Katuoja

Katuojan Rasismia, pedofiliaa ja jumalanpilkkaa 2009 -kiertue saattaa vielä jatkua, mutta kiertueen pääetapit on nyt käyty. Kiitokset kaikille, jotka olivat kuuntelemassa puhettani toissaviikolla FinnCon-AnimeCon -tapahtumassa Helsingin Kaapelitehtaalla, Tampere kuplii -festareilla tai Kemin sarjakuvapäivillä.

Olin istumassa Suomen sarjakuvaseuran pöydän takana FinnConissa esitelmäni jälkeen, kun kaksi tuntematonta (oletettua) mangaharrastajaa tuli pyytämään nimikirjotustani, koska olen kuulemma “jumala”. Signeeratessani vieressäni istuva kollega, ajatellen ääneen, kysyi minkä takia meillä yleensäkään on osasto FinnCon-AnimeConissa. “Tietenkin siksi”, sanoin, samalla kun ojensin nimikirjoitusvihon takaisin, “että voimme paremmin rakentaa henkilökohtaista kulttiani.”

Joten jatkaen näissä tunnelmissa, tässä on joitain viimeaikaisia ja tulevia ihmetekoja, joissa olen ollut osallisena.

Olli “Hillo” Hietalan festivaalijuliste

Helsingin 24. sarjakuvafestivaalit lähestyvät ja julkistamme kaikki kunniavieraamme ensi viikon aikana. Miltä Stan Sakai kuulostaisi, noin aluksi?

Kyseenalainen “urani” sarjakuvataiteilijana sai verrattaen absurdin käänteen, kun ranskalainen Association Na julkaisi taannoisen 24 tunnin sarjakuvani pienlehtenä. Lehteä mahdollisesti löytyy vielä yksi kappale Pitkämies-kaupasta. Viimeisin sarjakuvani on samaisen yhdistyksen Modern Spleen -tabloidiin tekemäni sivun mittainen nonsense-pläjäys Shrimp Intervention. Kyseistä piece de resistancea saa myös Suomen sarjakuvaseuran Sarjakuva-automaatista, Helsingin mbar-ravintolasta.

Nero työssään, jonkinlainen.

Uudet numerot sekä Anime-lehdestä, Sarjainfosta että Tähtivaeltajasta ovat ilmestyneet hiljattain. Animessa jatkuu Bedefiili muistelee -kolumnisarjani. Sarjainfossa puolestaan on joukko kirjoittamiani arvioita. Tähtivaeltajassa kirjoitan hämmästyttävästä Drifting Classroom -mangasta Katuojan pohjalla -palstalle. Kaikkia lehtiä saa hyvinvarustetuista kirjakaupoista.

Sana ja ylistys!

.

Tänään, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, nousen Tolstoi-junaan. Aion onnistua siinä, missä Napoleon ja Adolf Hitler epäonnistuivat: päästä Moskovaan. Olen kutsuvieraana Moskovan 8. sarjakuvafestivaaleilla.

Jotain! Tapahtuu!

Moskova on lähtökohtaisesti outo paikka pitää kansainvälistä sarjakuvatapahtumaa. Neuvostoaikaan animaatiota suosittiin, mutta sarjakuvaa pidettiin kapitalistisena hapatuksena. Sittemmin venäläiset ovat joutuneet keksimään sarjakuvakulttuurin käytännössä tyhjästä. Kaksi festivaalia hallitsee venäjän sarjakuvakenttää: Pietarin Boomfest ja Moskovan KomMissia, edellinen keskittyen vaihtoehtoisempaan taidesarjakuvaan ja jälkimmäinen perinteisempään, “klassiseen” kerrontaan.

Aktiivien toimista huolimatta Venäjältä puutuvat merkittävät sarjakuvakustantajat ja siten julkaisukanavat ulkomaiselle tuontitavaralle. Venäjän omat piirtäjät ovat minulle toistaiseksi mysteeri, jonka uskon viikonlopun aikana valottuvan.

Sarjakuvakentän kehittymättömyys ei ole kuitenkaan estänyt suomalaisia yrittämästä Venäjän-valloitusta. Tästä äärimmäisenä esimerkkinä on viime vuoden vientihanke Moskovan (“non-fiction”) kirjamessuille, jossa upotettiin kymmeniä tuhansia euroja suomalaista sarjakuvaa esittelevään näyttelyyn. Osa ko. näyttelyn töistä on toki myös nyt esillä Moskovan sarjakuvafestareilla.

En kuitenkaan väitä, Venäjän sarjakuvafestivaalit olisi aivan pienen piirin puuhastelua: Moskovan 3 viikkoa auki olevaan näyttelyyn ja sen ympärille järjestettävään ohjelmaan odotetaan yhteensä 20 000 kävijää. Näyttelyssä on myös koordinoimani otos suomalaistekijöiden töitä. Erikoisin triviatieto, johon hankkeessa olen törmännyt on se, että Pertti Jarlan Fingerpori kääntyy pitkälti sellaisenaan venäjäksi.

Sarjakuvaworkshopin kunniavieras luennoi

Pidän tapahtuman aikana kaksi luentoa aiheista, jotka epäilemättä tulevat valottumaan matkallani halki Venäjän valtavien ulottuvuuksien. Kaikki maailman sarjakuvaharrastajat yhtykää!

Tagit: turismi.

Minä ja Riikka kävimme YleX:n kutsumana katsomassa Dave Gibbonsin (ja jonkun kirjoittajan, joka halusi nimensä pois alkuteksteistä) sarjakuvaan perustuvan Watchmen-elokuvan. Kaunotar ja Sarjisfriikki -esityksemme kuulet YleX-kanavalta tänään kello 13.30. Jutun voi kuunnella nyt myös Yle Areenasta.

Koska elokuvaa seuranneet kommenttini ovat lähinnä koulutyttömäistä kikatusta, puran leffaa hieman tekstiksikin.

Ensinnäkin Watchmen on uskollinen. Zack Snyder tulkitsee alkuperäisteosta kuin syvästi uskonnollinen ohjaaja tulkitsisi Raamattua elokuvaksi. On vaikea määritellä, miksi on kiinnostavaa nähdä näin pedantti sovitus, varsinkin kun tulkinta on tehty visuaalisesta mediasta toiseen eikä esimerkiksi kirjasta elokuvaksi. Tutut kuvat räväytettänä silmien eteen seinän kokoiseksi suurennettuna, musiikin pauhatessa taustalla aiheuttavat kuitenkin jonkinlaisen alkukantaisen tunnistamisreaktion ja paikoin Watchmen onkin hykerryttävä, vastustamaton, vaikka tietäisinkin repliikkejä myöten, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Tunteisiin vetoaminen on kuitenkin Watchmen-elokuvan kauneusvirhe. Alkuperäinen sarjakuva oli etäinen, viileä teos, joka tarkasteli hahmojaan vähän niin kuin tiedemies katselisi bakteereja mikroskoopillaan. Watchmen-sarjakuva ei kutsu lukijaa välittämään, vaikka lopulta hän kenties niin tekeekin. Watchmen-elokuva sen sijaan kalastelee varsin räikeästikin reaktioita katsojilta. Toimintakohtaukset ovat tarpeettoman raakaa estetisoitua väkivaltaa, joka ei varsinaisesti saavuta mitään. Sekopäinen naamiokostaja Rorschach näyttäytyy elokuvassa sympaattisena hahmona, vaikka onkin kyseenalainen, vainoharhainen katufasisti. Ja kun Snyder pamauttaa Leonard Cohenin Hallelujah-kappaleen soimaan hidastattuna kuvatun seksikohtauksen päälle, teatterisalin kollektiivinen vaivaantuminen on konkreettista kuin betoniseinä. Voi olla, että Snyder yrittää rakentaa jonkinlaista kritiikkiä toimintafilmeistä samalla tavalla kuin Watchmen-sarjakuva teki kritiikkiä toimintasarjakuvasta. Snyderin yritys jää kuitenkin puolitiehen: kaikki leffan syvyys löytyy alkuperäisteoksesta.

Oli kiinnostavaa kuulla myös leffassa mukana olleiden sarjakuvaan vihkiytymättömien katsojien reaktioita. Snyderin kunniaksi on mainittava, että mukaan ahdetun materiaalin määrästä huolimatta Watchmen-elokuva näytti avautuvan myös ummikoille. Hauskaa oli havaita, että supersankarisarjakuvan kontekstissa taustalla hengaava leijuva sininen kaveri on täysin luontevaa, mutta elokuvassa Dr. Manhattan hämäsi monia, varsinkin kun hahmon alkuperätarina kerrotaan vasta leffan puolivälin tienoilla, sarjakuvan kronologiaa mukaillen.

Kaiken kaikkiaan uskon, että Watchmenista tulee välitön kulttiklassikko ja se mahdollisesti myös muistetaan 2000-luvun supersankarifilmatisointien loogisena päätepisteenä: ensimmäistä kertaa on tehty supersankarileffa, jossa on sovitettu nimen omaan yksittäinen tarina, eikä ainoastaan hahmo tai konsepti. Watchmenin uskottiin olevan pitkään filmauskelvoton sarjakuva, mutta kuten arvelinkin, sovituksistaan tunnettu Snyder oli juuri oikea mies asialle. Kauneusvirheistään huolimatta Watchmen on verraton, rohkea, hävytön menestys.

Ja lopuksi terveisiä maailman Internet-foorumeille: siitä Dr. Manhattanin heiluvasta, sinisestä jättikullista vouhottamisen voi lopettaa koska tahansa. Olen nähnyt isompiakin*.

* Housuissani.

Tagit: elokuva, erektio.

Minä olen Otto Sinisalo. Tervetuloa Katuojaan.

Tänään olen kirjoittanut sarjakuvasta 7 vuotta päivälleen. Ensimmäinen Katuoja-palsta ilmestyi Sfnetin uutisryhmiin 4.2.2002 ja sarjakuvaharrastukseni on sittemmin sanotaanko nyt vaikka laajentunut hieman. Mutta sen sijaan, että märehtisimme nostalgiassa, katsomme tulevaisuuteen. Alla on joitain satunnaisia poimintoja sarjakuvavuodelle 2009.

Hyvältä näyttää, 2009.

Sarjakuvat ovat olleet ideapolttoainetta Hollywoodille jo vuosia eikä sarjakuvasovitusten määrä tunnu ainakaan vähentyvän satunnaisista flopeista huolimatta. Toissaviikolla minulla oli kyseenalainen kunnia nähdä Rami Rautkorven siipimiehenä Frank Millerin esikoisohjaus The Spirit, joka jää elokuvahistoriaan hämmentävässä epäpätevyydessään. The Spirit on elokuva, joka ei tule unohtumaan, niin poikkeuksellisen käsittämätön se on. Sillä ei ole väliä, että se perustuu Will Eisnerin arvostettuun sarjakuvaan. Spirit ei koskaan hahmona ollut merkittävän ikoninen – hän on tyyppi, jolla on hattu – vaan tärkeintä oli Eisnerin kyky tehdä näkemyksellisiä sarjakuvatarinoita. Sillä on väliä, että elokuva koostuu kohtauksista, jotka sukeltavat niin syvälle nolostuttavaan campiin, että syöksyvät kaiken hyvän ja oikean läpi jonkinlaiseen pelkästä huonoudesta koostuvaan meta-maailmankaikkeuteen. The Spirit on merkkipaalu sarjakuvaelokuvissa ja kenties elokuvassa yleensä. Se on niin järjetön, että sille ei yksinkertaisesti löydy vertailukohtaa.

Vuoden 2009 kenties tärkein filmatisointi on Zack Snyderin Vartijat-sovitus. Olen varovaisen optimistinen mitä hankkeeseen tulee, vaikka sarjakuvakerrontaa uudistaneen Watchmenin sovittaminen elokuvaksi on ideana yhtä mielekäs kuin minun sohvani sovittaminen musikaaliksi. Snyder on kuitenkin tehnyt jo kaksi sovitusta – Kuolleiden aamunkoiton ja 300:n – ja molemmissa hän on todistanut ymmärtävänsä alkuperäismateriaalia. Vartijoiden ensi-ilta on maaliskuussa ja minä olen jo nyt hieman innoissani.

Leffojen menestyksestä huolimatta yhdysvaltalaisten valtavirran sarjakuvakustantamojen tulevaisuus näyttää juuri nyt sangen ankealta. Ainakin Marvelia ja DC:ta uhkaa taloudellinen ahdinko lukijamäärien pudotessa ja yksittäisten lehtien hinnan kasvaessa. Nostamalla 22-sivuisen läpyskän kansihinnan neljään dollariin ovat kustantajat tuominneet perinteisen jenkkisarjakuvan syvemmälle marginaaliin.

Eiffel-torni on menettänyt järkensä! (Umbrella Academy)

Sekä Marvel että DC ovat jo pitkään tarponeet myös luovassa konkurssissa, siirtyen aavistuksen epätoivolta haiskahtaen megacrossoverista toiseen. Huolestuttavampaa on, että ainakin DC:n kymmeniin lehtiin levinneet tarinapökäleet ovat näemmä onnistuneet mahdottomassa: ne ovat tehneet Grant Morrisonista keskinkertaisen. Sekä Morrisonin kirjoittamat Final Crisis ja Batman R.I.P ovat saaneet murska-arvioita kautta linjan. Naurettavinta tässä on se, että Morrison on vastuussa 90-luvun lopun JLA:sta, yhdestä kaikkien aikojen parhaasta mainstream-supersankarisarjakuvasta.

Muutenkin yhdysvaltalainen popsarjakuva näyttää sangen ankealta ainakin minun näkökulmastani. Suosikkikirjoittajani ovat joko väsähtäneet kuten Morrison, kadonneet kuten Alan Moore tai jääneet polkemaan paikoilleen kuten Garth Ennis ja Warren Ellis. Tämä surettaa minua, koska pidän hyvästä genresarjakuvasta ja tietyntyyppiset genretarinat toimivat parhaiten juuri sarjakuvina.

Pystyn kylmiltäni nimeämään ainoastaan kourallisen amerikkalaisia sarjakuvia, joiden ilmestymistä odotan aidosti. Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogramin ensimmäinen osa oli jotain merkillisen uutta ja jatko-osa The Singles Club tuntuu vieläkin kiinnostavammalta. Viimeaikainen ihastukseni on ollut Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarja, josta aion myöhemmin kirjoittaa pidemmin. Sarjan viimeiset 3 osaa ilmestyvät ilmeisesti kaikki vuonna 2009. Lisäksi tänä vuonna nähdään jatkoa Gerard Wayn ja Gabriel Bán Umbrella Academylle, joka oli paras viime vuonna lukemani englanninkielinen sarjakuva. Tapa, jolla Way ottaa supersankarigenren haltuun ei ole vähempää kuin ilmiömäinen: jos pidät supersankarigenrestä, lue Umbrella Academy tai lyö itseäsi, koska olet tyhmä. Aion myös antaa Grant Morrisonille uuden mahdollisuuden, koska olen heikko: jatko-osa vuoden 2004 sydäntäsärkevälle Seaguylle ei voi olla huono, eihän?

Jenkkimainstreamia suomessa julkaiseva Egmont kustannus jatkaa Spider-Manin ja X-Menin julkaisua. Paradoksaalista kyllä, suomalaisissa Marvel-julkaisuissa on viime aikoina nähty kohtalaisen hyvää viihdesarjakuvaa. Hämähäkkimiehessä hiljattain tapahtunut konseptin osittainen uudelleenkeksiminen on ärsyttänyt faneja, mutta sen jälkeen on nähty toimivimpia Hämähäkkimiestarinoita vuosiin. Samoin Ryhmä-X:ssa käynnistynyt pitkä tarinakokonaisuus tuntuu pitkästä aikaa seuraamisen arvoiselta. Toisaalta koska Egmont julkaisee suomessa vain murto-osan yhdysvalloissa ilmestyneistä tarinoista, kustantamon on mahdollista poimia kirsikat kakusta ja jättää yhdentekevät täytesarjat julkaisematta.

Ei, ei Daada books!

Suomessa sarjakuvavuosi alkoi lopetusilmoituksilla: Marko Turusen ja Annemari Hietasen luotsaama Daada books on lopettamassa kustannustoimintaansa ja samoin pillit pussiin laittoi Happy Horse -kollektiivi. Daada on potkinut jo vuosia tutkainta vastaan tuoden markkinoille eurooppalaista laatusarjakuvaa, jota kukaan ei ole edes osannut toivoa: Martin tom Dieckia, Anke Feuchtenbergeria, Yvan Alagbéa. Happy Horse on puolestaan jaksanut viihdyttää vilpittömällä halullaan järkyttää sarjakuvilla, kuin yli-innokas sarjakuvia piirtävä koiranpentu. Toisinaan kollektiivi on onnistunut julkaisemaan kirotun terävää mustaa huumoria, parhaimpina ehkäpä Jukka Tiluksen välähdyset nyrjähtäneestä sielunmaisemasta. Happy Horsen tekijät onneksi jatkavat sarjakuvien tekemistä omilla tahoillaan ja Daada julkaisee loppuun vinkeän Ufoja Lahdessa -lehtisarjan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiinnostavaa suomenkielistä materiaalia olisi tulossa myös vuonna 2009. Yhdeksänkymmenluvun lopun totaalisen käännössarjakuvalaman merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmassa. Esimerkiksi Like kustannus on julkaisemassa Alison Bechdeli
n Fun Home -sarjakuvan suomeksi nimellä Hautuukoti. Bechdelin omaelämäkerralinen muistelmateos saattaa paperilla kuulostaa toivottoman kliseiseltä omakustannesarjakuvalta: Fun Home maalaa rehellisen kuvan tekijän vaikeasta isäsuhteesta ja heräämisestä homoseksuaalisuuteen. Bechdel on kuitenkin riittävän hauska ja terävänäköinen nostaakseen kokonaisuuden merkittävästi triviaalia muistelmateosta kiinnostavammaksi.

Huuda Huuda -pienkustantamo on nousemassa täyttämään muun muassa Daadan jättämää aukkoa linjakkaalla kustannusohjelmallaan. Kustantamon maaliskuun uutuuksista kiihottavin on Ruppert ja Mulot -kaksikon Uhkapeliä. Sen sisällöstä en tiedä käytännössä mitään, mutta herrojen ensimmäinen suomennos Apinatarha kirvoitti minut aikanaan puhumaan siitä vuoden 2007 käännössarjakuvatapauksena. Kiinnostavaa on myös se, että Huuda Huuda on julkaisemassa Yong-Deuk Kwonin Yölinjalla-sarjakuvan, ollen harvinainen esimerkki suomalaisesta sarjakuvakustantamosta, joka julkaisee aasialaista indieta.

Mainstream-mangaa nähdään edelleen kioskihyllyjen täydeltä. Alkuvuoden tärkeimpänä käänteenä suomalaisessa mangakentässä oli Punainen Jättiläinen -pienkustantamon myynti Sangatsu manga -linjan omistavalle Tammelle. Toivon mukaan resurssien keskittäminen johtaa uskaliaampiin julkaisuhankkeisiin. Tällä hetkellä seuraamisen arvoisia mangasarjoja suomessa ovat lähinnä jännäri Death Note (Egmont) ja klassinen ekoscifi Tuulen laakson Nausicaä (Sangatsu).

Mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan, henkilökohtaisena suosikkinani jatkaa lannistumaton Jyrki Nissinen, jonka jokaisessa Borgtron-lehdessä on jotain naivistisen nerokasta. Lehteä julkaisee Zum Teufel -kustantamo, joka on myös vastuussa viime vuoden parhaasta kotimaisesta albumista, Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaanista.

Muuten kotimaisen sarjakuvan kiinnostavimmat laineet liplattavat Internetissä. Sarjakuvablogista on muodostumassa eräänlainen uusi sarjakuvan underground, paitsi ainoastaan esteettisessä mielessä. Suosituimpien blogien päivittäiset kävijämäärät kun saattavat hyvinkin olla nelinumeroisia. Marraskuussa esitelty Sarjakuvablogit.com -sivusto on nykyisellään tärkein keskus suomalaiselle nettisarjakuvalle.

Vuoden 2009 ankeat talousnäkymät eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet kotimaisiin sarjakuvatapahtumiin. Tampere kuplii -tapahtuma poreilee keskuuteemme jälleen maaliskuussa, 27.3 – 29.3. Olen jälleen osallistumassa tapahtuman ohjelmaan.

Samoin tulen esiintymään FinnCon-AnimeConissa, joka järjestetään tällä kertaa Helsingin kaapelitehtaalla.10. – 12.7. Riemukseni mustapukuisten sci-fi-harrastajien ja nuorien cosplayaajien keskelle laskeutuvat kaksi kirjailijasuosikkiani, George R. R. Martin ja Alistair Reynolds.

Näiden ohella järjestetään jälleen Kemin sarjakuvapäivät sekä noin tuhat erilaista con-päätteistä tapahtumaa sekä tietysti henkilökohtainen silmäteräni Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka järjestetään 12. – 13.9 Gloriassa ja Lasipalatsissa. Olen juuri laittamassa niin sanotusti bändiä takaisin kokoon, festaritalkoot kun ovat jokseenkin ympärivuotiset. Jos puoletkaan suunnitelmistani toteutuvat, voin luvata, että kunniavieraslista tulee olemaan kerrassaan tavallistakin merkillisempi. Muina vuodenaikoina Helsinkiläisen sarjakuvakulttuurin sydämenä toimii Kallion Sarjakuvakeskus.

Katuojan ohella tekstejäni tulee myös vuonna 2009 ilmestymään säännöllisesti Anime-lehdessä, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa. Kaikki ovat siis laatujulkaisuja!

Tältä näyttää uusi sarjakuvavuosi ja Katuojan kahdeksas vuosi. Nyt: juhlitaan kuin olisi 2009.

Tagit: DC, Garth Ennis, Grant Morrison, Linkit, Marvel, Warren Ellis.

Kävin perjantaina katsomassa Frank Millerin ohjaaman THE SPIRIT -elokuvan Yleisradion piikkiin. Reaktioni voi kuulla tänään YleX-kanavalta klo 13.30. Osio tulee olemaan kuunneltavissa myös Yle Areenassa kuukauden ajan.

Se oli ensimmäinen radiohaastatteluni. Luulen, että se meni hyvin. En ainakaan muista sanoneeni mitään erityisen tyhmää, mutta jälkeenpäin kyllä tajusin, että yhdessä kohdassa minun olisi ilmiselvästi pitänyt sanoa YÖN RITARI, mutta en sanonut. Ei niin, etteikö Christopher Nolanin Yön ritarista olisi jo puhuttu aivan tarpeeksi, mutta en yrittänyt olla sillä tavalla ovela, vaan se ei vain kertakaikkisesti tullut mieleeni.

(EDIT: Nyt kun olen kuullut sen radiosta, voisin tiivistää mielipiteeni yhteen sanaan: Niinku. Ja tietenkin se kohta, johon yllä viittasin, oli jäänyt leikkaushuoneen lattialle. Kysymys koski sarjakuvaelokuvaa, jota suosittelisin The Spiritin sijasta. Yön ritari jäi siis suosittelematta, mutta Hellboy 2 oli se, jolle olisin halunnut ihmisten suovan aikaansa.)

Erillisen arvion kirjoittaminen tuskin on enää tarpeellista, mutta tietenkin tein elokuvasta joitain hajanaisia huomioita, jotka eivät haastatteluun päätyneet, ja jotka eivät YleX:n kohdeyleisöä välttämättä erityisesti kiinnosta.

Esimerkiksi se, kuinka Miller viljeli dialogissa ja teksteissä sarjakuvantekijöiden nimiä. Suurin osa taisi olla Eisnerin yhteistyökumppaneita: (Jerry) Iger, jonka kanssa Eisner perusti Eisner & Iger -studion, sekä mm. (Jules) Feiffer ja (George) Tuska, jotka työskentelivät studiossa. Eisneriin suoranaisesti liittymättömiä nimiä olivat ainakin (Harry) Donenfeld, DC Comicsin edeltäjän National Allied Publicationsin perustaja sekä (Steve) Ditko, toinen Millerin suurista idoleista.

Tai se, että Miller jätti pois Spiritin apulaisen Ebony Whiten, koska kyseessä oli niin räikeä rasistinen stereotyyppi, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä laittamasta Samuel L. Jacksonia esiintymään blackfacessa.

En väittänytkään, ettei Frank Millerillä olisi pokkaa.

Tagit: elokuva, Frank Miller.

Ennen vuodenvaihdetta ilmestyneessä Tähtivaeltaja-lehdessä 4/2008 on kirjoittamani arvio Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogram-sarjakuvasta. Alun perin vuonna 2006-2007 ilmestynyt Phonogram on siitä jännittävä sarjakuva, että se tuntuu aidosti tarjoilevan jotain uutta. Vaikka Gillen lainaakin Hellblazerin kaltaisista arkimaagi-tarinoista, Phonogram onnistuu kertomaan magiasta ja etenkin musiikista kiinnostavasti – temppu, joka sarjakuvassa on lähtökohtaisesti hankala. Uuden Phonogram-minisarjan ensimmäinen numero on ilmestynyt ja kokonaisuus vaikuttaa jälleen erittäin lupaavalta. Uusi kokoelma ilmestynee tänä vuonna.

Ennen vuodenvaihdetta ilmestyi myös Japan Pop -lehti, johon kirjoitin aukeaman mittaisen arvion Porco Rosso -animaatiosta. Silläkin uhalla, että minua syytetään sieluttomuudesta, pitää sanoa, etten olen koskaan ollut suuri Ghibli-animaatioiden ystävä. Animaatio on toki mestarillista ja Miyazakin elokuvien visuaalinen ulosanti muutenkin ensiluokkaista, mutta yleensä niiden päähenkilöt jäävät vähän yksiulotteisiksi sivustakatsojiksi. Kysymys voi olla samastumisesta: harvemmin näen itseäni pikkutyttönä taianomaisella seikkailulla, vaikka kuinka pinnistelisin. Porco Rosso on kuitenkin toista maata. Sen ryyppäävän ja syöpöttelevän nimihahmon kohtalo kiinnostaa merkittävästi enemmän, kuin maagisessa maassa mökeltävien kakaroiden toikkarointi.

Warda Ahmed perusasioiden äärellä

Viime vuonna työstin kourallisen sarjakuvakäsikirjoituksia eri tekijöille. Warda Ahmed on ensimmäinen, joka on saanut puristettua tekstistäni tolkullisen sarjakuvan. Hämmästyttävä neiti Ahmed kuuluu Nettinarttu-kollektiiviin ja itse sarjakuva, Miesten kesken, on osa Nettinarttujen viimeisintä teemanumeroa. On myös jollain tavalla oikein, että ensimmäinen koskaan julkaistu käsikirjoitukseni kertoo pillusta puhuvista luolamiehistä. (Käännös on Vanessa Jörgenin ja on paikoin alkutekstiä parempi. “Cock holder!”)

.

Lumonetti on julkaissut suuressa viisaudessaan kirjoittamani arvion, jossa paloittelen Stephen Kingin romaaneihin perustuvan Musta torni -sarjakuvan toisen osan sekä Lordi 3: Verensininen -albumin. Rami Rautkorpi kirjoitti kolmannesta Lordi-sarjakuvasta jo aiemmin Katuojaan ja hän myös piti sarjakuvasta enemmän kuin minä. Mahdottoman kehno ei Verensininen kuitenkaan ollut ja vertailussa täysin tarpeettomaan Mustaan torniin, Lordi suorastaan loistaa.

Anime-lehden numerossa 32 jatkuu kolumnisarjani Bedefiili muistelee. Ja kyllä, annoin palstalleni nimen viimeisenä aamuyönä ennen ensimmäisen kolumnin deadlinea, ja se näemmä kelpasi. Sarjan kolmannessa osassa jaan vinkkejä manga-tapahtumia järjestäville tahoille ja yritän varmistaa, ettei minua kutsuta enää yhteenkään mangapaneeliin, ikinä, siinä todennäköisesti onnistumatta.

Tässä kuussa olen myös vieraillut Amerikan Yhdysvaltojen jännittävässä fantasiamaailmassa, New Yorkin maagisessa kaupungissa. En nähnyt Hämähäkkimiestä, ja lentoyhtiö kieltäytyy silti antamasta rahojani takaisin. Englanninkielisen matkaraporttini voi lukea Af-Riikka -blogista.

Tagit: Linkit, manga, turismi.

Olen puhumassa Helsingin kirjamessuilla (varoitus: kirkuvat sivut) tänään perjantaina 24.10 kello 15, Louhi-lavalla. Aiheena on “Manga vastaan länsimainen sarjakuva”. Mangan ja länsimaisen sarjakuvan vastakkainasettelu on klassinen omenat-ja-appelsiinit -keskustelu: “Uhkaako appelsiinien kasvava markkinaosuus omenien markkinoita? Syödäänkö tulevaisuudessa ainoastaan sitrushdelmiä?” Aiheesta inttäminen voi kuitenkin saada aikaan hauskaa keskustelua, ovathan vastakkainasettelut, todelliset tai keksityt, hyvän paneelikeskustelun ydin. Lavalla ovat mukana Antti Grönlund ja Antti Valkama.

Messuille ilmestyvät KirjaIN-lehden numero 4/2008 sekä KirjaIN-vuosikirja 2008. Molemmista löytyy kirjoittamiani tekstejä. Lehdessä kirjoitan suomalaisista sarjakuvablogeista ja nettisarjakuvasta yleensä, kirjassa taasen esittelen Ville Rannan Kajaanin ja Olivier Schrauwenin Poika kulta -albumin. Vuosikirjassa on arvioiden lisäksi artikkeleja, muun muassa Ville Hännisen mangajuttu, jota on jo ehditty kehua elitistisimmäksi koskaan Suomessa julkaistuksi manga-aiheiseksi asiatekstiksi.

Kirjamessuilta löytyy myös Suomen sarjakuvaseura ry:n osasto, jossa päivystän osan viikonloppua.

.

Olli Sulopuisto kirjoittaa Katuojan kommenteissa koskien 24 tuntia sarjakuvaa -tempaustani: “Mikset vaan tee samalla vaivalla romaania?”

Hyvä on, herra Sulopuisto. Hyvä on:

Olen kirjautunut National Novel Writing Month -tapahtumaan. Kyseessä on siis tätä nykyä kansainvälinen tapahtuma, jonka osallistujat yrittävät raapia marraskuun aikana kokoon 50 000 sanaa pitkän romaanin.

Proosan kirjoittamisessa kohtaan aivan toisenlaisia ongelmia kuin sarjakuvan piirtämisessä. Sarjakuvakriitikkona ja ko. median suurkuluttajana ymmärrän, miten sarjakuva toimii. Vaikka kuvat päässäni eivät käännykään sellaisina paperille, osaan jokseenkin koota ja rytmittää tarinan järkevästi. Mutta romaani? Olen kusessa: olen melko sokea, mitä tulee hyvän proosatekstin ominaisuuksiin saati sitten hyvin rakennetun romaanin ominaisuuksiin. Tiedän, jos nautin jostain kirjasta, mutta toisin kuin sarjakuvassa, en välttämättä tiedä miksi.

Kaiken lisäksi todennäköisesti tulen yrittämään välittää vaikeasti sanallistettavia konsepteja. On epätodennäköistä, että romaanini kertoo esimerkiksi 30-vuotiaan helsinkiläismiehen itkurunkkauksesta, niin helppoa kuin sen kirjoittaminen olisi ja niin varmasti kuin se toisikin minulle esikoiskirjapalkintoja. Lisähaastetta tuo myös kuun puoliväliin varaamani matka Atlantin toiselle puolelle, joka syö minulta viikon tehokasta kirjoittamisaikaa. Tämä tosin myös tarkoittaa sitä, että romaanin osia tulee suurella todennäköisyydellä sijoittumaan New Yorkiin.

Mutta ongelmat sikseen. Kuten muutkin kohtaamani haasteet, aion hakata päätäni tätä vasten kunnes jokin antaa periksi.

Hei, minä olen Otto Sinisalo. Kirjoitan romaanin marraskuussa. Siitä tulee uskomaton.

.

On hyvä kokeilla uusia asioita. Tai ainakin vanhoja asioita, jotka on jättänyt taakseen jo aikaa sitten.

Conga!

En “osaa piirtää” termin klassisessa merkityksessä. Ei niin, että pitäisin teknistä osaamista edellytyksenä hyvän sarjakuvan tai yleensä hyvän taiteen tekemiselle. Mitä sarjakuviin tulee, hyvinkin vähällä teknisellä taituruudella pärjää, jos vain ymmärtää jonkin verran sarjakuvakerronnan päälle. Katsokaa vaikka Hugleikur Dagssonia tai Cyanide and Happinessin piirtäjiä, jotka onnistuvat tekemään paikoin pahuksen hauskaa sarjakuvaa ilman sen merkillisempiä lahjoja.

Vuosituhannen alussa harjoittelin piirtämistä. Minulla ei ollut suuria taiteellisia kunnianhimoja, halusin vain opetella uuden taidon puhtaasti haasteen vuoksi. Luin piirtämisen oppikirjoja ja etenin askel askeleelta. Piirrä vaasi. Piirrä maisema. Piirrä Kapteeni Amerikka potkaisemassa Hitleriä kiveksille. (Kivekseen?) En kuitenkaan ollut tyytyväinen etenemisnopeuteeni. Jokseenkin silloin, kun pääsin useamman pakopisteen perspektiivin kohdalle itse ohjaamissani opinnoissa, aloin heittelemään tusseja ympäri huonetta. “Kahden pakopisteen perspektiivi? Kahden? Haistakaa paska, te ja teidän pakopisteenne! Kuolkaa kirkuen, epäsikiöt!“

Sanotaanko vaikka, että kärsivällisyyteni ei riittänyt pitkäjänteiseen harjoitteluun. Jos olisin tiennyt tuolloin mitään sarjakuvan tekemisestä yleensä, olisin ihan hyvin voinut jatkaa piirustelua. Piirtämisen prosessi itsessään – liikuta kynää, kuvia syntyy – on kuitenkin miellyttävä. Taannoin vain paperille syntyvät kuvat eivät koskaan vastanneet kuvia mielessäni ja johtivat jonkinasteiseen turhautumiseen.

Onneksi iän myötä myös standardit laskevat. Tänään alkaa kansainvälinen 24 tuntia sarjakuvaa -tapahtuma, ja aion osallistua. Piirrän ensimmäisen graafisen novellini Helsingin sarjakuvakeskuksella. Valmista työtä voi odotella noin … 25 tunnin kuluttua. Lopputuloksesta tuskin löytyy teknistä taituruutta, perspektiivejä tai järkeä, mutta en poissulje Hitlerin esiintymisen mahdollisuutta. Joka tapauksessa lopputulos tulee olemaan epäilemättä hämmästyttävä.

.