Katuoja

Lumonetti on julkaissut suuressa viisaudessaan kirjoittamani arvion, jossa paloittelen Stephen Kingin romaaneihin perustuvan Musta torni -sarjakuvan toisen osan sekä Lordi 3: Verensininen -albumin. Rami Rautkorpi kirjoitti kolmannesta Lordi-sarjakuvasta jo aiemmin Katuojaan ja hän myös piti sarjakuvasta enemmän kuin minä. Mahdottoman kehno ei Verensininen kuitenkaan ollut ja vertailussa täysin tarpeettomaan Mustaan torniin, Lordi suorastaan loistaa.

Anime-lehden numerossa 32 jatkuu kolumnisarjani Bedefiili muistelee. Ja kyllä, annoin palstalleni nimen viimeisenä aamuyönä ennen ensimmäisen kolumnin deadlinea, ja se näemmä kelpasi. Sarjan kolmannessa osassa jaan vinkkejä manga-tapahtumia järjestäville tahoille ja yritän varmistaa, ettei minua kutsuta enää yhteenkään mangapaneeliin, ikinä, siinä todennäköisesti onnistumatta.

Tässä kuussa olen myös vieraillut Amerikan Yhdysvaltojen jännittävässä fantasiamaailmassa, New Yorkin maagisessa kaupungissa. En nähnyt Hämähäkkimiestä, ja lentoyhtiö kieltäytyy silti antamasta rahojani takaisin. Englanninkielisen matkaraporttini voi lukea Af-Riikka -blogista.

Tagit: Linkit, manga, turismi.

Virittäkää vastaanottimenne. Maanantaina 5.5. olen vieraana YleX Tänään -lähetyksessä klo 13.30. Tarkemmin sanottuna olen “YleX-leffavieraana” katsomassa Iron Man -elokuvaa jonkinlaisen supersankariasiantuntijan/kylähullun roolissa. Itse elokuva on sivumennen sanoen mainio. Yleensä supersankarileffoja painaa se, että ne yrittävät olla kaksi tarinaa: alkuperätarina ja jokin toinen tarina. Rautamiehessä alkuperätarina on koko tarina, joten se pysyy koossa esimerkillisesti. Mitä enemmän pohdin näkemääni, sitä enemmän minusta alkaa tuntua siltä, kyseessä saattaa olla toistaiseksi paras Marvel-filmatisointi.

Lumonetin puolella liityn Yotsuba&-sarjakuvaa ylistävien kuoroon. Arviossani käsittelen sarjakuvaa sen lukemisen vaivattomuuden kautta. Siinä tavassa, jolla Kiyohiko Azuma onnistuu tekemään kokonaisuudesta ikään kuin vahingossa luettavan on jotain lähes mestarillista. Lisäksi Yotsuba& on sarjakuva, jonka maailmankuvassa ei ole mitään negatiivista ja se on silti kiinnostava. Loputtomien keskikertaisten shojo- ja shounenmangojen tulvan keskellä Youtsuba& on se yksi kelluva puunpala, johon hukkuva voi takertua.

Tagit: Linkit, manga.

Myin hiljattain Viisi Valhetta Mangasta -juttusarjan Japan Pop -lehdelle ja nyt sarjan ensimmäinen valhe on julkaistu lehden numerossa 1/2008.

Japan Pop on Anime-lehdestä paenneiden toimittajien ideoima julkaisu, joka on sisällöltään ja fokukseltaan varsin samansuuntainen Anime-lehden kanssa, varsinkin jos vertaa vuoden ensimmäistä Japan Popia viime viikolla ilmestyneeseen uudistuneeseen Anime-lehteen. Molemmat käsittelevät mangan ja animen ohella “manga-elämäntyyliä”, lainatakseni Stu Levyä: japanilaista musiikkia, muotia ja ruokaa, muutaman lieveilmiön mainitakseni. Itselläni ei ole voimakkaita mielipiteitä Anime-lehden ja Japan Popin keskinäisestä paremmuudesta. Päädyin tuputtamaan tekstiä Anime-lehden sijaan Japan Popille lähinnä siksi, että tunnen enemmän jälkimmäisen toimituskuntaa.

Viisi valhetta mangasta -sarjan tarkoitus oli purkaa tiettyjä fakkiintuneita, epäreiluja tai mielestäni kokonaan virheellisiä käsityksiä liittyen mangan harrastamiseen. Osittain koen onnistuneeni ja tekstien olevan edelleen ajankohtaisia, joskin muutamat valheet vaativat päivittämistä ennen lehtijulkaisua jo pelkästään vuoden aikana Suomen mangakentässä tapahtuneen kehityksen takia.

Eräs tavoitteeni oli purkaa mangan ja myyttisen “muun sarjakuvan” harrastajien välistä jännitettä ja saada osapuolet nostamaan päitään poteroistaan. Otakunvirka-blogin viimeviikkoinen kirjoitus todistaa, että poterot ovat edelleen olemassa ja että niistä ammuskellaan vähän sinne päin. Kirjoittaja on kyllä paikoin samoilla linjoilla Viisi valhetta mangasta -tekstieni kanssa, mutta sortuu muun muassa outoon harhaluuloon homogeenisestä “länsisarjakuvan harrastajien” ryhmästä, jolla on jonkinlainen yhteinen linja – eli peilikuva samasta ennakkoluulosta, jota jotkut mangaan penseästi suhtautuvat viljelevät. Otan tämän epäkohdan puheeksi seuraavassa Länsisarjakuvaharrastajien & Mangavihaajien kokouksessa ja ehdotan sanktioita!

Lisäksi kirjoitus viittaa minuun “elitismiin sortuvana”, joka on hieman outo määritelmä tyypille, jonka forte ovat Hämähäkkimies-teemaiset kullivitsit. Jonkinlaista elitismiä sekin, kait.

Tagit: manga, Viisi valhetta mangasta.

PEACH FUZZ
Pauna Media Group
Lindsay Cibos, Jared Hodges
176 sivua, mustavalkoinen

Lindsay Cibosin ja Jared Hodgesin PEACH FUZZ on osa Pauna Media Groupin julkaisuohjelmaa. Luin hiljattain PMG:n kaikki julkaisut Sarjainfo-lehden artikkelia varten ja jos joudun lukemaan enää yhtäkään tarinaa maagisesta prinsessasta fantastisessa satumaassa, kaivan silmät päästäni paistinlastalla.

Prinsessasatu-yliannostukseni ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö tuomitsisin PMG:n julkaisuhankkeet. PMG julkaisee pääasiassa yhdysvaltalaisen TokyoPopin niin sanottua OEL-mangaa. “Original english language” -manga on siis pseudojapanilaista sarjakuvaa, jota ei olla tehty japanissa saati sitten japanilaisten tekijöiden toimesta. Puristeille, joiden mielestä kaikki kaunis ja hyvä tulee japanista OEL on tietenkin kauhistus, mutta jos asiaa tarkastelee yhtään vähemmän mielipuolisesta perspektiivistä, voi todeta tekijöiden kansallisuuden olevan yhdentekevä. OEL-artistit tekevät vain sitä, mitä nuoret taiteilijat ovat tehneet kautta historian: nappaavat vaikutteet töihinsä omista suosikeistaan. Se, että PMG ja TokyoPop käyttävät japanilaisen sarjakuvan suosiota hyväkseen markkinoidessaan länsimaisten tekijöiden työtä on lähinnä merkki siitä, että japanilaisella sarjakuvaestetiikalla on entistä enemmän kysyntää. Siitä vain on tulossa myös länsimaisen sarjakuvan estetiikkaa. Osamu Tezuka haki vaikutteensa yhdysvalloista, Katsuhiro Otomo puolestaan euroopasta ja nyt ne tulevat takaisin kierrettyään ensin Tyynenmeren ja Atlantin.

Perusteltu PMG-kritiikki kohdistuu yhtiön vaihteleviin tuotantoarvoihin. Suomennokset eivät ole aina kelvollisia ja englanninkielisiä tekstejä on jätetty harhailemaan suomenkielisten julkaisujen sivuille. Tämä on tietysti lähinnä kauneusvirhe, mutta anteeksiantamaton yhtä kaikki.

Vastaavasti voi kritisoida yhtiön julkaisemien tarinoiden laatua: tusinaan julkaistuun sarjaan mahtuu vain pari kiinnostavaa viihdelukemistoa, muut ovat jotain suloisen yhdentekevän ja järjenvastaisen huonon shoojo-hiilikopion väliltä. Tästä joukosta Peach Fuzz on kenties kiinnostavin. En osaa sanoa, voinko suositella sitä, mutta se on ainakin jotain muuta kuin oletin.

Sarjan ensimmäisen pokkarin kannessa vaaleahiuksinen pikkutyttö katsoo vetoavasti lukijaan hymyillen. Hänen käsissään on lemmikkifretti joka myös nauraa. Tyttö on maalattu pastelliväreillä ja tausta hehkuu vaaleanpunaista. Peach Fuzz on valmiina viettelemään minut viattomaan pehmoeläinseikkailuun, murskaamaan minut vaahtokarkin makuiseen syleilyynsä!

Ja mitä vielä: vaahtokarkissa on partateriä sisällä. Peach Fuzz on ala-asteikäisille suunnattu kertomus siitä sadistista, joka elää jokaisen kärpäsen siipiä irrottavan ja muurahaisia suurennuslasilla polttavan lapsen mielessä.

Yhdeksänvuotias Amanda on hyljeksitty tyttö, joka ei saa huomiota edes kiireiseltä yksinhuoltajaäidiltään. Häntä kiusataan koulussa ja hänellä on yksi, tuskallisen pinnallinen kaveri. Hän saa äitinsä suostuteltua ostamaan itselleen lemmikkifretin, mutta terävähampainen elukka osoittautuu vaikeaksi hoidettavaksi.

Kun siirrytään kuvaamaan tapahtumia tarinan nimihenkilön, Amandan fretin näkökulmasta, kokonaisuudesta tulee vakavasti häiriintynyt. Omassa todellisuudessaan Peach kuvittelee olevansa prinsessa, joka julmasti kaapataan valtakunnastaan Amandan kotiin, jossa tämän elämästä tulee toistuvien koettelemusten helvetti. Fretti näkee tätä riepottelevien ihmisten kädet viisipäisinä hirviöinä, jotka keksivät toistuvasti uusia nöyryytyksiä, kun Amanda ystävineen kohtelee eläintä kuin lelua. Eläimen sisäinen monologi muuttuu alati harhaisemmaksi ja epätoivoisemmaksi, kun tämän maailmasta tulee satunnaisten kärsimysten sarja. Peach itkee yksin ja alkaa kuvitella liikkumattomien esineiden olevan sen uusia alamaisia – jotka nekin eläimen mielessä kääntyvät tätä vastaan. En olisi yllättynyt, jos sarja olisi päättynyt kohtaukseen, jossa järkensä menettänyt fretti makaa omissa ulosteissaan yrittäen purra raajojaan irti.

Nuoren fretin kärsimykset

Vastaavasti Peachia kurittava Amanda syöksyy suoraan ala-asteen helvettiin, kun luokkatoverit kiusaavat häntä ja tytön paras kaverikin päätyy puukottamaan Amandaa selkään. Peach Fuzz on lohduttoman tunnistettava kuvatessaan lasten lyhytnäköistä, satunnaista julmuutta, kohdistui se sitten eläimiin tai ihmisiin.

SUOSITUS: Osittain Peach Fuzzin kammottavuus perustuu siihen, että se on lähtökohtaisesti yli kuusivuotiaille suunnattu sarjakuva, joka on piirretty söpöin pehmein viivoin. Osittain taas se johtuu siitä, että se on oikeassa kuvatessaan lapset julmina kidutusautomaatteina: suurin osa lapsista on hirviöitä, jotka saattavat yhtä hyvin purra tai lyödä ilman järkevää syytä siinä missä aikuinen tervehtisi. Aion antaa Peach Fuzzin jollekin naperolle luettavaksi ihan vaan siksi, että voisin katsella sen itkevän. Pikku paskiainen todennäköisesti ansaitsee sen.

Tagit: manga.

Seuraa tiivistelmä valituista The Beat -blogin artikkeleista viimeisten parin viikon ajalta. (Kun varastat, varasta parhailta, ja The Beat on The News Blog of Comics Culture, oman julistuksensa mukaan.)

Erektion ehkä muistattekin. Sen jälkeen tuli tämä patsas:

Tuolta näyttää, kun taitavan kuvittajan pikkutuhma pin-up -kuva muunnetaan palaksi muovia.

Adam Hughes on paras siinä, mitä Adam Hughes tekee, mutta hänellä on vielä opittavaa taiteen luonteesta. Vastaus hänen kysymykseensä, onko jokin seksististä tai naisvihaista, jos sitä ei ole tarkoituksella sellaiseksi tehty, on — kyllä se voi olla. Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ja hyvät tarkoitusperät ovat vain kadotuksen katukiviä.

Monilla meistä on tietenkin se etuoikeus, että pyykkikorin ääressä pyllistelevän naisen näkeminen ei herätä minkäänlaisia kysymyksiä omasta minäkuvastamme tai asemastamme yhteiskunnassa, joten Mary Jane -patsaan aiheuttamaa kohua kuvailtiin myös pelkkänä myrskynä vesilasissa, ja verrattuna siihen, mitä oli vielä tulossa, se olikin sitä.

Marvelin päätoimittajalla Joe Quesadalla ei ollut juurikaan sanottavaa Mary Jane -patsaasta, mutta tätä Heroes for Hire #13:n kantta hän kommentoi sanomalla, että a) hän ei ole tarpeeksi perillä mangasta tietääkseen, mikä tämä “lonkeroraiskaus”-juttu on, mistä kaikki puhuvat, mutta b) siitä ei kuitenkaan ole kyse tuossa, niljahirviöillä vain sattuu olemaan lonkerot, ja c) kansitaiteilija on nainen, ettäs tiedätte.

a) Tunne vihollisesi, sanoi Sun Tzu, mutta mitäpä Quesada tietäisi jonkun itämaalaisen tuotannosta. b) Niljahirviöillä sattuu olemaan lonkerot, joilla ne istuttavat muniaan toisten olentojen kehoihin, à la Alien. En muista, annettiinko Claremontin ikinä kutsua sitä raiskaukseksi, mutta lukisit nyt urpo edes oman firmasi sarjiksia. c) Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ei edes nainen. Jos vallitseva kulttuuri, oli se sitten itämainen tai länsimainen, väittää tuota normaaliksi ja positiiviseksi naiskuvaksi, miksi ei naistaiteilija, kaikkea hyvää tarkoittaen, omaksuisi sitä?

Ja ehkä suurin rikos tuossa kannessa on se, että sen mainostama lehti ei edes sisällä pornoa. Rehellinen porno on eri asia, mutta tuo on jotain paljon alhaisempaa, tuo on silkkaa… markkinointia.

Mistä päästäänkin viimeisimpään vaiheeseen moraalin rappeutumisessa. Seven Seas -kustantamo peruutti Kaworu Watashiyan Nymphet-mangan julkaisemisen englannin kielellä, koska sen sisältö osoittautui amerikkalaisille markkinoille sopimattomaksi. Kiire napata potentiaalisen menestystuotteen lisenssi johti siihen, että alkuperäinen julkaisupäätös tehtiin vain ensimmäisen kokoelman perusteella. Nymphet vaikutti huumorisarjakuvalta, jossa pikkutyttö yrittää saada opettajansa vaikeuksiin käyttäytymällä hänen seurassaan äärimmäisen sopimattomasti (kts. kuva), mutta vähitellen ihastuu häneen oikeasti.

Sarjan edetessä siitä paljastui jotain vielä pervompia piirteitä (en ole vielä onnistunut saamaan selville, tarkalleen ottaen mitä), ja kustantamon pomo Jason DeAngelis päätti tehdä julmaa väkivaltaa sananvapaudelle päättämällä olla julkaisematta jotain, mitä ei halunnut julkaista.

Yleisesti ottaen ei ole järkevää kommentoida sellaista teosta, mihin ei ole itse tutustunut. Siksi en voi kummemmin kommentoida Nymphetiä tai, kuten jotkut ovat tehneet, sen vertautumista Alan Mooren ja Melinda Gebbien Lost Girlsiin, joka on sitä aiemmin mainitsemaani rehellistä pornoa.

Se on ilmeisesti myös lapsipornoa. En todellakaan voi selventää asiaa, koska minulla ei ole tapana ostaa mitään niin kallista sarjakuvaa ilman, että olen ensin lukenut sitä (eikä sitä virallisesti saa myydäkään EU:ssa ennen vuotta 2008 Peter Panin tekijänoikeuksien takia). Olen kuitenkin lukenut Mooren Smaxin, joka on värikäs satuseikkailu, jonka sankari harrastaa sisarensa kanssa insestiä, tai kuten faaraot sitä kutsuivat, avioliittoa. Tabujen rikkominen on Mooren leipätyö. Tai ei ehkä sittenkään: Tabujen rikkomista hän harrastaa huvikseen, mutta hänen leipätyönsä on kuvitteellisten tarinoiden kertominen.

Tagit: Linkit, manga, Marvel.

DRAMACON OSA 1
Pauna media group
Svetlana Chmakova
192 sivua, mustavalkoinen

DRAMACON on osa yhdysvaltalaisen TokyoPop-yhtiön niin sanottua OEL-mangajulkaisuja (Original English Language Manga). Termi on tietysti kauhistus kaikille, joille manga tarkoittaa yksinomaan japanilaista sarjakuvaa – tämähän on nyt sitä pelättyä pseudomangaa!

Toisaalta ymmärrän kritiikin: OEL-tyyppiset leimat enemmänkin kannustavat tekijää imitoimaan tiettyjä japanilaisen sarjakuvan maneereja kuin luomaan omaa tyyliään. Kun pokkarin takakannessa lukee manga, se on paketoitu kuin manga, voidaanko olettaa, että piirrosjälki, joka ei toista mangamaneereita päätyy julkaistavaksi sarjassa? Pauna media group on alkanut julkaista TokyoPopin on-se-mangaa-ihan-varmasti-on -tuotteita Suomessa, ensimmäisinä Bizenghast ja Dramacon.

Dramaconin keskusidea on hupaisan intertekstuaalinen: se on yhdysvaltalaisille sarjakuvamessuille sijoittuva ihmissuhdedraama. Nuori käsikirjoittaja Christie saapuu tapahtumaan myymään pienkustanteitaan poikaystävänsä ja kavereidensa kanssa. Asiat mutkistuvat, kun Christien poikaystävän öykkäröidessä tyttö ihastuu naapuripöydän naamiaisasuiseen heppuun.

Parhaimmillaan Chmakova on kuvittaessaan conin friikkisirkusta ja con-kokemusta yleensä. Miljöökuvauksessa on tunnistettavaa hektisyyttä ja epätodellisuutta. Irvaillessaan jenkkiläisen sarjakuvaskenen omituisuuksille Chmakova onnistuu olemaan paikoin oikein hauska.

Kuvatessaan Christien orastavaa ihastusta Dramacon pysyy myös hyvin koossa. Kaikki on somaa ja samastuttavaa, mutta merkittävin ongelma on tarinan keskeisessä konfliktissa. Christien poikaystävä on nimittäin kuvattu niin vastenmielisenä mulkvistina, että on oikeutettua toivoa päähenkilön päätyvän yhteen uuden ihastuksensa kanssa. Toisaalta tarina ei anna yhtään järkisyytä sille, miksi Christie yleensäkään on poikaystävänsä kanssa.

Dramaconin kuvitus on hyvinkin maneerista, kuten odottaa sopiikin. Chmakova liioittelee hahmojensa reaktioita, käyttää pelkistettyjä chibi-hahmoja ja dekompressoi kerrontaa dramaattisimmissa kohtauksissa. Ongelmallisinta on tapa, jolla Chmakova liioittelee Christien joka ikistä reaktiota. Tästä johtuen minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä, miltä Christien pitäisi näyttää. Mielessäni hahmo on oikeastaan vain kumisesti vääntelehtivä kasa piirteitä, jotka eivät muodosta mitään mielekästä kokonaisuutta – eräänlainen autismin kuvaus sarjakuvamuodossa, siis, mutta tuskin mitään mitä tekijä tarkoitti.

SUOSITUS: Ongelmista huolimatta Dramacon oli mutkaton ja paikoin kiinnostavakin sarjakuva. Se palvelee parhaiten kaltaisiani tarinan intertekstuaalisista elementeistä kiinnostuneita lukijoita – sarjakuva-aktiiveja, siis.

Tagit: Arvio, manga.

FUSHIGI YUUGI
Egmont kustannus
Yuu Watase
192 sivua, mustavalkoinen

Niin sanottu shoojo-manga eli nuorille tytöille suunnattu sarjakuva on kovasti kysyttyä Suomessakin. Kyseessä on kuitenkin sarjakuvalukijakohderyhmä, jota ei ole aiemmin juuri palveltu. Nyt nuoret naiset ovat kuitenkin löytäneet japanilaisen sarjakuvan ja kustantamot tekevät parhaansa julkaistakseen heille luettavaa.

Shoojo-manga on siitä ongelmallinen genre julkaistavaksi, että shoojo-sarjat ovat säännöstään lyhyitä: vaikka sarja olisikin suosittu, sitä ei ole kovin montaa osaa julkaistavaksi. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä shoojo-genren hahmot painiskelevat useimmiten tosirakkauden aiheuttamien sydämentykyksien kanssa. Poikain toimintasarjassa voidaan joka kuukausi kohdata uusi vihollinen päihitettäväksi, mutta kun tyttö saa pojan, ei paljoakaan kerrottavaa jää. Jos tyttö löytäisi joka kuukausi uuden, paremman pojan, operoitaisiinkin ihan eri lajityypissä.

FUSHIGI YUUGI on hyvinkin tyypillistä tyttöin mankkaa. Höpsö teinityttö Miaka Yuuki löytää kirjastosta maagisen kirjan, jonka kautta hän siirtyy pakoon ikävän tylsää nyky-Japania myyttiseen Kiinaan. Siellä häntä tervehditään legendan sankarittarena. Ennustus kertoo, että kerättyään tähtikuvioita vastaavat henkilöt, Yuukista tulee jumalvoimainen pelastaja, joka nostaa valtakunnan jaloilleen kaaoksesta.

Tämä kaikki on tietenkin suloisen yhdentekevää, sillä maailman pelastaminen unohtuu pian ja keskitymme olennaiseen: romanttisiin kommelluksiin ja lähikuviin kaipuun täyttämistä, vettyvistä silmistä. Yuuki on ihastunut nilkkimäiseen Tamahomeen, naisten vaatteisiin pukeutuvan keisari Hotohorin sydän taas sykkii Yuukille ja Nuriko taas haluaa Hotohoria, mutta koska ei voi saada häntä, ripustautuu tämä Yuukin kiusaksi Tamahomeen, jota taas kiinnostaa vain raha. Kaikki vielä mukana? Hyvä! Ja tämä kaikki ykköspokkarissa!

Mitä maailman pelastamiseen tulee, jää se auttamatta romanttisen kohkaamisen taustalle. Meille ei itse asiassa missään vaiheessa kerrota, mikä kaaos oikein valtakuntaa uhkaa. Kenties uhka on naisten vaatteisiin pukeutuva keisari, joka uskoo maagisiin ennustuksiin eikä ole kiinnostunut naisista jos nämä eivät ole myyteissä ennustettuja sankarittaria?

SUOSITUS: Fushigi Yuugi on oikein somaa tyttömangaa, joka ottaa genrekonventiot haltuun mallikkaasti. Watase piirtää pieteetillä niin miljöökuvauksen kuin lähikuvat ihastuneista hahmoistaan. Hän on myös pätevä tarinankertoja, joka ei anna söpöilyn jumiuttaa tarinaa. Itse olen niin kaukana kohderyhmästä, että etäisyyksiä pitää mitata astronomisilla yksiköillä, mutta voin nähdä että tämä vetoaa shoojo-genren ystäviin.

Tagit: Arvio, Egmont, manga.

Aloitetaan anekdootilla. Nimeltä mainitsemattoman japanilaisen kustannusyhtiön edustaja on vierailemassa Frankfurtin kirjamessuilla. Hänelle esitellään paikallisten kustantajien laitoksia japanilaisista sarjakuvista. Osasto on massiivinen – nämä kuitenkin ovat Frankfurtin kirjamessut. Kierrettyään isäntiensä kanssa osastoa edustaja vaikuttaa hämmentyneeltä. “Mistä täältä pääsee seuraavaan kerrokseen?” hän tiedustelee. Isännät joutuvat selittämään, että tämä nyt valitettavasti oli kokonaisuudessaan tässä.

Japanin sarjakuvamarkkinat ovat valtavat. Eräs tärkeimmistä syistä siihen, miksi manga löysi tiensä suomalaisille kioskeille vasta hiljattain on se, että japanilaisia ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Jos viikottaisen mangapuhelinluettelon levikki japanissa lähentelee viittä miljoonaa, kannattaako julkaisijan käyttää resursseja ottamaan haltuun markkinat, jossa kuukausittainen pokkari saattaa yltää täpärästi viisinumeroiseen myyntiin?

Vasta kun mangan myynti notkahti, aktivoituivat japanilaiset kustantamot markkinoimaan tuotteitaan myös ulkomaille. Muun muassa tästä on seurannut mangan suosion huikea kasvu 2000-luvulla länsimaissa. On helppo katsoa nousevia käyriä ja kuulla kassakoneen kilinää päässään. Mutta vaikka suomalainen kustantaja saisikin tehtyä kustannussopimuksen japanilaisen yhtiön kanssa, merkit viittaavat eivät niinkään mangan suosion hiipumiseen, mutta sen suosion tasoittumiseen.

Vuonna 2006 japanilaiset sarjakuvamarkkinat kokivat huomattavan 4,2 prosentin notkahduksen. Kun puhutaan yli 3 miljardin euron markkinoista, muutamankin prosentin lasku on kymmeniä miljoonia. Japanin mangamarkkinat ovat olleet loivassa laskussa jo kymmenen vuotta. Syyksi epäillään nuorisokohderyhmän pienenemistä sekä vaihtoehtoisten medioiden suosion kasvua.

Länsimaissa puolestaan mangan myynnin kasvu on hidastumassa, tasoittumassa: kaupat ovat ymmärtämässä, miten paljon mangaa kannattaa asetella hyllyihin ja miten paljon sitä menee. Japani on ollut edelläkävijä mangan suhteen, mutta tuleeko mangan suosion hiipuminen näkymään suhteellisena myös länsimaissa?

Yksi syy suosion laantumiseen länsimaissa on yksinkertainen: varkaus. Internetin toinen sääntö – ensimmäisen ollessa “siitä on jo porno” – on “piraatit voittavat aina”. Manga- ja animeharrastajat ovat järjestäytyneet tehokkaiksi vertaisverkoiksi, jotka eivät ainostaan levitä piraatteja mangasta ja animesta, vaan peräti kääntävät niitä itse. Niin sanotut fansubit leviävät nettiin tuoreeltaan, samalla kun mahdollinen käännös saattaa olla vasta harkinta-asteella.

Aika näyttää, mitä tapahtuu mangalle nuorisokulttuurina. Vaikka niin sanottu “manga-elämäntapa” häviäisikin, markkinat on jo luotu ja mangan aseman vakiinnutettu osana sarjakuvaa länsimaissa. Manga ei ole katoamassa mihinkään, mutta voimme nähdä jo suosion katon. Jos olemme onnekkaita, manga voi maksaa palkan joukolle kustannustoimittajia ja kääntäjiä, mutta manga tuskin tulee maksamaan kenenkään bemaria.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

Kunhan mangaa lukeva yleisö varttuu, alkaa oikeasti hyvän mangan julkaisu. Kunhan manga vakiinnuttaa asemansa markkinoilla, oikeasti hyvä manga syrjäyttää teineille suunnatun fantasiaviihteen. Kauppojen hyllyt täyttyvät Tezukasta, Taniguchista ja Tatsumista samalla, kun ratsastamme yksisarvisilla pilvien päällä ja takapuolestani lentää perhosia. Ihan kohta se aika koittaa. Ihan varmasti koittaa.

Optimistiset harrastajat ovat toistelleet niin sanotun laatumangan vain odottaen hetkeään. Laatumangalla tässä tarkoitan joko tunnustettuja klassikoita, vaihtoehtoista taidemangaa tai vähemmän tuttujen genrejen edustajia. Genrekirjo on usein toisteltu tosiasia puhuttaessa japanilaisesta sarjakuvasta. Todistettavasti se myös pitää paikkansa. Mangan piiriin kuuluu huikea skaala tarinoita erilaisista aiheista eri yleisöille. Mangaan mahtuu sarjakuvia liikemiehistä, tölkkinuudelin historista ja suolikaasulla toimivista kalazombeista*. Ennen pitkää, sanomme itsellemme, tämä diversiteetti alkaa näkyä täälläkin.

Olen itsekin toistellut tätä valhetta toisinaan. Kirjoittaessani vuonna 2004 lopulla Salapoliisi Conan -mangasta olin jo hivenen skeptinen: “koska koittaa sen aidosti hyvän japanilaisen sarjakuvan aika?”, penäsin. Kenties se on koittanut, onhan tällä hetkellä suomalaisilla markkinoilla enemmän mangaa kuin koskaan. Katsotaanpa mitä on tarjolla – alla lista käännösmangasta aakkosissa. Nimen perässä on lista sarjakuvan lajityypeistä.

Akira – sci-fi / toiminta
Dragon Ball – fantasia / toiminta
Dream Kiss – romantiikka
Emma – romantiikka / historia
Fushigi Yuugi – fantasia
Fullmetal Alchemist – fantasia / toiminta
Gunnm – sci-fi / toiminta
Hiroshiman poika – draama / historia
Inuyasha – fantasia / toiminta
Kajika – fantasia / toiminta
Kamikaze Kaitou Jeanne – fantasia / toiminta
Kill me Kiss me – romantiikka / toiminta
Les Bijoux – fantasia
Neon Genesis Evangelion – sci-fi / toiminta
One Piece – fantasia / toiminta
Princess Ai – fantasia / romantiikka
Ragnarök – fantasia / toiminta
Ranma ½ – fantasia / toiminta / komedia
Salapoliisi Conan – rikos
Sandland – fantasia / toiminta
Time Stranger Kyoko – fantasia / toiminta
Tokyo Mew Mew – fantasia / toiminta / romantiikka
Yu-Gi-Oh! – fantasia / toiminta

Olen varma, että istutte monitoreidenne edessä mykistyneenä tästä tarjonnan kirjosta.

Neljä vuotta niin sanottua mangabuumia, ja silti lähes kaikki julkaistavat mangat ovat fantasiakertomuksia, jotka on suunnattu teini-ikäiselle yleisölle. Gekika puuttuu käytännössä kokonaan. Rikosjännäreitä edustaa vain Salapoliisi Conan, joka on enemmän Neiti Etsivää kuin Philip Marlowea. Käännetyt sci-fi-mangat ovat toiminnallisia ja lainaavat teemoja enemmän fantasiasta kuin niin sanotusta kovasta science fictionista. Kauhua ei ole lainkaan. Kokeilevaa sarjakuvaa ei ole lainkaan. Käännetyt ihmissuhdemangat ovat viihteellisiä teiniromansseja, vakavampaa arkikuvausta ei näy listalla. Ja ennen kaikkea, käytännössä kaiken käännösmangan kohdeyleisö on alla 18-vuotiasta. Nämä ovat teinisarjakuvia, Hiroshiman pojan kaltaisia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tähän ei myöskään ole tulossa välitöntä muutosta. Kustantajat ovat löytäneet ostovoimaisen kohdeyleisön ja keskittyvät palvelemaan sitä.

Hypoteesi tuntuu olevan, että fantasiamangaa lukevat teinit kyllästyvät ennen pitkää viihdemangaan ja siirtyvät aikuisille suunnatun mangan pariin. Teinien markkinat muuttuvat aikuisten markkinoiksi ja eri genrejen eri kohderyhmille suunnattuja sarjakuvia aletaan julkaista. Suomen markkinat ovat pienet, mutta jos edellinen optimistinen olettamus toteutuu, voi laatumangan julkaisu olla kaupallisesti kannattavaa.

Tämä on hivenen nyrjähtänyt olettamus mangan harrastamisen luonteesta. Vaikka mangaharrastaja onkin keskimäärin kiinnostunut laajemmin japanilaisesta pop-kulttuurista, on ylimielistä olettaa että sama harrastaja kiinnostuu muustakin mangasta, vain siksi että se on mangaa. Nyt julkaistua mangaa yhdistää viihteellisyys ja toiminnallisuus. Samalla viihteellisyys ja toiminnallisuus muuttuvat ominaisuuksiksi, joita lukija vastaisuudessakin odottaa sarjakuviltaan.

Harva yleensäkään lukee sarjakuvia sen takia, että se on sarjakuvaa, puhtaasta kiinnostuksesta ilmaisumuotoon. Sarjakuvaa luetaan sen takia, että se tarjoilee miellyttävää sisältöä. Minä luen supersankarisarjakuvia, koska missään muussa mediassa supersankarigenren tarinoita ei tehdä yhtä hyvin. Samoin manga tarjoilee teineille suunnattuja toimintafantasioita paremmin kuin muu sarjakuva – tai muut mediat.

Hieman kärjistäen, kukaan täysjärkinen ei voi väittää, että toimintafantasiaan tykästynyt fani siirtyisi Dragon Ballista luontevasti Jiro Taniguchin Walking Manin pariin. Toinen kertoo supervoimaisten taistelijoiden yhteenotoista, jälkimmäinen taas, no, miehestä joka kävelee. Eikä sano mitään. Loppuhuipennuksessa hän rikkoo silmälasinsa. Ehkä olen yksin, mutta Toriyama-fanin muuttuminen Taniguchi-faniksi tuntuu hieman liian suurelta loogiselta harppaukselta.

Jos teini katsoo Hollywood-toimintaelokuvia, oletammeko, että hänestä kasvaa Ingmar Bergman-fani vain sen takia, että Jerry Bruckheimer ja Bergman tekevät molemmat elokuvia? Viimeisintä Idols-tuotetta fanittava nuori ei aikuisena lähde kuuntelemaan Gustav Mahlerin sinfonioita siksi, että molemmat ovat musiikkia.

Sarjakuvan lukeminen ja sarjakuvan harrastaminen ovat kaksi eri asiaa. Mangalla on kyllä tiettyä itseisarvoa juuri sen vuoksi, millä harrastajat suhtautuvat japanilaiseen pop-kulttuuriin yleensä: kaikki manga on lähtökohtaisesti jollain tasolla kiinnostavaa. Silti tilastot puhuvat puolestaan. Mangan lukijat haluavat toimintafantasiaa, ja sitä myös tarjoillaan heille ja sitä he ehdollistuvat vaatimaan. Laatumangan tulemisen odottaminen alkaa tässä vaiheessa muistuttaa enemmän Godot’n odottelua.

* Junji Iton Gyo – yksi karmivimmista lukemistani kauhusarjakuvista, vaikka jutun juju näin sanallistettuna saattaa kuulostaa hieman hämärältä. Suosittelen.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.

Viisi valhetta mangasta -sarjan tämänkertainen väittämä on jonkinlainen vastareaktio mangan suosion nopeaan kasvuun. Nopeasti kasvava ja näkyvä mangan esiinmarssi on saanut lukijat ja kustantajatkin varpailleen: ajatellaan, että muu sarjakuva vuotaa lukijoita mangan piiriin. Voiko olla niin, että tulevaisuudessa ei luetakaan muuta sarjakuvaa kuin mangaa?

Tämä väittämä on rakennettu laholle perustalle. Se olettaa, että sarjakuvamarkkinat ovat nollasummapeli, jonka piirissä on rajattu määrä lukijoita joilla on rajattu määrä ostovoimaa, joka pitää jakaa kustantajien nimikkeiden kesken. Hieman realistisemmin ajatellaan, että kamppailu käydään lehti- ja kirjakauppojen hyllytilasta.

Perinteistä sarjakuvaa julkaisevat dinosaurukset, joita uhkaa sukupuutto pienten, ketterien manganisäkkäiden syödessä niiden munia – dramaattinen vastakkainasettelu, jolla ei varsinaisesti ole todellisuuspohjaa.

Yksi syy mangan suosioon on se, että mangatarjonnasta löytyy sisältöjä kohderyhmille, joita sarjakuva ei ole aiemmin palvellut. Esimerkiksi varteenotettavia teini-ikäisille tytöille suunnattuja tarinoita ei yksinkertaisesti ollut saatavilla sarjakuvina ennen Sangatsu Mangan Tokyo MewMew’n ja Egmont kustannuksen Time Stranger Kyokon kaltaisia julkaisuja. Suomen Disney-edustaja Sanoma Magazinesin pseudomanga W.i.t.c.h on konseptinsa puolesta täyttä “magical girl” -genren sarjakuvaa, joka palvelee samaa yleisöä kuin shojo-mangakin. Kaikki kolme mainittua sarjaa ovat olleet myyntimenestyksiä julkaisijoilleen.

On helppo tuomita lukeva yleisö markkinointikampanjoita seuraaviksi lampaiksi, mutta sisällöllä on merkitystä sarjakuvan suosioon. Monet mangat käsittelevät kohdeyleisölleen tärkeitä teemoja metaforan kautta. Shojo-genren sarjakuvat kaiken söpöilyn alla kertovat teini-iän ihastuksista samastuttavalla tavalla. Dragon Ballissa voi nähdä vertauskuvan nuoren miehen suorituksista ja koettelemuksista matkalla kohti aikuisuutta. Eräs mangan sisällöllinen myyntivaltti on se tapa, jolla ne eivät takerru toistamaan suosituksi todettua kaavaa loputtomiin. Hahmot muuttuvat, vanhenevat lukijoiden mukana ja sarjat lopulta päättyvät. Monissa jatkuvissa länsimaisissa sarjakuvissa juututaan hyväksi todettuun status quo’hon ja hahmot jäävät ajattomaan limboon niin pitkään kuin sarjakuvaa vain ilmestyy. Se on tietysti vain yksi tapa kertoa tarinoita sarjakuvalla, mutta manga tarjoaa vaihtoehdon.

Manga ei niinkään vie lukijoita muulta sarjakuvalta, kuin tuo uusia lukijoita sarjakuvan pariin. Manga on buumi -valheen yhteydessä todettiin mangafanien hakeutuvan mediasta toiseen saman tuoteperheen sisällä. Tämä toimii myös sisäänheittomekanismina sarjakuvan pariin: mangaa alkavat lukemaan myös ihmiset, jotka eivät aiemmin ole sarjakuvaa lukeneet.

Jos mitään, manga on toiminut piristysruiskeena sarjakuvan kustantamiselle yleensä. Pelko kirjakauppojen hyllytilan loppumisesta näyttää turhalta. Viime vuosien aikana yhdysvaltalaiset kirjakaupat ovat avanneet pitkän tauon jälkeen myymälänsä sarjakuvalle mangan suosion myötä. Samalla perinteiset kustantamot ovat alkaneet pakata sarjakuvieen mangapokkareita muistuttaviin kokoelmiin. Dinosauruksetkin mukautuvat, myös Suomessa. Sarjakuvaan vuosikausia flegmaattisesti suhtautunut Tammi ylläpitää alati laajenevaa Sangatsu-alamerkkiä ja yhtä lailla sarjakuvalle penseä Otava on julkaissut suomalaista pseudomangaa Vesi oli mustaa -teoksen ja syksyllä ilmestyvän Hokuto manga -kokoelman muodossa. Säännölliset vierailut Helsingin kirjakaupoista todistavat mangan tervehdyttävän vaikutuksen puolesta: sekä Suomalainen kirjakauppa että Akateeminen kirjakauppa ovat säännöllisesti laajentaneet sarjakuvaosastojaan.

Mangan ja muun sarjakuvan vastakkainasettelu on tarpeetonta. Minkä vain sarjakuvan suosion kasvaessa kaikki sarjakuvaharrastajat voittavat. Me voitamme.

Tagit: Kolumni, manga, Viisi valhetta mangasta.