, paikoin misogyyninen, poliittisesti kyseenalainen ja kauttaaltaan camp. Jotenkin Snyderin lannistumaton visuaalinen vyörytys onnistui rikkomaan minussa jotain ja päädyin nauttimaan kokonaisuudesta luvattoman paljon.

Tagit: Arvio, elokuva, Frank Miller.

THE LAST KING OF SCOTLAND
Ohjaus Kevin McDonald
Pääosissa Forest Whitaker, James McAvoy
Elokuva

Kamppailen edelleen Bryan Talbotin Alice in Sunderlandin läpi ja voin kertoa, että tässä tulee kestämään. Sillä välin, elokuva.

THE LAST KING OF SCOTLAND on elokuva Ugandan diktaattori Idi Aminista, joka pääosasta Forest Whitaker voitti joka ikisen palkinnon maailmassa. Se käsittelee kahta suosikkiaihettani – diktaattoreita ja joukkotuhontaa – joten olen virittynyt jo geneettisellä tasolla pitämään elokuvasta. En pettynyt.

James McAvoy esittää skottilaista Garrigania, joka saapuu Ugandaan 70-luvun alussa avustustyöhön. Idi Amin (Forest Whitaker) on juuri kaapannut vallan maassa ja Garrigan päätyy puoliksi sattumalta Aminin henkilääkäriksi ja neuvonantajaksi. Koko lailla kyvyttömälle Garriganille alkaa pikku hiljaa valjeta, minkälaiselle miehelle työskentelee, mutta omatunto kolkuttaa liian myöhään. Uganda luisuu syvemmälle mielipuoliseen diktatuuriin ja Garrigan on ansassa.

Tämä on, kuten tässä palkintogaaloja katselleet tietävätkin, Whitakerin elokuva. Hän kannattelee kokonaisuutta valtavalla läsnäolollaan, jota korostetaan kameratyöllä. Aina kun Whitakeria kuvataan, otetaan kuvaa lähempää kuin muista näyttelijöistä. Aina, kun Whitaker kävelee kohtaukseen, hän kävelee lähempänä kameraa kuin muut näyttelijät. Diktaattori hallitsee jokaista kuvaa ja jokaista kohtausta, jossa esiintyy. Whitaker maalaa uskottavan kuvan karismaattisesta johtajasta, jota vainoharhaisuus ohjaa hirmutekoihin. Hän lipsuu karikatyyrin puolelle vain satunnaisesti ja antaa syitä uskoa siihen, miksi Aminin kaltaista paranoidia seurattiin.

Garrigan on kuitenkin näkökulmahenkilömme ja McAvoy tekee kelpo työn lähinnä seikkailua etsivänä kloppina, jolle valkenee liian myöhään, mihin sotkeutunut. Hän saa symboloida valkoisten kyvyttömyyttä ymmärtää afrikkalaista kulttuuria ja nähdä kriisejä, vaikka ne tapahtuvat hänen nenänsä alla. “Oletko tehnyt mitään hyvää täällä ollessasi?” Amin tenttaa Garriganilta, kun kulissit alkavat lopussa romahtaa.

Koska tarina kerrotaan Garriganin kautta, katsoja ei juuri missään vaiheessa todista Ugandan kriisia suoraan. Kun lääkäri lopulta herää tilanteeseen, maan kokemat kauhut näytetään lähinnä viitteellisesti. Ratkaisu on hivenen outo: näemme valkoisen miehen kärsimässä ilmeettömien mustien kasvojen keskellä ja kun Garrigan poistuu maasta, häntä ympäröivät helpottuneet valkoiset ihmiset. Ohjaaja Kevin McDonald yrittää näyttää, miten valkoinen vieras ei voi ymmärtää paikallisten hätää, mutta päätyy sanomaan, että ainoastaan Garriganin tuska on olennaista.

SUOSITUS: The Last King of Scotland on Forest Whitakerin elokuva. Se ei sääli kyllä puutu Ugandan kriisin syihin muuten kuin viitteellisesti vaan keskittyy luomaan henkilökuvaa Aminista. Siinä se onnistuu mallikkaasti, mutta elokuvalla olisi ollut potentiaalia enempään. The Last King of Scotland julkaistaan DVD:lla Suomessa tässä kuussa.

Tagit: Arvio, elokuva, popkulttuuri.

Tälläkään tekstillä ei ole sarjakuvan kanssa varsinaisesti mitään tekemistä. Pyhinä julkaisen sarjakuva-arvioita. Lupaan!

Kävin eilen Elokuva-arkistolla katsomassa Mustan Emmanuellen (Emanuelle nera, Italia 1975). Kyllä, softcore-erotiikkaa. Emmanuelle-sarja, josta eilisiltainen filmi on siis spin-off, on jonkinasteinen seitsemänkymmenlukulaisen pehmopornon kultastandardi jonka äärellä minua vanhempi sukupolvi menetti viattomuutensa. Itse en sarjan teoksiin ole aiemmin perehtynyt, lieneekö syynä varjeltu lapsuus vai se, että Emmanuellen kulta-aika oli 80-luvulla jo mennyt.

Yleisö teatterissa koostui ei niinkään sadetakkimiehistä, mutta noin parikymppisistä hipstereistä. Lienee turvallista olettaa, että paikalle oli saavuttu mehevän campin tuoksun houkuttelemana. Se oli lähinnä minunkin syyni: hassu vanha pornoelokuva, jonka kammottaville asenteille voi nauraa. Myönnän, että tällaisessa elokuvaharrastuksessa on tiettyä vastenmielistä verenhimoisuutta: menemme katsomaan kulttuuriteosta, että näemme jonkun epäonnistuvan. Vähän niin kuin menisimme paralympialaisiin nauramaan.

Emmanuelle-sarjan elokuvissa matkustetaan tavalisesti jonkin tekosyyn vuoksi eksoottisessa miljöössä ja kohdataan uusia tuttavuuksia. Ja sitten otetaan vaatteet pois. Mustassa Emmanuellessa nimihenkilö (Laura Gemser) matkustaa Keniaan valokuvaamaan lehtiartikkelia. Tummaihoinen Emmanuelle joutuu kohtaamaan kysymyksiä omasta seksuaali- ja rotuidentiteetistään, joita hän käsittelee riisumalla vaatteensa mahdollisimman usein. Vastauksia ei kuitenkaan löydy vaikka päähenkilö rakastelisi kuinka monen miehen tai naisen kanssa. (Se, että kaikilla miehillä on housut jalassaan yhdynnän aikana saattaa vaikuttaa asiaan.) Lopussa maltillisia polkuja tallonut elokuva lopulta eksyy kunnolla itseparodian puolelle, kun Emmanuelle purkaa identiteettikriisiään kokonaiseen monikulttuuriseen krikettijoukkueeseen!

Ensimmäinen ajatus elokuvan jälkeen: yllättävän vähän rasismia. Keniaa kuvataan suorastaan ihastuneesti, takertumatta kliseisiin mitenkään erityisen nolostuttavasti. Keniassa kuvattu materiaali näyttää itse asiassa paikoin oikein kauniilta ja paikalliset kuvataan ihmisinä, toisin kuin toistensa sukuelimiin jatkuvasti kompastelevat eurooppalaiset seksimaanikot. Itse asiassa tarinan ainoa hahmo, joka ei harrrasta seksiä Emmanuellen (tai kenenkään muun) kanssa on hyvätapainen Kenialainen tutkija, joka suomentajan mukaan kertoo pyrkivänsä olemaan “täydellinen neekeri” (“the perfect black”). Kukapa meistä ei? Suomentaja tuntuu olevan muutenkin hieman hukassa, lisäten esimerkiksi “kannibaali!” -huutoja kohtaukseen, jossa Emmanuelle yhtyy kenialaiseen autonkuljettajaan. Eri ääninauhan pohjalta tehty käännös vai muuten vaan häiriintynyt suomentaja?

Kameran takana istuvat rakastavat Gemseriä, ja niin kaikki tarinan hahmotkin. Tai sitten Emmanuelle-maailmassa naisia tavallisesti tervehditään kourimalla näiden rintoja. Ja sitten otetaan vaatteet pois. Onhan toki laiha Gemser viehättävä, kuten elokuvan muutkin naiset, mutta filmin kikkarapäiset valkoiset apinamiehet olisi kylläkin pitänyt ajella jollain oksasahalla. Näitä lumimiehiä katsellessa mahdollinen 70-lukunostalgia kuolee kirkuen.

Kokonaisuus ei ole lopulta oikein millään tasolla kiinnostava. Leffan erotiikka muuttuu puuduttavaksi, kun hahmot harrastavat seksiä kompulsiivisesti joka toisen kohtauksen päätteeksi. Elokuvan seksillä ei ole tarkoitusta eikä siten oikein minkäänlaista latausta. Musta Emmanuelle jää kuriositeetiksi, jossa kauniisti kuvatut ihmiset kohtaavat kauniisti kuvatuissa maisemissa. Ja sitten otetaan vaatteet pois.

Elokuva esitetään osana Elokuva-arkiston Italia-sarjaa vielä ensi lauantaina.

Tagit: elokuva, popkulttuuri.

ART SCHOOL CONFIDENTIAL
Elokuva
Ohjaus Terry Zwigoff
Pääosissa Max Minghella, Sophia Myles, John Malcovich, Anjelica Huston, Jim Broadbent

Terry Zwigoff on ohjannut kaksi onnistunutta sarjakuviin liittyvää elokuvaa. Ensimmäinen on eksentristä taiteilijaa hyvinkin lähelle pääsevä dokumentti Robert Crumbista, toinen taas Ghost World, alkuperäisteokselle uskollinen sovitus Daniel Clowesin samannimisestä sarjakuvasta. Nyt sarjaa jatkaa kolmantena ART SCHOOL CONFIDENTIAL, sovitus Clowesin sarjakuvasta sekin. Elokuvan DVD-versio on hiljattain ilmestynyt Suomessa.

Clowes on myös käsikirjoittanut elokuvan. En ole lukenut alkuteosta, mutta sovitus on kelvollinen elokuva, joka tuntuu olevan teemojensa kanssa pahasti eksyksissä.

Tarina seuraa taidekoulussa opintojaan aloittavan Jeromen (Max Minghella) itsensä etsimistä. Jerome on kliseinen häviäjä, joka on tarkoitettu jonkinlaiseksi näkökulmahenkilöksi. Suu auki autistisesti hortoileva ja otsiaan oikeissa kohdissa draamaatisesti kurtisteleva Max Minghella tekee Jeromesta kuitenkin sen verran vastenmielisen läjän, että kannattaa miettiä mitä mieltä oikein on itsestään, jos Jerome tuntuu samastuttavalta.

Ei niin, että elokuvasta löytyisi yhtään miellyttävää hahmoa. Koulun opiskelijat ovat kokoelma karikatyyrejä hollywood-kliseitä toistavasta elokuvaohjaajasta teennäisiin kuvataiteilijoihin. John Malcovich syö lavasteita minkä ehtii turhamaisena piirustuksenopettajana. Anjelica Hustonin esittämä opettaja on melko sympaattinen, mutta hän on ruudussa yhteensä noin 30 sekuntia – vaikka hänen nimensä onkin DVD:n kannessa.

Zwigoffin misantrooppinen friikkisirkus on paikoin hyvinkin viihdyttävä. Taideammattilaisten asenteille irvailevat kohtaukset ja sukkela dialogi naurattavat tämän tästä. Pidemmän päälle tarinan silkka ihmisviha käy väsyttämään, vaikka teemaa varioidaankin nokkelasti. Lisäsyvyyttä haetaan sivujuonella koulun ympäristössä vaanivasta sarjamurhaajasta, joka ei vie elokuvaa niin pahasti sivuraiteille, kuin voisi kuvitella.

Merkillisintä on Art School Confidentialin näkemys taiteesta, joka on kuin suoraan populististen kulttuurikommentaattoreiden hekumallisen kosteista päiväunista. Jeromea ei arvosteta, koska hän piirtää naturalistisella tyylillä. Sen sijaan abstraktimmat teokset, jotka esitetään naurettavina, keräävät tarinassa arvostusta. Ymmärrän kyllä piirrostaidon merkityksen, mutta tämänkaltainen argumentointi “esittävän taiteen” puolesta johtaa pahimmillaan latomaalausten ihasteluun. Pahin klisee elokuvassa on taidekisan voittava kyvytön “outsider artist”, tympeä muunnelma Keisarin uudet vaatteet -teemasta.

Siis kaikki ihmiset ovat paskoja, kaikki taide on perseestä: tämän viestin osasin tiivistää minäkin jo kolmetoistavuotiaana. Korjasin kantaani sittemmin, Terry Zwigoff ilmeisesti ei.

SUOSITUS: Art Schoold Confidential on hauska elokuva, teräväkin, mutta kun se erehtyy luulemaan oikeasti kertovansa jostain, lopputulos alkaa hieman nolostuttamaan katsojaakin.

Tagit: Arvio, elokuva.

Michael Bay ohjaa elokuvaa Transformers-tuoteperheen hahmoista. Kesällä ensi-iltansa saavaa elokuvaa ympäröi tyypillinen innostuneen odotuksen ja pedantin valittamisen kulttuuri. Toisaalta lapsuuden robottihahmot halutaan kovasti nähdä valkokankaalla, toisaalta halutaan, että elokuva tehdään “oikein”, uskollisena lähdemateriaalille.

Satunnainen ajatus eilen tuopilla: uskollisuutta lähdemateriaalille vaativat fanit unohtavat, että lähdemateriaali on useimmiten kosmisen typerää. Otetaan esimerkki suoraan autenttisesta lähdemateriaalista. Transformers-animaation jaksossa Sea Change tapahtuu seuraavaa: Seaspay, kerrostalon kokoinen robotti, rakastuu toisella planeetalla asuvaan merenneitoon. Kylvettyään planeetan taikalähteessä Seaspray muuttuu meri-ihmiseksi voidakseen olla mielitiettynsä kanssa. Samassa jaksossa paha robotti huijataan samaisessa lähteessä muuttumaan puuksi.

Romantiikkaa, toimintaa ja puuksi muuttuva robotti: selvästikin aineistoa, joka ansaitsee tulla siirretyksi valkokankaalle sellaisenaan.

Jokaista esimerkiksi Simon Furmanin kirjoittamaa kelpo Transformers-tarinaa kohden on puolen tusinaa animaatiota tai sarjakuvaa, joissa ei ole hiventäkään järkeä. Itse toivon, että Michael Bay tuotantotiimeineen pidetään mahdollisimman kaukana lähdemateriaalista ja hän tekee kaksituntisen spektaakkelielokuvan, jossa murhanhimoiset jättiläisrobotit teurastavat toisiaan ja tuhoavat kiinteistöä.

Toisaalta, Transformers: The Girl Who Loved Powerglide on aikuisviihde-elokuva, joka vain odottaa tekemistään.

Tagit: elokuva, Linkit.