Katuoja

Sisältää juonipaljastuksia.

Kaikki on naisten syytä. Flint Marko on ajautunut rikolliselle uralle osin todistaakseen itsensä kiittämättömälle vaimolleen, osin pelastaakseen sairaan tyttärensä. Eddie Brock turvautuu epäeettisiin konsteihin työssään tehdäkseen vaikutuksen tyttöystäväänsä. Peterin potiessa supersankariahditusta, Mary Jane lähentelee Peterin parasta kaveria Harrya. Kun samainen kaveri uhkaa tappaa Peterin, Mary Jane jättää poikaystävänsä – vaikka Peter on juuri hakannut Harryn koomaan todistaen uhkailun vähän perusteettomaksi. Pelastettuaan kirkukinkkumielitiettynsä jälleen kerran, Mary Jane jättää Peterin. Taas. Mary Jane Watson: maailman huonoin tyttöystävä.

Peter Parker on mulkku. Peterin mielestä on ihan OK suukotella tuhansien ihmisten edessä luokkakaveriaan hämähäkkimiesasussa samalla tavalla, kun ensimmäistä kertaa suukotteli Mary Janea. Tämä siis ennen pahan symbiootin vaikutusta. Symbiootin kanssa Peter änkeää Mary Janen keikalle uuden naisensa kanssa, sabotoi keikan, hakkaa portsarit ja vetää vielä Mary Janea turpiin. Peter Parker myös tykkää katsella, kun ihmiset kuolevat. Hän katselee vierestä, kun Hiekkamies muuttuu mutamieheksi. Hän jättää Harryn kärventymään asuntoonsa. Hän räjäyttää Eddie Brockin. Hän katselee vierestä, kun Harry vuotaa hengiltä. Älä koskaan jää yksin huoneeseen Peter Parkerin kanssa: hän suolistaa sinut ja katselee, kun vuodat kuiviin.

Joskus asioita vain tapahtuu. Olet piknikillä tyttöystäväsi kanssa, kun avaruussymbiootti putoaa – avaruudesta – moposi tarakalle. Olet juoksemassa poliisia karkuun, ja putoat hiukkaskiihdyttimeen. (Se nyt vain on reitillä.) Olet etsimässä arkkivihollistasi kaupungilla, kun törmäät toiseen roistoon, jolla on sama päämäärä. Olet sattumalta kirkossa juuri, kun yläkerrassa pahin vihamiehesi repii päältään avaruussymbiootin ja pudottaa sen päähäsi. Joskus elämä on todella ironista, niin kuin liikenneruuhka, kun olet jo myöhässä.

Itke, Itkumies, itke!

On ihan hyvä itkeä, ei toisinaan vaan ihan koko ajan. Jos on riitaa tyttö- tai poikaystävän kanssa, saa itkeä. Jos on juuri haavoittanut parasta kaveriaan kuolettavasti, ei kannata soittaa ambulanssia; kannattaa itkeä. Jos sankari antaa anteeksi murhamiehelle, molemmat saavat itkeä. Jos maito jääkaapissa on päivän vanhaa, anna palaa, itke pois. Jos huomaa katsovansa kaksi- ja puolituntista elokuvaa, joka haluaisi olla TV-sarjan tuotantokausi, saa itkeä.

Tagit: Kolumni, Satiiri.

Hip Today: Um… (Varoitus: Sivu soittaa rokkia.)
Comics212.net: Afraid of Cock.

Remiksauksen lähdemateriaalit:
Justice Society of America #7
Superdickery.com: Seduction of the Innocent.

Tagit: DC, erektio, Linkit, Satiiri.

Frank Miller, tarkoituksella tai ei, tiivistää kaikki Sin City -tarinansa kuuteen sanaan:

With bloody hands, I say good-bye.

WIRED-lehden “Very Short Stories”-tempauksessa mukana myös muita sarjakuvantekijöitä, kuten Joss Whedon, Stan Lee, Alan Moore, Neil Gaiman, Kevin Smith, Howard Chaykin sekä Mark Millar.

(Neil Gaiman’s Journalin kautta)

Tagit: Linkit, Satiiri.

Warren Ellisin suomenvierailua ennakoiden olen kerännyt listan hänen keskeisistä, suomennetuista teoksistaan. Jos kesähelteet hiostavat, kannattaa mennä viileään divariin etsimään hyväkuntoisia kappaleita näistä merkkiteoksista. Syksyllä voitte sitten ylpeästi ojentaa ne herra Ellisille signeerattaviksi!

Tales of the Witchblade: Selena (Witchblade 5-6/2000)

Kahden maailman parhaat puolet: Teknologiafetissit kohtaavat tissit!

Carnage: Mielettömyyden maisemat (MARVEL 8/1996)

Varoittava tarina C-vitamiinin liikakäytön fysiologisista vaikutuksista ja verioksennusmurhasaastairtosuolet

WildC.A.T.S & Ryhmä-X: Synkkä tulevaisuus (Team-up -spesiaali 2/2000)

Se on hyvin, hyvin synkkä. Ja siinä on nännipuristimia. Synkkiä nännipuristimia.

Wolverine: Hengissä edelleen (Mega-Marvel 5/1999)

Tarina täynnä yllätyksiä, kuten Wolverine tappamassa ihmisiä.

Aaveajaja: Tuskien yöt (Sarjakuvalehti 11/1995)

Aaveajajan tehokkaampi, pohditumpi, strategisempi, ennakoivampi, herkempi sota terroria vastaan.

Batman: Lepakon synty (Batman: Mustaa ja valkoista, 2003)

Näe, mikä tekee Batmanistä Batmanin, ja hänen kengänpohjansa (Kuvittajana Jim Lee).

Hellblazer: Lukossa (John Constantine – Hellblazer: Savua ja tulta, 2005)

Harvinainen helmi Ellisiltä: tarina viiltävä-älyisestä mutta kyynisestä vastarannankiiskestä.

Kiitos Sarjakuvarock, anteeksi Jussi Ahlroth.

Tagit: Satiiri, Warren Ellis.

Muistanette Neal Adamsin, tuon legendaarisen sarjakuvataiteilijan, joka taannoin kirjoitti Katuojaan vieraskolumnin. Nyt ComicFoundry.Com tarjoaa kaksiosaisen haastattelun, jossa Neal Adams muun muassa harmittelee sitä, kuinka moni “koulun taiteilija” tavoittelee uraa kuvittajana ottamatta huomioon, että menestyksekkäältä taiteilijalta edellytetään asianmukaista koulutusta aivan siinä missä lääkäriltä tai lakimieheltäkin. Herra Adams on jälleen ottanut yhteyttä Katuojaan, ja tarjonnut tämän selvennyksen kyseiselle lausunnolleen:

Lääkärin, lakimiehen tai taiteilijan ammatti on sellainen, että siinä ei kauan pärjää ilman todellista ammattitaitoa. Vuorovaikutus kollegoiden ja pelkästään ympäröivän todellisuudenkin kanssa takaa sen, että jyvät erottuvat akanoista hyvin tehokkaasti. Tiede on eri asia. Tieteessä laitetaan sormet ohimoille ja ajatellaan tosi kovasti, ja siinä pitää vain olla fiksu. Kuten minä olen. Tutustukaa koko ihmiskunnan maailmankuvan mullistavaan tiedeprojektiini osoitteessa www.nealadams.com/nmu.html. Kiitos.

Minua edelleenkin hämmästyttää, kuinka hyvin Adams osaa suomea.

Tagit: Linkit, Satiiri.

Hei, olen Neal Adams. Tunnette minut varmaan sellaisten legendaaristen sarjakuvien piirtäjänä kuin Batman, Kostajat, Ryhmä-X, Revengers ja Ms. Mystic.

Okei, Batman, Kostajat ja Ryhmä-X.

Jotkut ehkä myös tietävät, että olen tarmokas aktivisti. Pitkän urani aikana olen nähnyt ja kokenut, kuinka sarjakuvapiirtäjien oikeuksia loukataan. Erityisen tärkeää on se, että sarjakuvien tekijät saavat oikeudenmukaisen korvauksen tekemästään työstä. Yksi suurimmista saavutuksistani olikin se, kun DC Comics tunnusti Jerry Siegelin ja Joe Shusterin mittaamattoman arvokkaan aseman Teräsmiehen luojina.

Sarjakuvapiirtäjien asema on nykyään paljon parempi kuin se oli omaa uraani aloittaessani, mutta paljon on vielä tehtävänä. Taloudellisesti piirtäjien asema on kohentunut merkittävästi, eikä vähiten siksi, että sarjakuvien lukijat ovat paljon tietoisempia siitä, kuka heidän viihdykkeitään tuottaa. Tämän takia haluaisin tuoda yleiseen tietoisuuteen toisen epäoikeudenmukaisuuden, joka ei ole vielä saanut yhtä paljon huomiota kuin piirtäjiin kohdistuvat taloudelliset vääryydet.

Sarjakuvapiirtäjiä ei oteta vakavasti ihmiskunnan koko maailmankuvan mullistavina tiedemiehinä.

Tämä voi tuntua joistain ällistyttävältä. Valitettavasti kuitenkin karu totuus on se, että useimmat ihmiset eivät ikinä edes kyseenalaista näitä syvään juurtuneita ennakkoasenteita. Olisi siis varmaan parasta aluksi selittää, miksi sarjakuvapiirtäjät ovat erityisen soveltuvia ymmärtämään, miten maailma toimii.

Sarjakuvapiirtäjät tekevät kuvia, joissa tapahtuu jotain, kun niitä katsoo, ja ajattelee vähän. Ja mitä muuta tiede on, kuin katsomista, ja sen jälkeen ajattelemista? Minä en ainakaan tiedä, mitä muuta se olisi. Tiedemiehetkään eivät tiedä, ja sen takia he yrittävät hämätä ihmisiä kaikenlaisilla latinankielisillä sanoilla ja matemaattisilla symboleilla. Totuus kuitenkin on se, että tiedemiehet eivät ole sen parempia tekemään tiedettä kuin sarjakuvapiirtäjätkään.

Oikeastaan he ovat huonompia, koska he eivät ole yhtä avoimia uusille ajatuksille, kuin sarjakuvapiirtäjät. Esimerkiksi kun piirsin Green Lantern & Green Arrow’ta, laitoin Vihreän lyhdyn nappaamaan joukon roistoja sormuksensa vihreästä voimakentästä muodostamiinsa vaatekoukkuihin. Tiedemiehelle ei varmasti tulisi mieleen, että sormuksen vihreästä voimakentästä voi tehdä vaatekoukkuja. Hän sanoisi jotain sellaista, että “ei sormuksia, joissa on vihreä voimakenttä, ole olemassakaan”. Mutta se johtuu siitä, että he eivät suostu ajattelemaan asiaa siitä näkökulmasta, että jos olisikin olemassa sormuksia, joissa on vihreä voimakenttä.

Nyt kun on tullut selväksi, miksi ei pitäisi ajatella, että sarjakuvapiirtäjä ei voi todistaa vääräksi kaikkea, mitä tiedemiehet ovat saaneet selville maailmankaikkeuden rakenteesta sen jälkeen kun Newton muodosti kolme lakiaan (mitä ne nyt sitten ovatkaan), niin voimme edetä siihen, mitä sarjakuvapiirtäjä, joka siis olen minä, on saanut selville lukemalla kaikkien saatavilla olevia tieteellisiä julkaisuja (siis ei niitä vaikeasti kirjoitettuja, joita tiedemiehet tekevät antaakseen sen vaikutelman, että he oikeasti muka osaavat jotain), katselemalla paljon kaikenlaisia kuvia, ja ajattelemalla todella pontevasti.

Maapallo paisuu kuin ilmapallo, materiaa syntyy tyhjästä, Himalajan vuoristo ei ole syntynyt Intian ja Aasian mannerlaattojen törmäyksestä, painovoimaa ei ole olemassa, dinosaurukset kuolivat niiden muuttoreittien keskelle ilmestyneiden valtamerien takia, ja vetyatomit ovat oikeasti neutroneita.

Eikä siinä vielä kaikki. En kuitenkaan tässä ryhdy selittämään kaikkea kovin yksityiskohtaisesti, koska totuuden kohtaaminen on vaikeaa, kun on koko ikänsä niellyt pelkkiä valheellisia olettamuksia. Tärkeintä on se, että herätän teissä uteliaisuuden näitä asioita kohtaan. Tiedemiehet haluavat antaa ihmisille sen kuvan, että tieteellisiä asioita ymmärtääkseen pitää osata jotain fysiikan lakeja tai muita matemaattisia juttuja. Siksi niin monet vierastavat tiedettä, eivätkä tyydytä uteliaisuuttaan, kun sille päälle sattuvat. Minä sen sijaan haluan, että mahdollisimman moni voi ymmärtää totuuden siitä maailmasta, jossa elää. Sen takia en rasita teitä matemaattisilla monimutkaisuuksilla. Mikä parasta, näin en joudu itsekään miettimään niitä asioita! Varmasti tiedemiehetkin tajuaisivat, kuinka oikeassa olen, jos eivät tuhlaisia aikaansa änkemällä numeroita yhtälöihin, jotka eivät mitenkään voi toimia!

Siispä olen tiivistänyt tieteellisen metodini tärkeimpään: Animaatioiden tekemiseen. Kyllä, modernin tietokonetekniikan avulla pystyn vihdoinkin todistamaan helposti kaiken sen, mitä olen viimeisen 30 vuoden aikana päässäni pyöritellyt. Peruskäsitteet pystyn tietenkin selittämään hyvin tehokkaasti piirtämällä nuolia valokuviin ja tekemällä humoristisia sarjakuvia, mutta kuten varmasti hyvin ymmärrätte, ne eivät todista mitään. Animaatiot todistavat. Tähän ei tiedemies pystyisi.

Yhdessä voimme tehdä maailmasta paremman paikan poistamalla siitä typeryyden. Mutta se on mahdollista vain, jos kaikki ymmärtävät, miten paljon annettavaa sarjakuvapiirtäjillä on tieteelliselle tutkimukselle. Täten pyydän teitä tutustumaan virallisen webbisivustoni tiedeosastoon osoitteessa http://www.nealadams.com/nmu.html. Ja jos tarvitsette yhtään lisätodisteita siitä, kuinka pahasti tiede on mennyt hakoteille ilman sarjakuvapiirtäjien arvokasta panosta, voitte lukea tästä keskustelusta alt.sci.physics-uutisryhmässä, kuinka tiedemiehet eivät lainkaan kykene perinteisellä fysiikalla selittämään, miten vedyllä täytetty pallo voi kumota painovoiman vaikutuksen.

Muistakaa, että tämä on erittäin tärkeää. En kai minä muuten olisi panostanut tähän projektiin niin paljon aikaa ja energiaa, jonka olisin yhtä hyvin voinut kuluttaa sellaisten sarjakuvien tekemiseen, jotka oikeasti ovat lukemisen arvoisia?

Neal Adams ei oikeasti kirjoittanut tätä, jos et sitä vielä tajunnut. Pitääkö minun selittää se jollain animaatiolla, häh?

Tagit: Linkit, Satiiri.

Kävin hiljattain (okei, pari kuukautta sitten) katsomassa Mel Gibsonin elokuvan Passion of the Christ. Muistan suhtautuneeni elokuvaan etukäteen hieman varautuneesti pelkästään sen takia, että en uskonut kuuluvani sen kohdeyleisöön. Positiivisistakin kritiikeistä huolimatta yleinen julkisuusmylläkkä oli jättänyt sellaisen kuvan, että Passionin ainoa valtti oli jonkinlaiseen uskonnolliseen hurmokseen vetoaminen, ja että elokuvallisesti se oli pelkkä sarja kömpelösti toisiinsa liitettyjä, ylipitkiä ja yliverisiä kidutuskohtauksia. Ennen elokuvan alkua lueskelin Michael Moorcockin kirjaa Behold the Man, ja yritin tarkkailla, herättäisikö se, tai istuimen mukipidikkeeseen upottamani reilun kahden euron irtokarkkipussi minkäänlaisia reaktioita hurskaissa ihmisissä, jotka olivat saapuneet elämänsä ainoalle elokuvateatterikäynnille myötäelämään lihaksi tulleen jumalansa viimeisiä hetkiä.

Lakkasin kuvittelemasta typeriä, kun viereeni istui keski-ikää lähestyvä nainen jättimäinen popcornsaavi sylissään.

Passion osoittautui, hillittömästä suosiostaan huolimatta, erittäin hyväksi elokuvaksi. Kauhistellut kidutuskohtaukset olivat juuri oikean pituisia, ja sen verran vaihtelevia, ettei elokuva tuntunut missään vaiheessa junnaavan paikoillaan. Erityisesti vaikutuksen teki se, että Passion oli niin tinkimättömästi tehty, ja väkivallan armottomat kuvaukset olivat vain yksi tämän ilmentymistä. Kaikki elokuvassa palveli ydinkonseptia, ja sen ympärillä olevat ideat oli esitetty mahdollisimman vaikuttavalla tavalla, piittaamatta lopputuloksen julmuudesta, pateettisuudesta tai poliittisesta epäkorrektiudesta.

Mielenkiintoista kuitenkin on se, että jälkeenpäin taloudellisesti oikeaksi todettavissa oleva päätös laittaa Passion laajaan teatterilevitykseen tuli ylipäätään tehtyä. Tietenkin oli ilmiselvää se, että maailma on täynnä hihhuleita, jotka ovat valmiita katsomaan elokuvan pelkästään sen uskonnollisen sisällön vuoksi, mutta yhtä ilmiselvää oli se, että maailma on myös täynnä hihhuleita, jotka ovat valmiita boikotoimaan elokuvaa pelkästään sen uskonnollisen sisällön vuoksi. Kuinka voitiin olla riittävän varmoja siitä, että elokuva löytäisi yleisönsä? Mel Gibson nyt on täysin seinähullu (hän ei alunperin aikonut edes laittaa nykykielisiä tekstityksiä elokuvaan), mutta entä levittäjät, joita lähinnä kiinnostaa tuoton saaminen sijoituksilleen, eikä se, että koko maailma saa tietää kuinka hirvittävän paljon Jeesus kärsi, kun häntä ristiinnaulittiin.

Syynä oli tietenkin (tietenkin!) Marvelin supersankarileffojen menestys. Tuskin kukaan television “näin tehtiin”-ohjelmia uskollisesti seuraava on voinut välttyä näkemästä Marvel Productionsin Avi Aradia solkkaamassa kömpelöllä englanninkielellään, että avain menestykseen on ollut löytää projektiin intohimoisesti ja kunnioittavasti suhtautuvat tekijät (vaikka joskus kyseinen tekijä ei kokemattomuuttaan ole ymmärtänyt, että kun toimintakohtauksessa käytetään sijaisnäyttelijöiden sijasta Hollywood-tähtiä, joiden rinnalla Keanu Reevesin neuraalikinetiikka todellakin vaikuttaa olevan paljon normaalia korkeammalla, filmiä ei saa pyörittää normaalinopeudella), ja sitten antaa heille vapaat kädet (vaikka joskus… okei, tuli varmaan selväksi). Ja yleisöt reagoivat tähän; aistivat sen, että elokuva on tehty vakaumuksella, ja uppoutuvat sen maailmaan samalla tavalla kuin tekijät, vaikka ainekset olisivat niinkin absurdeja kuin Hugh Jackmanin kampaus tai kristillinen mytologia.

Eli nyt kun on todettu, että Passion of the Christin menestys on supersankarien ansiota, seuraavaksi osoitan, että elokuva on oikeastaan supersankarisarjakuvaan perustuva, kuten on myös itse Jeesus-myytti. Jos olet lukenut tähän asti, ja kaikki on tähän mennessä ollut mielestäsi täysin järkeenkäypää, niin kannattaa varmaan lopettaa tähän, koska jatko ei ole. Jos taas olet lukenut tähän asti, vaikka missään ei ole ollut vähäisintäkään järkeä, niin olen vihdoin löytänyt yleisöni, jee!

Siirrettäessä tarinaa kirjallisesta muodosta elokuvaksi on aina tehtävä tiettyjä valintoja koskien painotuksia sekä tapoja, joilla ilmaista sellaisia asioita, joiden selittämiseen voi tekstissä keskittyä hyvinkin pitkällisesti ja runollisesti, mutta jotka pitäisi elokuvassa tuoda esille hyvin ytimekkäästi ja tietenkin enemmän kuvaa kuin tekstiä hyödyntäen. Jeesus, samanaikaisesti kokonaan ihminen ja kokonaan jumala, joka antaa teloituttaa itsensä veriuhrina itselleen, on aika kova pähkinä purtavaksi tekstin muodossakin. Gibson on kuitenkin ottanut härkää sarvista tavalla, joka muistutti minua Grant Morrisonin tajunnanräjäyttävistä sarjakuvista.

Morrisonilla on tapana täyttää sarjakuvasivut kaikenlaisilla hillittömillä visioilla, ja kommentoida niitä dialogilla, joka suhtautuu kaikkeen hyvin arkipäiväisesti ja lakonisesti, ja tämä ristiriita voimistaa lukukokemusta. Gibson käytti Passionissa samantapaisia keinoja, erityisesti kohtauksessa ristiä kantavan Jeesuksen ja hänen äitinsä välillä. Maria on katsellut, kuinka hänen poikaansa hakataan ja ruoskitaan niin, että lihatkin irtoavat luiden päältä, ja nyt poika kompuroi teloituspaikkaansa kohti, kantaen omaa teloitusvälinettään. Näky tuo Marian mieleen Jeesuksen pikkupoikana, kun hän kaatui, ja silloin Maria pystyi menemään hänen avukseen, ja tekemään kaiken paremmaksi. Nyt Maria on voimaton, ja hän vajoaa kyynelehtien polvilleen Jeesuksen eteen, jolloin Jeesus sanoo: “Katso äiti, uudeksi minä teen kaikki.” (Lainaus on itse asiassa Johanneksen ilmestyksestä, eikä sisälly neljään evankeliumiin).

Nämä sanat verisen ja ruhjotun, teuraalle kulkevan miehen suusta ovat täysin odotuksien vastaiset, ja saavat ennestäänkin melodramaattisen tilanteen kohoamaan aihan huikeisiin sfääreihin. Tämä lähestymistapa on niin vieras amerikkalaiselle elokuvailmaisulle, jossa vältetään ristiriitaisten ideoiden samanaikaista kuvaamista, että inspiraatio siihen on varmasti peräisin Grant Morrisonin, tai jonkun hänen jäljittelijänsä kuten Mark Millarin tai Alan Mooren (Morrison väittää niin, joten sen täytyy olla totta) sarjakuvista.

Mutta tällainen tyylillinen seikka on varsin vähäpätöinen sen rinnalla, että Gibson on lainannut koko elokuvan rakenteen supersankarisarjakuvasta. Kuten todettu, kirjallisen teoksen siirtäminen valkokankaalle edellyttää materiaalin muokkaamista, ja erityisen tärkeää on parituntiseen elokuvaan sopivan dramaattisen rakenteen löytäminen. On tunnistettava päähenkilöt ja heidän motivaationsa, ja muodostettava elokuvalle runko, johon on helppo ripustaa kohtaukset, joissa hahmojen sisäiset ja keskinäiset dynamiikat tulevat esille. Passionissa nämä ratkaisut on tehty jäljitellen Frank Millerin Yön ritarin paluuta.

Batman ja Jeesus eivät muistuta hahmoina toisiaan niin paljon, että pitäisin aiheellisena yrittää tulkita Yön ritarin paluu jonkinlaiseksi Jeesus-myytin variaatioksi — tai toisin päin — mutta yhtäläisyyksiä on tarpeeksi, että Batmanin hahmoon ja häntä ympäröivään henkilökaartiin sopivat dramaattiset ratkaisut soveltuvat myös Jeesukseen. He ovat kummatkin lakia uhmaavia oikeuden puolustajia, ja he molemmat käyttäytyvät tavalla, joka useimpien ihmisten mielestä vaikuttaa täysin mielipuoliselta. Itse asiassa juuri tämä terveen käytöksen rajojen ylittäminen toimii lähtökohtana sekä Yön ritarin paluun että Passionin juonille.

Passion alkaa Jeesuksen rukoustaistelusta Getsemanessa. Aluksi kuvassa näkyy vain puiden keskellä selkäpuolelta kuvattu mies, joka tärisee hillittömästi. Oikeastaan olin jo aika yllättynyt Gibsonin taiteellisesta rohkeudesta, kunnes Jeesuksen kädet näkyivät selkeästi kuvassa ja tajusin, ettei hän ollutkaan tekemässä mitään… epäilyttävää. Jeesus oli siis uskonnollisessa hurmostilassa, ja häntä vavisutti Jumalan antama voima aloittaa lopullinen taistelu pahuutta vastaan. Tätä symbolisoi seuraava kohtaus, jossa Jeesus murskaa jalallaan Saatanan lähettämän käärmeen (ja kuten hiljattain opin päättymättömäksi ilokseni, tämä on suora viittaus nk. protoevankeliumiin, jota pidetään ensimmäisenä messiaanisena profetiana, sillä jaloissa pyörivien käärmeiden piekseminen oli varmasti israelilaisten kaltaiselle aavikolla tarpovalle paimentolaiskansalle niin vieras ilmiö, että sen kuvaaminen on aivan pakko tulkita jollain muulla tavalla kuin kirjaimellisesti).

Yön ritarin paluusta löytyy tietenkin vastaava kohta, jossa Bruce Wayne kokee takaumana vanhempiensa kuoleman, ja lepakko hänessä nousee taisteluun moraalista rappeutumista vastaan. Passionissa tosin harpataan yli kaikki tätä edeltävä ja käydään nopeasti itse asiaan (tulevasta DVD-julkaisusta varmastikin löytyy poisleikattu alkukohtaus, jossa Jeesus hyppää pois aasinsa selästä juuri ennen kuin se roihahtaa palamaan). Yleinen käsityshän on se, että lepakkoasussa loikkiva mies on aivan pähkähullu, mutta totuus on tietenkin se, että Batmanin maailmassa ainoa terve ratkaisu on nimenomaan kamppailla rikollisuutta vastaan vetämällä päähän suippokorvainen naamio, koska roistot ovat niin taikauskoisia ja pelkurimaisia (ja tyhmiä, mainittiinko aivan rajaton tyhmyys?). Aivan kuten Jeesuksen maailmassa on täysin tervettä julistaa olevansa Jumalan poika (siis jos se on totta, mutta täytyyhän sen olla, kun C.S. Lewis kerran jo eliminoi kaikki muut vaihtoehdot).

Metafyysisten vastusten sijasta Jeesuksella on kuitenkin oltava inhimillisiä vastuksia elokuvassa, ja mallina on tässäkin käytetty Yön ritarin paluuta. Batmanin lopullinen vihollinen on Teräsmies, joka on poliittisten realiteettien ohjaama esivallan edustaja. Teräsmies olisi tyytyväinen, jos Batman vain luopuisi sodastaan ja menisi kotiinsa, mutta Batman pakottaa hänet taistelemaan, ja lopulta käyttää häntä tehdäkseen itsestään marttyyrin ja viedäkseen toimintansa uudelle tasolle. Pontius Pilatus toimittaa tismalleen samaa virkaa Passionissa, joskin Gibson esittää hänet huomattavasti myönteisemmässä valossa kuin Miller Teräsmiehen.

Toinen Batmanin luontaisista vihollisista on Jokeri, joka Miller kuvaamana oli suoranainen hinttari. Yön ritarin oikeistolaisessa maailmassa homous edustaa tietenkin yhteiskunnan seksuaali- ja muunkin moraalin yleistä rappeutumista, eli sitä, mikä tekee Batmanin kaltaisen anomalian tarpeelliseksi. Tässä tapauksessa Gibson paljastaa korttinsa pahemman kerran, sillä hänen versionsa Galilean hallitsijasta Herodes Antipaasta on räikeän naismainen ristiinpukeutuja. Luukkaan evankeliumin mukaan Herodes lähetti Jeesuksen takaisin Pilatukselle, koska Jeesus ei suostunut esittämään ihmetekoja. Passionissa Herodeksen vaatimusten kohtuuttomuus (siis oikeasti, kaikkihan tietävät että ihmeiden tekemistä on turha edes yrittää, jos lähistöllä on yksikin epäuskoinen) on yhdistetty hänen seksuaaliseen perversioonsa, ja tälle ratkaisulle tuskin löytyy mitään muuta perustetta kuin se, että Yön ritarin paluu on niin siisti sarjis.

(DVD:ltä varmaan löytyy sitten myös se kohtaus, jossa Jeesus niksauttaa Herodeksen niskan ja pakenee legioonalaisilta… no, en tiedä mikä oli huvipuiston vastine Lähi-idässä kaksi vuosituhatta sitten… se paikka, missä ihmisiä kivitetään?)

Elokuvan edetessä Jeesus tulee yhä runnotumman ja rujomman näköiseksi, aivan kuten Batman Yön ritarin paluussa (jossa tosin syynä ei ole pelkästään fyysinen pahoinpitely, vaan myös Frank Millerin kuvitustekniikan laiskistuminen, anteeksi, “tyylin kehittyminen”) ja aivan viimeisessä kohtauksessa kuolleeksi uskottu Jeesus nousee uudestaan taistoon pahuutta vastaan, ja tämä vieläpä tapahtuu luolassa, aivan kuten Yön ritarin lopussa! Sattumaako? En usko!

Tässä vaiheessa joku voisi jo kuvitella, että Frank Millerin pitkään kehittelemä Jeesus-sarjakuva on konseptina täysin tarpeetonta toistoa — mutta miksipä se Milleriä estäisi. Journalistit Jeff Lester ja Gail Simone ovatkin jo vuosia sitten saaneet käsiinsä ennakkomaistiaisia tästä kauan odotetusta opuksesta.

Mutta takaisin asiaan. Innossaan jäljitellä Yön ritaria Mel Gibsonilta jäi varmaankin huomaamatta, että Jeesuksen tarinalla on paljon osuvampikin esikuva supersankarisaagojen joukossa. En nyt tarkoita Teräsmiestä, johon projisoidaan kaikenlaisia Messias-tulkintoja käytännössä vain sen takia, että Jerry Siegel ja Joe Shuster olivat kielellisesti sen verran mielikuvituksettomia, että käyttivät kryptonilaisten nimien pohjana itselleen varmasti hyvin tuttua hepreaa. Hahmonahan Teräsmies ei muistuta Jeesusta yhtään sen enemmän kuin Batman. Teräsmies lentelee ympäriinsä pieksemässä ihmisiä, ja Jeesus… ei.

Teräsmiehen “kuolema” 90-luvun puolivälissä antoi lisäaihetta kaikenlaisille pinnallisille vertailuille Teräsmiehen ja Jeesuksen välillä, mutta perusteellinen tarkastelu paljastaa yhteyden olemattomaksi. Teräsmieshän kuoli taistelussa suunnattoman voimakasta Doomsday-hirviötä vastaan. Verinen kamppailu huipentui samanaikaisiin iskuihin, joihin kumpikin keräsi viimeiset voimansa rippeet. Doomsday kaatui, mutta niin myös Teräsmies. Teräsmiehen voiton hetki oli myös hänen kuolemansa hetki, mikä saattaa tuntua rinnastettavalta Jeesuksen veriuhriin, jolla hän pelasti ihmiskunnan. Oleellista kuitenkin on se, että Teräsmiehen vain tarvitsi nujertaa Doomsday, tavalla tai toisella. Hänen ei tarvinnut kuolla voittaakseen, ja itse asiassa hän ei kuollutkaan, vaan hänen kryptonilainen kehonsa vain tarvitsi aikaa parantaakseen vakavat vammansa. Jeesuksen kuolema sen sijaan oli välttämätön osa hänen voittoaan, sillä kuolleista nouseminen on yleensä aika vaikeaa, jos ei missään vaiheessa kuole. Sanon vain, jos joku ei sitä vielä ole hoksannut.

On kuitenkin supersankari, joka pelasti maailman nimenomaan kuolemallaan. Chris Claremontin ja John Byrnen maineikkaassa Pimeän Feenixin saagassa Ryhmä-X:n jäsen Jean Grey uhrasi itsensä pelastaakseen maailman alter egoltaan, kosmiselta Feenix-voimalta. Yhtäläisyydet ovat niin voimakkaat, että Pimeän Feenixin saagan täytyy olla, C.S. Lewisin teologiaa mukaillen, “todeksi tullut myytti”, josta Jeesuksen taru on jonkinlainen etiäinen, ennakkomaistiainen Totuudesta. (Miten niin Feenix ei ole totta? Jättäkää lapsenuskoni rauhaan, julmurit!)

Jeesus on, kuten Jean Grey, lempeä ja viisas, siunattu psyykkisillä kyvyillä, jotka kuitenkin kalpenevat toisen minän suunnattoman voiman rinnalla. Tämä toinen minä on ylpeä, äkkipikainen ja tuhoaa lukemattomia eläviä olentoja yhdessä kädenkäänteessä. Jeesus-myytin primitiivisyys näkyy siinä, että Jumalan tekemät joukkomurhat tulkitaan automaattisesti oikeutetuiksi, ikään kuin jokeltavat vauvatkin olisivat jo syntyessään ansainneet kauhean kuoleman, ja oikeastaan pitäisi olla kiitollinen pelkästään siitä, että Jumala ei äärettömässä armossaan päätä tänä nimenomaisena päivänä hukuttaa maailmaa vedenpaisumukseen tai syöstä tulikiveä taivaalta kaikkien koteihin. Jollain mystisellä tavalla Jeesuksen uhri tyynnyttää Jumalan verenhimon, ja ihmiskunta on pelastunut ikuiselta kadotukselta.

Feenixin tarussa näemme nämä teemat korruptoitumattomina. Feenixin mielivalta ei ole oikeutettua, ja sitä ei pysäytetä millään maagisilla rituaaleilla ja symbolisilla uhreilla, vaan henkilökohtaisella valinnalla. Jeanin on tuhottava itsensä, koska hän on Feenix. Tarina sisältää useita opetuksia, jotka kenen tahansa aikuisen ihmisen olisi hyvä ymmärtää: jokaisella on kyky tehdä hyvää ja pahaa; voima itsessään ei anna oikeutusta; joskus oikein tekeminen edellyttää uhrauksia. Näistä viimeinen on tehnyt Pimeän Feenixin saagasta erityisen muistettavan. Kun Jean Grey herätettiin myöhemmin henkiin, monien fanien mielestä se halvensi alkuperäistä tarinaa. Jeanin uhraus menetti merkityksensä. Jostain syystä Jeesuksen uhraukseen ei suhtauduta samoin. Jeesus kuoli, mutta hänpä palasikin henkiin jo kolmen päivän päästä. Melkoinen uhraus — anteeksi vaan, tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni, mutta minusta kuolemisessa on ikävää nimenomaan se, että kun on kuollut, sen jälkeen ei enää ole elossa, ikinä.

Ehkä joskus kristityillekin tulee mieleen, että tässä jutussa mättää nyt jokin. Ehkä sen takia Mel Gibson on Passionissa keskittynyt juuri Jeesuksen kuolemaa edeltävään kidutukseen. Sitä kaikkea tuskaa ei voi pyyhkiä pois; kun se on tapahtunut, se on tapahtunut (jos se nyt on tapahtunut). Se on todellinen uhraus, toisin kuin erääntymispäivänmäärällä varustettu kuolema. Silti jotenkin vältetään ajattelemasta sitä, että lukemattomat ihmiset ovat kautta historian kokeneet samanlaisia kärsimyksiä, ilman mitään lunastuksia, ilman että siitä on kenellekään yhtään mitään hyötyä. Siinä todellisuudessa me joudumme elämään, eikä siitä mihinkään pääse pakoon.

“No, se ei ehkä ole täysin totta”, hän sanoi, ja ryhtyi lukemaan sarjakuvaa.

Tagit: Satiiri.