Katuoja

WOLVERINE: ENEMY OF THE STATE – THE COMPLETE EDITION
Marvel
Mark Millar, John Romita jr.
352 sivua, värillinen

Eilisen kirjoitukseni Mark Millarista inspiroi osin WOLVERINE – ENEMY OF THE STATE -kokonaisuus, jonka luin hiljattain. Kovakantinen kirja kokoaa 13 numeroa X-Menistä tutun tuhoutumattoman psykopaatin edesottamuksia.

Wolverine on ongelmallinen hahmo siinä mielessä, ettei ole enää lähtökohtaisesti kovin kiinnostava. Larry Hama sai pitkiä tarinakokonaisuuksia aikaiseksi kartoittamalla Wolverinen unohdettua menneisyyttä, mutta kun teema oli käyty loppuun, ei jäänyt enää paljoa kerrottavaa. Viimeistään Origin-sarjan kuvaus Loganin teinivuosien viktoriaanisesta angstista sysäsivät hahmon parodian puolelle. Wolverine toimii sivuhahmona: hän on lyhyt sekopää, joka kestää loputtomasti rankaisua ja joku tykkää puukottaa ihmisiä. Päähenkilönä hän on hivenen yksipuolinen.

Millar ottaa pitkässä tarinakokonaisuudessaan hahmon haltuun niin ilmeisillä keinoilla, että se lähentelee neroutta. Hän poimii Wolverinen keskeiset ominaisuudet (kertauksen vuoksi: sekopäisyys, rankaisun kesto, puukottaminen) ja kääntää nupit kaakkoon. Wolverine on sekopäisempi kuin koskaan; Wolverine ottaa vastaan enemmän rankaisua kuin koskaan; Wolverine puukottaa hengiltä enemmän ihmisiä kuin koskaan.

Tarinassa Wolverine joutuu terroristikultin aivopesemäksi ja tämä lähetetään tappamaan Marvelin supersankareita. Saatuaan suhteellisen järkensä takaisin sankarimme lähtee luonnollisesti terroristien perään ja ruumiskasat kasvavat vuoriksi. Enemy of the State on käytännössä 352 sivua Wolverinea riehumassa ympäriinsä verisessä usvassa. Millar selvästikin nauttii päästessään leikkimään Marvelin leluilla. Psykopaattimutantin kynsien väärässä päässä nähdään melkein kaikki yhtiön keskeiset sankarit ja kymmenittäin enemmän tai vähemmän tunnettuja roistoja. Teurastuksen kuvittaa aina tasalaatuinen John Romita jr., joka pitää Millarin käsikirjoituksen edes jollain tasolla uskottavana.

Enemy of the State on yhtä aikaa yksi tyhmimpiä ja viihdyttävimpiä tarinoita, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Tämä sarjakuva voisi olla machompi ainoastaan, jos sen Henry Rollins lukisi sen ääneen samalla kun nahkahousuihin pukeutuneiden hevareiden armeija soittaisi taustalla sähkökitaroita.

SUOSITUS: Enemy of the State on Millaria parhaimmillaan: mielipuolista väkivaltaviihdettä vailla minkäänlaista yritystä olla jollain tapaa älykäs.

Tagit: Arvio, Marvel.

Suositun Civil War -sarjan myötä Mark Millarille ilkkumisesta on tullut sarjakuva-aiheisten nettifoorumien suosituin yleisölaji. Hämähäkkimiehen naamion riisunut ja Kapteeni Amerikan tappanut megasarja on ymmärrettävästi aiheuttanut voimakkaan vastareaktion faneissa. Kritiikki on kuitenkin pääosin kohtuutonta: olemme vuosien varrella nähneet paljon typerämpiä, paljon sisäisesti ristiriitaisempia ja vieläpä kyynisempiä sarjakuvamuotoisia markkinointikampanjoita. Mutta Civil War on megasuosittu, joten sen saama kritiikki on sitäkin äänekkäämpää ja äärimmäisempää.

Mark Millar haluaa sekoittaa pakkaa: järkyttää, yllättää ja viihdyttää. Hän on Marvelin suuren sirkuksen äänekäs sisäänheittäjä. Hän väittää tarinoidensa olevan merkittävimpiä supersankaritarinoita, joita on koskaan kirjoitettu ja joskus häntä myös uskotaan. Sekä Hämähäkkimiehen salaisen henkilöllisyyden paljastuminen että Kapteeni Amerikan kuolema uutisoitiin suomalaisessakin mediassa, vaikka Kapteeni Amerikka on täällä tunnettu parhaimmillaankin Kostajien sivuhahmona. Samalla Civil War rikkoo viimeaikaisia myyntiennätyksiä Yhdysvalloissa.

Millar ei ole koskaan ollut erityisen etevä sisällyttämään merkityksiä tarinoihinsa eikä ole koskaan ollut erityisen hienovarainen. Räikein esimerkki tästä ovat miehen Authority-tarinat, joiden Amerikka-kritiikki oli yhtä aikaa naivia ja suorastaan loukkaavan tyhmää. Wanted oli Millarin yritys dekonstruoida supersankarigenreä, mutta se ei onnistunut sanomaan genrestä mitään muuta kuin ilmeisimpiä totuuksia, räikeästi kärjistettynä. Ilmeisesti Millarin Chosen polkee uskontokritiikin suossa koko lailla surkuhupaisasti.

Siksi onkin riemastuttavaa seurata Civil Warin saamaa kritiikkiä, sillä tällä kertaa Millar näyttää poikkeuksellisesti jättävän teemojen tulkinnan lukijalle. Ja tietysti lukijakunta sekoaa välittömästi: Millaria syytetään milloin oikeistolaiseksi haukaksi, milloin vasemmispropagandan levittäjäksi, milloin rasistiksi. Civil Warissa Kapteeni Amerikka, yhdysvaltain henki, antautuu Rautamiehelle, aseteollisuuden alihankkijalle. Vaikka Rautamies esitetään voittajana ja siten olevan muka oikeassa vangitessaan ja tapattaessaan sankareita, Millarin metafora on kivuliaan ilmeinen yhtään lähemmin tarkasteltuna. Koska sen esittäminen vaatii tarinan päähenkilöiden käyttäytyvän merkittävästi eri tavalla kuin on totuttu, sabotoi Millar kuitenkin omaa viestiään.

Tämä on Millarin yritys olla subversiivinen, hänen viimeisin naivi Amerikka-kritiikkinsä. Mutta koska hän esittää sen suosituilla sarjakuvahahmoilla, kukaan ei tunnu huomaavan, mistä tarina kertoo. Voiko olla, että kerrankin Millar on yliarvioinut yleisönsä lukutaidon?

Civil War -kokonaisuus alkaa suomessa Spider-Man-lehden numerossa 4/2007. Valitettavasti iltapäivälehdet ovat jo paljastaneet tarinan loppuratkaisun ennen kuin se on edes alkanut täällä. Marvelin ja Millarin julkisuussirkus ei ole lempeä Marvel-sarjakuvia viiveellä julkaiseville maille.

Tagit: Kolumni, Marvel.

SHE-HULK VOL. 4: LAWS OF ATTRACTION
Marvel
Dan Slott, useita kuvittajia
192 sivua, värillinen

Luin juuri supersankarisarjakuvan, josta nautin aidosti. Vime kerrasta olikin hetki.

Dan Slottin SHE-HULK lienee Marvelin säännöllisesti hauskin julkaisu. Se ei ole parodia, se on komedia supersankareilla. Hulkin serkku Jennifer Walters, Hulktar (!), työskentelee supersankareiden ja -roistojen oikeusjuttuihin erikoistuneessa asianajotoimistossa. Sankarittaren työpaikka on tietysti muodonmuuttajien, androidien ja avaruusjumalien kansoittama friikkishow, mutta onneksi Jennifer kykenee halutessaan muuttumaan väkivahvaksi vihreäksi amatsoniksi. Slottin luenta hahmosta on miellyttävän hienovarainen: Hulktar ei elä kaksoiselämää, hänen supersankari-identiteettinsä vain Jenniferin keino paeta hänen ihmishahmonsa epävarmuuksia muuttumalla tuhoutumattomaksi ja samalla impulsiivisemmaksi Hulktareksi.

Sarjan neljännessä albumissa Slott käyttää riemukkaasti sekaisin niin luomaansa hahmokaartia kuin Marvel-sarjakuvien vuosikymmeniä vanhaa historiaa. Albumin tarinoissa mielenhallintavoimainen Tähtikettu joutuu vastaajaksi raiskausoikeudenkäynnissä, hääkellot soivat Hulktarelle ja paras sivuhahmo aikoihin, sementtipäinen mykkä jättiandroidi Awesome Andy rakastuu. Slott tasapainottelee alati supersankaritoiminnan, komedian ja ihmissuhdedraaman välillä, joskus sekoittaen niitä kaikkia ennakkoluulottomasti. Albumissa on kohtaus, jossa Hulktar ja aikamatkaava cowboy ajavat rakettihevosella takaa rakastunutta ihmissutta (tai oikeammin susimiestä), jonka mieltä hallitsee Hämähäkkimiehen kyborgivihollinen. Ja jos tuo ei ole jotain, jota haluat nähdä sarjakuvissa, saattaa olla, että sielusi on kuollut.

Slott tekee jotain, jota harva enää kehtaa: hän tunnustaa avoimesti rakkautta Marvelin supersankarimaailmalle. Slott ei kuitenkaan tee mitään tribuuttisarjakuvaa – se on DC:n patsastelijoiden (katson sinua, Alex Ross) tehtävä. Marvel on ollut aina ikonoklastinen julkaisija, jonka hahmot ovat jatkuvassa muutoksessa. DC:n supersankarit ovat muuttumattomia, etäisiä isähahmoja, Marvelin superihmiset taasen vähän itsensä kanssa hukassa olevia tunnistettavia neurootikkoja. Samoin Marvel ei ole ottanut jaettua maailmaansa niin vakavasti: se on aina ollut vähän mielipuolinen, vähän itsetiedostavan ironinen. Slott toisaalta viittaa vanhoihin Marvel-sarjakuviin sellaisella frekvenssillä, että She-Hulk-tarinoiden lähestyminen voi olla vaikeaa. Toisaalta hän syleilee hulluimpia Marvel-konsepteja niin innokkaasti, että mukaan on helppo hypätä.

She-Hulkin suurimpia vikoja on kuvituksen epätasaisuus. Yksinään tässä albumissa on yhdeksän piirtäjää ja tussaajaa. Ainoastaan kansitaiteilija Greg Horn yhdistää kaikki ilmestyneitä She-Hulk-lehtiä. Tämä on sääli, sillä Horn on kankeita pornoposeerauksia piirtävä, hahmonsa muovisiksi Photoshopilla raiskaava kammotus jumalan silmien edessä. She-Hulk on ainoa sarjakuva, jota häpeän ostaa, sillä se näyttää huonolta pornolehdeltä. Näitä pitäisi myydä ruskeissa paperikasseissa.

SUOSITUS: Yksi parhaista säännöllisesti ilmestyvistä Marvel-sarjakuvista. Erityistä herkkua yhtiön sarjakuvia pidempään seuranneille.

Tagit: Arvio, Marvel.

Tiesittekö, että Katuojalla on kirjastoluokitus? En minäkään, ennen kuin vasta tänään suorittaessani päivittäistä Google-hakua omalla nimelläni. (Yleensä peilikuvani katselun ja omien haastattelunauhojeni kuuntelemisen välissä.) Kirjastot.fi -sivusto on määritellyt Katuojan luokkaan 86.13, “Sarjakuvien historia ja tutkimus”.

Ja mikään ei tietenkään sano “Sarjakuvien historia ja tutkimus” samalla tavalla kuin artikkeli, jossa valitetaan taas SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta.

SPIDER-MAN 2/2007
Egmont kustannus
J. Michael Straczynski, Mike Deodato, Peter David, Mike Wieringo
52 sivua, värillinen

Numerossa 2/2007 Toinen-kokonaisuus laahautuu kohti loppuaan. J. Michael Straczynskin kirjoittama ensimmäinen osa koostuu lähinnä pitkästä unijaksosta, jossa Hämähäkkijeesuksemme odottelee kotelossaan jälleensyntymää. Ja voi veljet, minkälaisesta unijaksosta!

Edellisnumeron patsastelu ei nähtävästi ole täyttänyt Straczynskin teennäisyyskiintiötä. Hän sukeltaa urheasti omaan henkiseen peräaukkoonsa ja kaivaa sieltä kasan jämäkkää monologia, jonka ympärille rakentaa koko jakson. Tämän tasoista materiaalia suoltavat tavallisesti lähinnä kutosen ratikassa mielikuvituspuhelimiinsa juttelevat katujen miehet ja naiset:

”Sen pukeminen… merkitsi, että voisit riisua sen. Mutta nyt… hämähäkki… on riisunut sinut.”

“Hämähäkki nukkui… ja uneksi olevansa mies …Ja mies nukkui… ja kuvitteli olevansa hämähäkki…”

Luojan tähden… auttakaa… aivoni ylikuormittuvat … liikaa pisteitä … kuulen William Shatnerin … äänen päässäni. Yhdentekevät lauseet … kuin Superman returns … elokuvassa … isästä tulee poika … pojasta tulee isä … miehestä tulee hämähäkki …

Taottuani päätäni läpitunkemattomaan proosaan vaikuttaa siltä, että Straczynskin mukaan syy siihen, miksi Peter kutsuu itseään Hämähäkkimieheksi on tarve käsitellä joitain epämääräisiä pelkoja, jotka liittyvät Peterin kohtaloon. Pukeutumalla Hämähäkiksi Peter pystyi elämään Hämähäkkivoimiensa kanssa ja ilmeisesti samalla tukahduttamaan potentiaaliaan. Sillä, että Peteria puri radioaktiivinen hämähäkki ei siis ole hämähäkkiteeman kanssa varsinaisesti mitään tekemistä.

Tämä on epäilemättä täysin järkeenkäypää planeetta Straczynskillä. Oletan, että siellä Straczynski käsittelee tolkullisten tarinoiden pelkoansa pukeutumalla radioaktiiviseksi monologiksi (“monologin suhteellinen pituus ja kestävyys!”).

Kun viimeksi pohdin, että Straczynskin tarinoiden taso on laskenut, minua muistutettiin, että Straczynskin ensimmäisessä Hämähäkkimies-tarinassa on seuraava vertaus:

“Joskus ajattelen, että sellaista kaikuluotainta ei olekaan, joka voisi kertoa hänen myötätuntonsa syvyyden.”

Ettemme syyttäisi kääntäjää, otetaan vielä sama alkukielellä:

“I sometimes think there isn’t a sonar in existence that can sound out the depth of her compassion.”

Kirjoittajan kyvyttömyys on nähtävästi aina ollut läsnä. Nyt se vain on päässyt vapaaksi, kuten myötätunnon meressä uiva sukellusvene, joka nyt torpedoi rakkauden öljytankkereita.

Melkko jyrkkä muutos laadussa nähdään lehden puolessa välissä, jossa alkaa Peter Davidin kirjoittama jakso. Davidin tarinoissa on mainiota välittömyyttä. Hän osaa vaihtaa draamasta komediaan vaivattomasti, hyvänä esimerkkinä kohtaus jossa Hämähäkkimies kyydittää vaimoaan kaupungin keskustassa. Samalla kun pariskunta puhuu suhtautumisestaan Peterin “kuolemaan” ehditään kampata käsilakkuvaras ja ohimennen suututtaa Jonah Jameson. Se on hauska kohtaus, jossa kuitenkin ehditään saattaa yksi pidemmän tarinakokonaisuuden teemoista käsiteltyä. Se saa minut entistä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Davidin tulkinta hahmosta on paras aikoihin. Hänen tarinoitaan kuvittava Mike Wieringo on myös tämän hetken supersankaripiirtäjien kärkeä: selkeä, dynaaminen tyyli ja ilmeikkäät ihmishahmot täydentävät Davidin tarinoita hienosti.

Tapa, jolla tarinan “Toinen” lopulta esitellään lienee jonkinlainen merkki siitä, miten David suhtautuu tarinakokonaisuuteen. Hämähäkkiolio nähdään ensimmäistä kertaa hämmentävän epädramaattisessa ruudussa keskellä sivua. Sankarin uudet voimat esitellään takaa-ajokohtauksessa joka on jännittävä kuin kävelymatka lähikauppaan ruokaostoksille. Toinen näyttää konseptina kiinnostavan Davidia jokseenkin yhtä paljon kuin minua.

SUOSITUS: Poikkeuksellisen epätasainen lehti, jossa psykedeelisen huono pönöttäminen vaihtuu äkkiä hauskaan supersankaritoimintaa. Toinen näistä on parempi kuin Toinen.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, Meta.

Olen päättänyt päivittää Katuojaa mahdollisuuksieni mukaan joka päivä. Itseni tuntien lipsun tästä tavoitteesta viimeistään ylihuomenna. (Niille, jotka laskevat: tämä on itse asiassa torstain päivitys etuajassa.) Koska joka ikiselle päivälle ei riitä puoliksikaan järkevää ajatusta kirjoitettavaksi saati sitten sarjakuvaa arvioitavaksi, toisinaan saatte nauttia satunnaisista linkeistä tai havainnoista.

Tällä viikolla olen havainnut seuraavan uskoa ihmisyyteen horjuttavan asian: Yhdysvalloissa on ilmeisesti julkaistu sarjakuva, jossa Hämähäkkimies tappaa vaimonsa radioaktiivisella siemennesteellään. Alla dialogia sarjakuvasta. Hämähäkkimies puhuu kuolleelle vaimolleen:

“Oh God, I’m sorry! The doctors didn’t understand how it happened! How you had been poisoned by radioactivity! How your body slowly became riddled with cancer! I did. I was… I am filled with radioactive blood. And not just blood. Every fluid. Touching me… loving me… Loving me killed you!”

Tietysti kyseinen sarjakuva, Spider-Man: Reign #3, sijoittuu vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joten tekijöillä on vapaat kädet tehdä hahmolla tai tämän nesteillä mitä lystäävät ilman pelkoa seuraamuksista. En ole myöskään lukenut tarinaa, joten se voi olla vaikka kuinka merkittävän hyvä – minä kuitenkin pidän Kaare Andrewsin töistä. Eikä sarjakuva varsinaisesti mainitse, mistä … rakkauden seurauksena välittyvästä ruumiineritteestä on kyse, mutta viimeaikaisten tarinoiden jälkeen ei liene hirvittävää ennakkoluuloisuutta olettaa pahinta. Lieventävistä asianhaaroista huolimatta Spider-Man: Reign vaikuttaa viimeisimmältä kierteeltä siinä vastustamattomassa hulluuden spiraalissa, joka on nykyisen Marvelin tulkinta Hämähäkkimiehestä.

Voitte kirjoittaa itse oman vitsinne “verkkonesteestä” tähän. Voi Marvel, mitä et tekisikään viihdyttääksesi minua?

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Via The Savage Critics.

Tagit: Marvel, Spider-Man.

RYHMÄ-X/X-MEN 1/2007
Egmont kustannus
Chris Claremont, Peter Milligan, Randy Green, Salvador Larroca
100 sivua, värillinen

Saatan olla ainoa, joka kiinnittää asiaan huomiota, mutta tämän julkaisun virallinen nimi on etusivun infolaatikon mukaan edelleen skitsofreenisesti RYHMÄ-X/X-MEN. Sinänsä ymmärrettävää, mutta huvittavaa yhtä kaikki.

Tuorein numero keskittyy käsittelemään House of M -crossoverin jälkipyykkiä. Mutantit ympäri maailmaa ovat menettäneet voimansa ja monet ovat ymmärrettävästi tolaltaan. Ryhmä-X syöksyy toimintaan, eli tekee tismalleen sitä, missä ovat olleet parhaita jo vuosikymmeniä: murjottavat päämajassaan ja odottavat, että joku hyökkää. Proaktiivisia nämä supersankarit eivät ole. Odottaminen kannattaa, sillä pian kartanon piha on täynnä jättirobotteja valmiina alistamaan entistäkin pienempää mutanttivähemmistöä.

Kokonaisuuden ongelma on yksinkertainen. House of M oli olevinaan merkittävä tarinakokonaisuus ja tämän lehden tarinoiden olisi tarkoitus toimia sen epilogina. Valitettavasti House of M:ssa ei tapahtunut oikeastaan mitään, joten me saamme 100 sivua hahmoja reagoimassa ei mihinkään kovin kiinnostavaan. Toisaalta monet mutantit ovat menettäneet voimansa, mutta mitäpä päähenkilöt asialle voivat?

Kirjoittajat Chris Claremont ja Peter Milligan luistelevat tähän ylämäkeen ennalta-arvattavin tuloksin. Claremontin puoli lehdestä on oikeastaan vain sarja lyhyitä henkilökuvia, joissa eri sarjojen hahmot reagoivat tapahtuneeseen. On helppo olettaa, että tarina on osin komitean tai toimituksen kirjoittama, sillä Claremontin maneerit – lähinnä irstaat määrät selittävää tekstiä – eivät näy. Vertigo-kirjoittajana tunnettu Peter Milligan heittää tarinan marginaaleihin muutaman kiinnostavan idean, mutta joutuu silti keskittymään jättirobotteja piekseviin mutantteihin. Randy Green onnistuu kuvittamaan ensimmäiset 40 sivua ilman minkäänlaista jännitettä yhdessäkään ruudussa. Salvador Larrocca onnistuu paremmin kuvittaessaan lopun taistelukohtauksia nuollulla viivallaan.

Niin, ne jättirobotit. Meille kerrotaan, että ilkeästi varjoissa myhäilevä kenraali Lazer (epäilemättä reilu tyyppi, kunhan hänet vain oppii tuntemaan) lähettää joukon Vahti-robotteja suojelemaan Ryhmä-X:ää kriisin jälkeen aktivoituneilta mutantteja vainoavilta joukoilta. Robotit lähetetään tietysti ennen kuin kukaan kertoo asiasta sankareille, jotta saamme noin 50 sivua pitkän tarpeettoman taistelukohtauksen. Kyklooppi itse asiassa ottaa asian puheeksi kysyessään hallituksen virkailijalta, miksei kukaan voinut esimerkiksi soittaa mutanttien päämajaan ennen kuin lähetti joukkoeellisen kerrostalon kokoisia tappokoneita päivystämään sen nurmikolle. Tässä tulee todistettua jälleen vanha maksiimi: jos hahmotkin kyseenalaistavat tarinan logiikan, on siinä todennäköisesti jotain pahasti vialla.

Ja entäpä ne mutantteja vainoavat joukot, jotka aikovat haastaa mutantti-iskuryhmän ja tappajarobottiarmeijan? Kuvituksesta päätelleen mutanttien vastainen armeija koostuu kahdesta vanhasta miehestä, joilla on kiväärit ja karvahatut sekä naamaripäisestä naisesta, jotka Kolossi ja Wolverine hakkaavat jo kertaalleen puolessa välissä tarinaa. Seuraavassa numerossa kulminoituvasta yhteenotosta tulee epäilemättä ikimuistoinen.

SUOSITUS: House of M:n epilogi alkaa pakostakin kuopasta, mutta Claremont ja Milligan onnistuvat kaivamaan itsensä vielä syvemmälle.House of M ehdottomasti tarvitsi epilogin, joka ottaa kantaa sen seurauksiin, mutta tämän tarinan suoranaiset tyhmyydet eivät varsinaisesti saa minua vakuuttuneeksi siitä, että tämä on juuri se kaivattu lopetus.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, x-men.

Katuoja täytti eilen viisi vuotta. Sen kunniaksi jotain, jota olen tehnyt hyvin, hyvin monta kertaa: arvio viimeisimmästä Hämähäkkimiehestä.

SPIDER-MAN 1/2007
Egmont kustannus
J.M. Straczynski, Mike Wieringo, Pat Lee
52 sivua, värillinen

Lue tämä lause niin monta kertaa, että uskot kyseessä todellakin olevan uskollinen juonikuvaus SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta:

Hämähäkkimies hakataan kuoliaaksi sen jälkeen kun pahis syö tältä silmän päästä.

Kyllä, armoitettu käsikirjoittajanero J. M. Straczynskin (mm. Walker: Texas Ranger) masinoiman Toinen-cross-overin puolessavälissä seksuaalisesti ambivalenttien uusromantikkojen päiväkuvitelmista karannut Morlun – myöskin Straczynskin idea, pysäyttämätön pahis, joka viimeksi hänet tavatessamme räjähti kaasuksi – hakkaa Hämähäkkimiehen kuoliaaksi.

Ja. Syö. Tämän. Silmän.

Kun olin kymmenvuotias ja luin J.M. Dematteisin ja Mike Zeckin Kraven-tarinan, jossa roisto hautasi Hämähäkkimiehen, uskoin tosissani, että hahmo on lopullisesti kuollut. Supersankari tietysti kaivautui ulos haudastaan pian, puisteli mullat päältään ja jatkoi seikkailua. Vähän aikaa olin kuitenkin vakuuttunut Peter Parkerin kohtalon lopullisuudesta.

Voimme päätellä tästä erinäisiä asioita. Ensinnäkin, olin todistettavasti tyhmä lapsi. Toiseksi, tyypit, joiden etunimien alkukirjaimet ovat J.M. haluavat jostain syystä tappaa Hämähäkkimiehen. Kolmanneksi: Hämähäkkimies ei tainnut oikeasti kuolla. Tiedän, minäkin yllätyin pääsisäisen prosessorini valtavasta suoritus- ja päättelykyvystä.

Muistatteko ajan, kun kaikki J.M. Straczynskin (mm. He-Man) kirjoittama tuotos ei aiheuttanut väkevää myötähäpeää lukijassa? Hienoja aikoja, ne. Viisi vuotta takaperin, kun aloin kirjoittamaan sarjakuvista, Straczynskin (mm. Legend of the Rangers) Spider-Man vaikutti hyvinkin tuoreelta, takaisin konseptin juurille palaavalta mutta silti innovatiiviselta supersankarifiktiolta. Jonkin aikaa se olikin juuri sitä, mutta Straczynskin (mm. Murhasta tuli totta) syöksykierre alkoi vaivihkaa ja pian huomasimmekin tuijottavamme suoraan Vihreän Mennikäisen orgasmin hetkellä vääntelehtiviin kasvoihin.

Toinen-tarinan suurin ongelma on sen itsetarkoituksellinen tärkeys. Hämähäkkimies tekee kuolemaa sivukaupalla ja sitten seurataan tämän vaimon kyynelehtimistä. Absurdiksi touhu menee viimeistään, kun Wolverine käyttää käänteispsykologiaa lohduttaakseen Mary Janea. Sosiopaattinen tappaja suruterapeuttina olisi missä tahansa tarinassa koominen elementti, mutta Toisessa se esitetään yhtä vakavana kuin koko tärkeilevä kokonaisuus. Alkupään kuvittaa taitavasti karrikoiva Mike Wieringo, joka on nyt piirtämässä täysin väärää tarinaa. Loppuosan kuvittaa Pat Lee, joka on aina kuvittamassa väärää tarinaa.

Toinen ei varsinaisesti ole sellainen tarina, jota haluan lukea Spider-Man-lehdestä. Toisaalta, jos juttu olisi vedetty kaikkine silmänsyömisineen tarpeeksi överiksi, sillä olisi voinut olla jonkinlaista viihdearvoa. Nyt on vain vaikea ymmärtää, kenelle tarina on suunnattu. On sääli, että veteraanikirjoittaja Peter Davidin (joka vastasi Toisen ensimmäisistä kappaleista) tarinat alkavat keskeltä tympeää ja ylipitkää cross-overia. Davidin humoristinen ote kun sopii Hämähäkkimieheen paremmin kuin Straczynskin (mm. Jayce and the Wheeled Warriors) pönöttäminen.

Kuvaavaa lienee, että ainakin englanninkielisillä markkinoilla Hämähäkkimieslehdet ovat menettäneet lukijoitaan Hollywood-filmatisoinneista ja isosti markkinoiduista cross-overeista (Toinen ja tuleva Civil War) huolimatta. Syynä voi olla vain tarinoiden sisältö: sekä hahmo että yleisö on ymmärretty traagisesti väärin.

SUOSITUS: Jos pohdit, miksi Egmont kustannus julkaisee Spider-Man seikkailee -lehteä, joka sisältää substandardeja mutta harmittomia tarinoita lapsille (mukana bonuslelu!), lue tämä Spider-manin numero etkä joudu enää vaivaamaan päätäsi.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, Spider-Man.

MEGA 6/2006
Egmont kustannus
Brian Bendis, Oliver Coipel
100 sivua, värillinen

MEGAN viimeinen numero sisältää jälkimmäisen puolikkaan House of M -tarinakokonaisuudesta. House on M on cross-over, useisiin eri lehtiin levitetty jatkosarja. Vuosituhannen vaihteessa cross-overien kaltaiset tarinoiksi naamioidut markkinointikikat hävisivät hetkeksi, mutta ne ovat valitettavasti jälleen palanneet muotiin. Lisäksi ne ovat osoittautuneet myyntimenestyksiksi. Esimerkiksi Marvelin tuoreen Civil War -kokonaisuuden oma lehti on rikkonut viime vuosien myyntiennätyksiä. Yhdeksänkymmenluvun loputtomien, ali-arvoisten cross-overeiden helvetti on ilmeisesti unohdettu.

Jonkinlainen myönnytys lukijaystävällisyyden suuntaan on kuitenkin tehty 2000-luvun tapahtumasarjakuvissa. Pääjuonelle keskeiset tapahtumat nähdään minisarjassa ja tarinaan liittyvät sivujuonet muissa lehdissä. Pelkän pääsarjan lukemalla saa kokonaisuudesta hyvän käsityksen.

House on M on rakennettu juuri näin. Eri lehtien sivutarinoita ei suomalaisissa lehdissä nähdä, mutta kahteen Megaan jaettu tarina on luettava sellaisenaan. Valitettavasti tässä tapahtumasarjakuvassa on merkillisen vähän tapahtumaa.

Siinä Marvel-supersankarit heräävät vaihtoehtotodellisuudesta, jossa superroisto Magneto hallitsee maailmaa. Sitten juostaan sankarilta toiselle ja viimein kohdataan Magneto pitkässä toimintakohtauksessa, joka ei oikeastaan johda mihinkään. Lopussa – yllätys yllätys – status quo palautetaan, mitä nyt joukko hahmoja, joita emme näe, menettävät superkykynsä.

Kirjoittaja Brian Bendisin yrittää luoda vaikutelmaa tarinan tapahtumien tärkeydestä. Kun liikutaan tekijän vahvimmalla aluella, dialogikohtauksissa, pystyy Bendis lataamaan juttuun jonkinlaista jännitettä. Toimintakohtaukset sen sijaan ovat vain sarja poseerauksia vailla tarkoitusta. Oliver Coipel on erinomainen supersankarikuvittaja, jonka huomattavat taidot sivusommittelijana ja hahmojen ruumiinkielen kuvittajana menevät hukkaan ruuhkaisessa tarinassa.

House of M:n suurin vika voidaan tiivistää kolmeen sanaan: mitään ei tapahdu.

Kokonaisuuden pitäisi olla merkittävän dramaattinen kokonaisuus, mutta siinä ei varsinaisesti ole juonenkäänteitä. Meille esitellään yksi toisensa jälkeen vaihtoehtotodellisuudessa muuttuneet versiot tutuista hahmoista, mutta nämä palaavat ennalleen heti esittelynsä jälkeen, joten uudesta miljööstä ei saada mitään irti. Sivujuoni kadonneesta professori Xavierista ei vie yhtään minnekään. Sankareiden valinnatkaan eivät varsinaisesti vaikuta lopputulokseen millään tavalla. Kokonaisuus on tympeän lineaarinen.

SUOSITUS: House of M on sarja ideoita ja kohtauksia, joista osa on kiinnostavia. Kiinnostavaa tarinaa – tai oikeastaan tarinaa yleensä – se ei muodosta.

Mega 6/2006 on siis kymmenvuotisen sarjan viimeinen. Mega alkoi ilmestyä Mega-Marvelin nimellä vuonna 1997, kun Marvel- ja Sarjakuvalehti-julkaisut yhdistyivät. Siitäkin huolimatta, että Megan sisältö oli sen historian läpi hyvin epätasainen, Egmontin kiinnostavimmat supersankaritarinat nähtiin nimen omaan Megan sivuilla. On sääli, että sen julkaisu loppuu. Tietysti Mega oli kaupallinen hanke ja tämä näkyikin välillä poikkeuksellisen kammottavina numeroina, joiden julkaisuna ainoa järjellä käsitettävä peruste oli niissä esiintyneet hahmot; esimerkkinä vaikkapa Mega 5/2004, Wolverine & Tuomari, jolle lankeaa kyseenalainen kunnia yhtenä huonoimmista 2000-luvun supersankarijulkaisuista. Toisinaan kuitenkin toimituksellinen näkemys kohtasi julkaisuohjelmassa kaupalliset tavoitteet ja näimme Ultimate Spider-manin, Ylivertaisten, Supreme Powerin ja (Garth Ennisin ja Steve Dillonin) Tuomarin kaltaisia kiinnostavia genresarjakuvia.

Kun puhun toimituksellisesta näkemyksestä, puhun todennäköisesti Jouko Ruokosenmäestä, jonka toimittama Mega oli läpi koko 10-vuotisen historiansa. Toimittajana Ruokosenmäki on uskaltanut käyttää omaa makuaan julkaisuvalinnoissa. Vaikka en itse välitä esimerkiksi Richard Corbenin tai Neil Adamsin töistä, Ruokosenmäki välittää ja on saanut niitä myös julkaistua. Se on, kuitenkin, hänen työnsä: tasapainottaa omat mieltymyksensä ja kaupalliset vaatimukset. Myös tuore Vartijat-käännös oli hänen toimittamamsa ja on nähtävästi lisäksi myynyt hyvin.

Viimeisessä Megassa Ruokosenmäki kertoo Egmontin erikoisjulkaisujen jatkuvan. Nykyisessä, pitkiä tarinoita ja minisarjoja suosivassa supersankarisarjakuvakulttuurissa pitkä albumi onkin mielekkäämpi formaatti julkaista tarinoita. Vastaavasti tarinoiden kohdeyleisö on vanhempaa ja vauraampaa ja heillä on varaa ostaa kalliimpia, parempia laitoksia haluamistaan sarjakuvista. Megan kaltainen kompromissi – edullinen, mutta tarinoita kesken jättävä lehtipistejulkaisu – saattoi olla formaattina jo vanhentunut.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, x-men.

WANTED
Top Cow Productions Inc.
Mark Millar, J. G. Jones
192 sivua, värillinen

Suomalaisille parhaiten Ultimates-sarjakuvasta tuttu kirjoittaja Mark Millar herättää tunteita englanninkielistä sarjakuvaa seuraavien keskuudessa. Vaikuttaa siltä, että Mark Millar haluaa näin olevankin.

Millar on showmies. Hän markkinoi omia sarjakuviaan aggressiivisesti, hän pitää kovaa melua tekemisistään, hän suurentelee, hän hypettää, hän laittaa koko julkisen persoonansa peliin. Tämän vuoksi miestä ja hänen sarjakuviaan on vaikea erottaa toisistaan. Hyvässä ja pahassa, kaikki hänen sarjakuvansa profiloituvat nimenomaan Mark Millarin sarjakuviksi.

Otetaan esimerkiksi WANTED, yksi Millarin häikäilemättömimmistä projekteista. Wanted on kuusiosainen minisarja, joka on nimen omaan suunniteltu eräänlaiseksi mainoskirjeeksi Hollywood-studioille. Studiot ovat olleet viime vuosina valmiit maksamaan suuria summia sarjakuvien filmausoikeuksista ja Millar nähtävästi päätti lähteä apajille. Wanted on kyyninen voimafantasia, joka on suunnattu vetoamaan alimpiin yhteisiin nimittäjiin – juuri siis sellainen, jonka luulisi kiinnostavan yksinkertaisia toimintaelokuvia tuottaviin yhtiöihin. Jottei Wantedin mahdollinen filmauspotentiaali menisi keneltäkään hukkaan, tarinan päähenkilöt on piirretty muistuttamaan Hollywood-tähtiä: päähenkilö on selvä Eminem, “naispääosa” puolestaan Halle Berry ja niin edelleen. Wantedin ilmestyessä Millarin yhden miehen show lähti jälleen käyntiin täydellä voimalla. Millar alkoi levittää – ilmeisen perätöntä – huhua Eminemin kiinnostuksesta esittämään tulevan Wanted-elokuvan pääosaa. Erityistä närää Millar aiheutti sarjakuvaharrastajissa kun vertasi Wantedia klassiseen Watchmeniin. (Aina säännöllisesti jotakin sarjakuvaa toitotetaan “uudeksi Watchmeniksi” ja aivan yhtä säännöllisesti vertaus osoittautuu liioitteluksi – hyvänä esimerkkinä vaikkapa J. Michael Straczynskin loppua kohti kovin keskinkertaiseksi lässähtänyt Rising Stars.)

Millarin yhden miehen laulu- ja tanssinumero tuotti kuitenkin tulosta. Tätä kirjoitettaessa Wantedin elokuvaoikeudet on myyty ja skottikirjoittaja varmastikin hykertelee matkalla pankkiin. Sarjakuvakin menestyi merkillisen hyvin ollakseen Top Cow -yhtiön julkaisema.

Siltikin vaikka Millaria on vaikea erottaa töistään, on muistettava että mies on terävimmillään mainio viihdyttäjä. Jos Hollywood-elokuvat olisivat yhtä roiseja, rohkeita ja äänekkäitä kuin Wanted, kävisin elokuvissa paljon useammin.

Wanted on kieroutunut supersankariversio tutusta tarina-arkkityypistä, joissa päähän potkittu häviäjä paljastuu merkittävän perinnön vastaanottajaksi. Yksi viimeaikainen osoitus tarinatyypin vetoavuudesta on Harry Potter -sarjan menestys. Wesley on tympeään työhön ja pinnalliseen ihmissuhteeseen jumiutunut mies. Wesley elämä kääntyy päälaelleen, kun tämän kauan sitten kadonneeksi isäksi paljastuu hiljattain kuollut legendaarinen superroisto The Killer. Wesley vihitään maailmaa salaa hallitsevan superroistoliigan salaisuuksiin. Aikanaan voitettuaan kaikki supersankarit roistot ovat aivopesseet maailman siten, että supersankarit muistetaan enää sarjakuvien sivuilta – ja kukapa enää lukee sarjakuvia? Wanted seuraa Wesleyn muutosta hissukasta itsevarmaksi supertappajaksi ja tämän kasvua ratkaisevaan rooliin roistojen välisissä juonitteluissa.

Millar kertoo jälkipuheessaan idean Wantedista syntyneen, kun hän oli pahainen pikkupoika. Se näkyy. Wantedissa naidaan, tapetaan ja vedetään huumeita täysin itsetarkoituksellisesti. Wanted ei ole aikuinen sarjakuva, se on keskenkasvuinen, hädin tuskin teini-ikäinen. Tarinassa on superroisto nimeltä “Fuckwit”, luojan tähden. Tarinan eksploitatiivisuuden ja silkan tyhmyyden vuoksi voisin vaikkapa yrittää teeskennellä närkästynyttä, mutta Millar ja kuvituksesta vastaava J. G. Jones viihdyttävät aivan liian hyvin. Millarin ideoiden silkka röyhkeys on sangen vastustamaton. Vaikka hän tavoitteleekin alimpia yhteisiä nimittäjiä, hän tavoittelee niitä hyvin. Wanted liikkuu ripeästi ja näyttää hyvältä, aivan kuten tyhmän toimintaelokuvan pitääkin.

Jones etenkin on pieni ihme. Hänen kuvituksessaan on paljolti Bryan Hitchin kaltaista naturalismia ja kykyä näyttäviin toimintakohtauksiin. Hän osaa sisällyttää kuviinsa tilan, ajan ja painon tuntua. Jones onnistuu myymään lukijalle Millarin tarinan tasot: toisaalta tavallisen arjen, toisaalta superroistojen kirjavan absurdiuden. Jonesin ansiosta Wanted on erinomaisen miellyttävä lukea. Tai siis niin miellyttävä, kuin on mahdollista kun puhutaan tarinasta, jossa muun muassa Hitlerin ja muiden massamurhaajien ulosteesta koostuva olio tukehduttaa ihmisiä ruumiillaan. Mitä sanoinkaan siitä keskenkasvuisuudesta?

Wanted ei ole täysin vailla ajatusta, kuitenkaan. Millar välittää erinäisillä intertekstuaalisilla silmänkääntötempuilla kritiikin supersankarigenrestä. Lopussa Millar kääntää kameran kohti lukijaa, ja ehdottaa että Wantedin kaltaisen nihilistisen voimafantasian kuluttajan etsivän vain hetken lohtua tyhjään elämäänsä: sangen tyypillinen, kyyninen näkemys supersankarisarjakuvasta, siis. Millarin sarjakuvassa moinen on yhtä aikaa rohkeaa ja typerää – Millar kiinnittää lukijan huomion juuri omaan heikkouteensa, siihen laskelmoivaan, onttoon viihdyttämiseen jota Millar nimenomaan harrastaa. Sääli vain, että teemaa käsitellään vain tarinan lopussa. Nyt Millarin havainto on ikään kuin loppukevennys eikä niinkään se kiinnostava itseironinen kritiikki, jollaiseksi se on epäilemättä tarkoitettu.

SUOSITUS: Jos vaatii kuluttumaltaan kulttuurilta pelkästään viihdettä, myy itsensä halvalla. Jos kuitenkin haluaa hetkeksi antautua siihen puhtaan viihteen suomaan syylliseen nautintoon, Wanted on mitä mainioin valinta. Se on viihdettä, joka ei osaa hävetä itseään – aivan kuten ei osaa viihdyttäjä Mark Millarkaan.

Tagit: Image, Mark Millar, Marvel.

(Katsokaa, mitä löysin kuolleen pummin peräaukosta – se on puoli vuotta sitten lupaamani Egmont 2004 -retrospektiivi! Osa tekstistä on kirjoitettu nyt elokuussa 2005, joka selittänee tietyn tarkkanäköisyyden joka olisi puuttunut tekstistä jos olisin saanut sen julkaistua tuoreeltaan.)

Palatkaamme vielä kerran vuoteen 2004. On jälleen aika kirjoittaa vuotuinen lukijakirjeeni Egmont kustannukselle, tehdä yhteenveto vuoden aikana julkaistusta supersankarisarjakuvasta.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, on muistettava että Egmontin julkaisuohjelmasta päättävät toimittajat ovat ammattitaitoisia ihmisiä, joilla on – pääasiassa – todistettavasti hyvä maku. Tämä on enemmän kuin voi sanoa heidän yhdysvaltalaisista kollegoistaan, jotka varsinkin Marvelilla näyttävät julkaisevan nykyään aivan mitä tahansa.

Valitettavasti ostavan yleisön maku on huono, tai ainakin yleisö näyttää olevan pääasiassa välinpitämätön julkaisujen laadusta (tarkoitan juuri sinua siellä, sinua sen Witchblade/Darkness -lehden viimeisen numeron kanssa). Egmont näyttää tietävän tämän, ja julkaisee aivan mitä tahansa kökköä, jos sen voi olettaa myyvän. Mikään muu ei voi selittää merkillistä päätöstä lisätä kohtuullisesti myynyttä mutta lukijoiden ja kriitikoiden lähes yksimielisesti tuomitsema Wolverine: The End ensi vuoden julkaisuohjelmaan. Täysin läpitunkemattoman idioottimaiseksi kehutun sarjakuvan käsikirjoituksesta vastaa muuten Paul Jenkins, johon palaan myöhemmin.

Voiton maksimointi ei ole tietenkään ole tuomittavaa toimintaa kaupalliselta yhtiöltä. On kuitenkin ilahduttavaa nähdä Egmontin julkaisevan sarjakuvia, jotka ovat aidosti hyviä ja jotka eivät nojaa tunnetun hahmon vetovoimaan. Toimittajien hyvä maku näkyi vuonna 2004 lähinnä erikoisjulkaisuissa.

Suosikkini Egmontin vuoden 2004 julkaisuista ja suomennetuista sarjakuvista yleensä oli luonnollisesti Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvan toinen osa, josta olen jo monesti aiemmin suustani vaahtoa pyyhkien kirjoittanut. Alan Mooren ja Kevin O’Neillin viktoriaaninen fiktio on seikkailusarjakuvaa juuri kaltaiseni lukijan makuun: tarpeeksi kyyninen huvittaakseen, tarpeeksi itsetiedostava välttääkseen liian patetian mutta lopulta tarpeeksi sentimentaalinen liikuttaakseen. Mooren ja O’Neillin ymmärrys sarjakuvakerronnasta on monoliittinen. On ilo katsoa, kuinka tekijät tuhoavat aikaisemmassa albumissa huolellaan rakentaman maailman. Liiga on yksi harvoja sarjakuva-albumeita, jota lukiessani olen aidosti liikuttunut. Olen vanha ja kyynistyvä mies, joten tällaiset teoksen aiheuttamat ääritilat ovat harvinaisia.

Toinen merkki kunnianhimosta Egmontilla oli Mike Mignolan mainion Hellboyn julkaiseminen järeänä, lähes 300-sivuisena pakettina. Hellboy on taiteilijan sarjakuva, ei käsikirjoittajan. Piirrettyään vuosia muiden tekijöiden käsikirjoituksia, Mignola pääsi lopulta irrottelemaan kunnolla Hellboyssa. Paranormaaleja uhkia tuhoavasta paholaisesta kertovassa sarjakuvassa näkyvät tekijänsä innostus pulp-kuvastoon ja erilaisiin myytteihin, joita hän kuvittaakin antaumuksella. Hellboyssa vampyyrit, natsit, demonit, supersankarit ja H. P. Lovecraftin tarinoista karanneet jumaluudet riehuvat sellaisella intensiteetillä, että juonessa ei paikoin ole juuri tolkkua. Tarina kulkee sangen tajunnanvirtamaisesti, Mignolan piirtäessä nähtävästi mitä milloinkin huvittaa. Tällä ei lopulta ole merkitystä, sillä Mignolan huumorintaju on pistämätön ja hänen kertojantaitonsa virtuoosimainen. Hellboyta ei ole tarkoituskaan ottaa kovin vakavasti: se on anteeksipyytelemätöntä toimintaviihdettä, yhden Yhdysvaltojen taitavimpien sarjakuvagraafikoiden kuvittamana. Albumi on julkaistu mustavalkoisena, mutta Mignolan piirros toimii myös ilman värejä.

Samoin toimii värittömänä myös tanskalaisen Peter Snejbjergin taide albumissa Valon Prikaati, joka on hetkeen ainoa suomennettu DC:n Vertigo -alanimikkeen sarjakuva. Valon Prikaati -minisarja liikkuu samoilla linjoilla kuin Hellboykin: mytologinen hörhöily yhdistyy pulp-henkiseen seikkailuun, kun joukko jenkkisotilaita päätyy ratkaisemaan Taivaan joukkojen ja vihaisten enkeliäpäirien sodan. Kirjoittaja Peter Tomasi ei vältä kliseitä tai suoranaista jeesustelua: teema uskon löytämisen tärkeydestä aiheuttanee närää ainakin kaltaisissani palavasilmäisissä jumalankieltäjissä. Snejbjerg pelastaa paljon: kuten Hellboykin, Valon Prikaati on täynnä juttuja, joita on ollut ilmeisen hauska piirtää: natseja, splatteria, sotilaita, zombeja ja lentskareita. Hauska on tarinaa lukeakin, vaikkei Snejbjerg mikään Mignolan kaltainen virtuoosi olekaan.

Nämä kolme erikoisjulkaisua osoittavat minulle näkemystä, toimituksellista kunnianhimoa. Samoin on nostettava hattua Ihmesarja-pokkareille, joissa uudelleenjulkaistaan mustavalkoisena supersankarigenren klassikkoinakin pidettyä materiaalia: vuonna 2004 vanhaa Hämähäkkimiestä, vanhaa Ryhmä-X:ää sekä Tomb of Draculaa. Jos tarkkoja ollaan, viimeksi mainittu ei kantanut Ihmesarja-leimaa, mutta julkaisuformaatti oli sama. On hauskaa, että vanhat genresarjakuvat ovat tässä muodossa myös uusien lukijoiden saatavilla, mutta on myönnettävä että klassikot ovat kestäneet aikaa vaihtelevasti. Etenkin Dracula oli erityisen puisevaa törmäilyä, lajityyppinsä kliseiden surullinen vanki. Vaikka voinkin ymmärtää, miksi Marv Wolfmanin ja Gene Colanin kauhuilu upposi aikanaan yleisöön, on vaikea kuvitella sillä olevan paljoakaan annettavaa modernille yleisölle.

Erikoisjulkaisuista, ei sen enempää. Miten säännöllisesti ilmestyvät supersankarijulkaisut voivat vuonna 2004?

Minä rakastan supersankarigenreä kuin vajaaälyistä pikkuveljeä. Ilman supersankareita en lukisi sarjakuvia. Edelleenkin lukuisat suosikkisarjakuvani kuuluvat genreen: vaikka teoriassa supersankarit ovat lastenfiktiota, käytännössä hyvät tekijät osaavat tehdä genressä ajatuksia herättävää viihdettä. Silti kun selaan läpi Egmontin viime vuonna julkaisemia sarjakuvia, kevyt epätoivo hiipii mieleeni.

Aloitetetaan kuitenkin hyvistä. Edelleen skitsofreenisesti nimettyä RYHMÄ-X/X-MEN -lehteä ilmestyi 6 numeroa. Lehden taso on nykyisellään korkea, joten luonnollisesti lopetin sen ostamisen.

Totta puhuen en osta lehteä, koska omista lehdessä parasta aikaa julkaistavat Grant Morrisonin tarinat englanninkielisinä laitoksina. Käsittelen lehden tilan tästä syystä pintapuolisesti.

Olen kirjoittanut tämä aiemmin, ja kirjoitan sen uudestaan: Morrisonin Ryhmä-X on modernin supersankarisarjakuvan merkkipaalu. Morrison ymmärtää Ryhmä-X:n keskeisen konseptin ja laajentaa sitä, nostaen osiltaan sarjan siitä päättymättömien cross-overeiden ja lamaannuttavien saippuaoopperajuonien suosta, johon se upposi viimeistään viime vuosikymmenellä. Kokonaisuutta vaivaavat vaihtelevantasoiset kuvittajat, mutta nyt ollaan Suomessakin päästy vaiheeseen, jossa jokaisella tarinakokonaisuudella on oma kuvittajansa. Tämä antaa sarjalle miellyttävää jatkuvuutta. Morrisonin tarinoiden pitäisi jatkua vuoden 2005 loppuun ja voin vakuuttaa niiden tason vain paranevan loppuhuipennuksen lähestyessä.

Morrisonin tarinoiden ohella on julkaistu Chris Claremontin kirjoittamaa X-Treme X-Men -nimihirvityksellä varustettua sarjaa. Se lienee joidenkin 80-lukua kaipailevien traditionalistien mieleen, mutta minulle sarja näyttäytyi lähinnä koomisena anakronismina. Herää kysymys – miellyttääkö lehti, joka julkaisee rinnakkain sekä Morrisonin että Claremontin tarinoita täydellisesti ketään? Kompromissina se lienee todettu toimivaksi, koska sama linja jatkuu vuonna 2005.

Kuten mainitsin, lehteen päätyy myös Wolverinen viimeisiä vaiheita kronikoiva The End. On surkuteltavaa, että j
ulkaisuohjelmaan päätyy yksi pilkatuimmista Ryhmä-X-tuoteperheen sarjakuvista vuosiin, vaikka lukukelpoiseksikin todettua Wolverine-materiaalia olisi olemassa. Jätetään silti lopullinen tuomio loppuvuoteen, jolloin pääsen itsekin tutustumaan sarjaan.

Wolverine: The Endin kirjoittaneen Paul Jenkinsin luovaa syöksykierrettä pystyi kuitenkin todistamaan vuoden 2004 SPIDER-MAN-lehdissä. Jenkinsiltä julkaistiin kaksi pitkää tarinaa, joissa kummassakin keskityttiin yhteen Hämähäkkimien suosituista roistoista. Molemmat olivat kammottavia. Jenkins paisutti yksikertaiset, ehkä pariin numeroon sopivat tarinat viisiosaisiksi patsasteluiksi. Yritykset syventää roistohahmoja olivat surkuhupaisia: Venom kuolee – muttei kuolekaan. Tohtori Mustekalan isä oli ankara – mutten välitä.

Silloin kun kukaan muu ei kyennyt, Paul Jenkins kirjoitti hyviä Hämähäkkimies-tarinoita. Lyhyitä, humoristisia ja sympaattisia: ominaisuuksia, jotka kaikki puuttuvat Jenkinsin uusista käsikirjoituksista. Syitä Jenkinsin syöksykierteeseen voi arvailla. Marvelin johtoportaan vaatimus kirjoittaa viisi-kuusiosaisia tarinioita tuskin sopi tiivistämisestä pitävälle kirjoittajalle. Kerrotaan myös Jenkinsin sairastaneen pitkään. Oli syy mikä vain, oli sääli nähdä yhden viime vuosien parhaista Hämähäkkimieskirjoittajista rypevän alamaissa.

Lehden toinen kirjoittaja J. Michael Straczynski puolestaan lähinnä polki seisovaa vettä. Nähtiin kelvollisia, muttei mitenkään ikimuistoisia tarinoita. Straczynskia on parjattu hänen tavastaan heittää mystisiä elementtejä verrattain maanläheisenä pidetyn hahmon tarinoihin. Hän kuitenkin osaa kirjoittaa Hämähäkkimiestä ja asettaa tapahtumat hahmon perspektiiviin. Straczynskin tarinat ovat hengeltään Hämähäkkimies-tarinoita, vaikkeivät hyödynnäkään konseptia aina perinteisesti. Siltikään, ei voi välttyä tunteelta, että Straczynski tyytyy pyörittämään posetiivia; että räväkän alun jälkeen hän ei yritäkään tehdä hahmolla mitään varsin uutta tai kiinnostavaa. Piirtäjäveteraani John Romita Jr:n tasokas kuvitus pelastaa paljon.

(Vuonna 2005 olemmekin voineet todeta, että Straczynskin yrityksen järkyttää sarjan status quota ovat – kauniisti sanottuna – jakaneet mielipiteitä.)

Vuonna 2004 Spider-Manin taso ylsi surkuhupaisasta keskinkertaisen huimaaviin korkeuksiin. Ei syytä järjestää paraatia, siis.

MEGA oli vuonna 2004 sangen jakomielitautinen esitys. Kuuden numeron sarjakuvavalintoja väritti kompromissi. Jokseenkin puolelle tarinoista en pysty kuvittelemaan muuta syytä, kuin hahmot jotka niissä esiintyvät. Merkki siitä, että joku, jossain, ajattelee kyynisesti: “Siinä on Wolverine. Se myy.”

Pahin rikkoja tässä suhteessa on numero 5/2004, jossa nähdään Tuomarin ja Wolverinen yhteisseikkailu. Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan kyennyt lukemaan sitä loppuun. Minä yritin. Vannon käsi Alan Moore -sarjakuvalla, että yritin. Kannoin lehteä mukanani viikkoja, tarkoitukseni lukea se. Sen kerran kun pääsin yli puolivälin, nukahdin.

Se on banaali. Se on tylsä. Se on tympeästi kuvitettu. Kaiken lisäksi se on viisi vuotta vanha: tarinassa nähdyt hahmot ovat ehtineet muuttua monasti. Miksi esitellä jo aikaa sitten haudattu status quo Tuomarille? Laajemmin, miksi tämä tarina on julkaistu, kun olisi löytynyt merkittävästi parempia sarjakuvia, joissa nähdään Tuomari ja Wolverine?

Toinen “Wolverine kanteen ja nauraen pankkiin” -ajattelun tuotos lienee numero 3/2004. Sinällään Bruce Jonesin tarina on pätevä jännäri ja Scott Kolinsin taide miellyttävää, mutta kokonaisuus on suloisen yhdentekevää törmäilyä. Jonesin kirjoittama ja Lee Weeksin kirjoittama numero 2/2004 oli omistettu pelkästään Hulkille. Jälleen, Jones kertoo kelpo jännitystarinan mutta kyseessä on vain yksi episodi pidempää tarinakokonaisuutta joka esittää enemmän kysymyksiä kuin mihin ehtii vastata.

Megan parasta sisältöä olivat Ultimate-sarjat Ultimates ja Ultimate Spider-Man. Kumpikaan sarjoista ei lopulta tähtää kovin korkealle. Ultimate Spider-Man mukailee teinisaippuaoopperoiden juonikuvioita, Ultimates taas pyrkii olemaan ison budjetin aivoton toimintaelokuva paperilla. Suurempien teemojen tai merkittävän taiteellisen kunnianhimon etsiminen kummastakaan olisi liiankin anteliasta. Spider-Manin Brian Bendis ja Mark Bagley sekä Ultimatesin Mark Millar ja Bryan Hitch ovat viihdyttäjiä, ja mainioita sellaisia ovatkin. Ei ole millään tavalla merkillistä, että tätä nykyä herrat Bendis ja Millar kirjoittavat sekä perus-Marvelin että Ultimate Marvelin suosituimpia sarjoja. Kun suurin osa supersankarisarjakuvasta on kovin puisevaa, puuduttavaa ja omasta myytistään humaltunutta, on ilo lukea niin sanotusti puhtaalta pohjalta aloittavia sarjoja jotka viihdyttävät pyytelemättä anteeksi olemassaoloaan.

Puisevasta ja puuduttavasta puheen ollen, DC-SPESIAALI teki debyyttinsä vuonna 2004.

DC-Spesiaalin kolme jatkosarjaa olivat kuvituksensa puolesta laadukkaita sarjakuvia, joihin kustantamo oli panostanut. Batman-tarina Hush oli ilmestyessään kuvittaja Jim Leen näyttävä paluu piirtopöydän ääreen, Synnyinoikeus jälleen uusi versio Teräsmiehen alkuperästä ja Valtakunta ja Voima jo jonkinlaiseksi klassikoksi muodostunut “loppunäytös” koko DC-maailmalle. Kaikkia yhdistää tietty surkea huumorittomuus.

Hush on joukon heikoin esitys. Toistakymmentä osaa sisältänyt kokonaisuus on kaavamainen potpuri, jossa käydään läpi tunnetuimmat Batman-viholliset ja Jim Lee pääsee toteuttamaan intohimoaan piirtää Batmanin kengänpohjia henkeäsalpaavalla yksityiskohtaisuudella. Tarinaa koossa pitävässä mysteerijuonessa on lopulta riemastuttavan vähän järkeä.

Synnyinoikeus yrittää päivittää Teräsmiestä 2000-luvulle. Kirjoittaja Mark Waid tavoittaa paikoin olennaisen hahmosta, mutta ottaa tarinansa liian vakavasti. Waid ei kerro, vaan selittää; hän keskittyy perustelemaan, miksi Teräsmies voi olla olemassa tarinan maailmassa eikä oikeastaan kerro mistään mitään. Kesken jätetty Synnyinoikeus vaikuttaa lähinnä yritykseltä ylläpitää Teräsmiehen “legendaa” eikä niinkään oikealta tarinalta.

Valtakunta ja Voima puolestaan saavuttaa mainiosti tavoittelemansa maailmanlopun tunnelman. Vanhojen supersankareiden viimeisiä päiviä kuvittavassa eepoksessa on sellaista kuvitteellisen historian painoa, joka hyvissä DC-tarinoissa viehättää. Kun Waid marssittaa lukijan eteen sukupolven toisensa jälkeen supersankareita ja -roistoja, sarjakuvan maailma tuntuu paikoin elävältä. Vaikka tarina sijoittuukin kuvitteelliseen tulevaisuuteen, on kyse kuitenkin Waidin nostalgiatripistä. Tarinassa vanhat sankarit palaavat eläkkeeltä oikaisemaan nuorempien sankareiden pilaaman maailman vääryyden. Kyseessä on ilmeinen kommentti 90-luvun supersankarisarjakuvan alennustilalle. Siinä missä vertaisteos Marvels kertoo siitä, miten mainioita klassiset supersankarisarjakuvat olivat, Valtakunta ja Voima kertoo siitä, miten huonoja kaikki muut ovat. Se on tympeää, holhoavaa nostalgiaa. Valtakunta ja Voima on supersankarisarjakuva isällesi.

DC:n niin sanotut vaihtoehtonimikkeet – WildStorm, Vertigo – julkaisevat kokeilevaa ja kiinnostavaa genrefiktiota, mutta varsinaisen DC:n sarjakuvat unohtuvat liian usein ihailemaan vanhojen sankariensa ikonisuutta ja takavuosien sarjakuvia. Tuloksena on turhan usein sitä puisevaa ja puuduttavaa, vaikkakin pätevästi koottua sarjakuvaa. Onneksi vuonna 2005 DC-Spesiaalissa nähdään hysteerisen järkiheittoa Teräsmies & Batman -sa
rjakuvaa, jossa kirjoittaja Jeph Loeb vaihtaa vapaalle kahden DC:n suosituimman hahmon kanssa.

Vuosi 2004 ei ollut Egmontin parhaita. Turhan monta yhdentekevää julkaisua, muutama surkuhupaisan huono liikaa. Nyt, elokuussa 2005, kuluva vuosi näyttää paremmalta. Mega keskittyy mainioon Supreme Poweriin ja hyviin Ultimate-sarjoihin, Hämähäkkimiehessä nähdään loppuvuodesta Mark Millarin tarinoita, Ryhmä-X on parempi kuin koskaan ja DC-spesiaalissa nähdään Eduardo Risson ja Darwyn Cooken kaltaisia kiinnostavia kuvittajia. Hiljattain ilmestynyt Hellblazer-kokoelma tulee olemaan yksi vuoden käännösalbumeista, häviten tosin syksyiselle V for Vendetta -käännökselle, jonka suomentaminen on varsinainen uroteko. Mutta aiheesta enemmän – ensi vuonna!

Tagit: DC, Egmont, Marvel.