Katuoja

Sisältää juonipaljastuksia.

Kaikki on naisten syytä. Flint Marko on ajautunut rikolliselle uralle osin todistaakseen itsensä kiittämättömälle vaimolleen, osin pelastaakseen sairaan tyttärensä. Eddie Brock turvautuu epäeettisiin konsteihin työssään tehdäkseen vaikutuksen tyttöystäväänsä. Peterin potiessa supersankariahditusta, Mary Jane lähentelee Peterin parasta kaveria Harrya. Kun samainen kaveri uhkaa tappaa Peterin, Mary Jane jättää poikaystävänsä – vaikka Peter on juuri hakannut Harryn koomaan todistaen uhkailun vähän perusteettomaksi. Pelastettuaan kirkukinkkumielitiettynsä jälleen kerran, Mary Jane jättää Peterin. Taas. Mary Jane Watson: maailman huonoin tyttöystävä.

Peter Parker on mulkku. Peterin mielestä on ihan OK suukotella tuhansien ihmisten edessä luokkakaveriaan hämähäkkimiesasussa samalla tavalla, kun ensimmäistä kertaa suukotteli Mary Janea. Tämä siis ennen pahan symbiootin vaikutusta. Symbiootin kanssa Peter änkeää Mary Janen keikalle uuden naisensa kanssa, sabotoi keikan, hakkaa portsarit ja vetää vielä Mary Janea turpiin. Peter Parker myös tykkää katsella, kun ihmiset kuolevat. Hän katselee vierestä, kun Hiekkamies muuttuu mutamieheksi. Hän jättää Harryn kärventymään asuntoonsa. Hän räjäyttää Eddie Brockin. Hän katselee vierestä, kun Harry vuotaa hengiltä. Älä koskaan jää yksin huoneeseen Peter Parkerin kanssa: hän suolistaa sinut ja katselee, kun vuodat kuiviin.

Joskus asioita vain tapahtuu. Olet piknikillä tyttöystäväsi kanssa, kun avaruussymbiootti putoaa – avaruudesta – moposi tarakalle. Olet juoksemassa poliisia karkuun, ja putoat hiukkaskiihdyttimeen. (Se nyt vain on reitillä.) Olet etsimässä arkkivihollistasi kaupungilla, kun törmäät toiseen roistoon, jolla on sama päämäärä. Olet sattumalta kirkossa juuri, kun yläkerrassa pahin vihamiehesi repii päältään avaruussymbiootin ja pudottaa sen päähäsi. Joskus elämä on todella ironista, niin kuin liikenneruuhka, kun olet jo myöhässä.

Itke, Itkumies, itke!

On ihan hyvä itkeä, ei toisinaan vaan ihan koko ajan. Jos on riitaa tyttö- tai poikaystävän kanssa, saa itkeä. Jos on juuri haavoittanut parasta kaveriaan kuolettavasti, ei kannata soittaa ambulanssia; kannattaa itkeä. Jos sankari antaa anteeksi murhamiehelle, molemmat saavat itkeä. Jos maito jääkaapissa on päivän vanhaa, anna palaa, itke pois. Jos huomaa katsovansa kaksi- ja puolituntista elokuvaa, joka haluaisi olla TV-sarjan tuotantokausi, saa itkeä.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Kolumni, Satiiri

Peking, kuolematon kaupunki, toukokuun puolen välin jälkeen. Kaksi täyttä päivää ei riitä mihinkään yhdessä maailman suurimmista ja samalla vanhimmista kaupungeista, mutta yritän käyttää aikani tehokkaasti, nähdä edes viipaleen Kiinan pääkaupungista.

Satunnaiselle matkailijalle Peking on kerrosten kaupunki. Matkat halki kaupungin antavat mahdollisuuden todistaa erilaisten keskenään kamppailevien arkkitehtuurien ja kaupunkisuunnitteluratkaisujen verkostoa.

Peking: työn alla.

Pekingin laidalta toiselle matkaaminen autolla kestää kokonaista viisi tuntia, joten jalkaisin ei kaupungista voi kokea kuin vain viipaleita. Kaupungin erilaiset vilkkaat tiet muodostavat kukin oman kerroksensa Pekingin arkkitehtuurissa. Eri kaupunginosien näkeminen vaatii matkoja taksilla, tai jos on aikaa opetella kaupungin joukkoliikenneverkosto, julkisella välineillä. Kaupunginosia yhdistävät autoliikenteelle varatut expresswayt, joista erkanevat liittymät erilaisille pienemmille kadut, joita voi tutkia jalkaisin. Taksi on Pekingissä kielitaidottoman matkailijan elämänlanka, jolla voi pelastautua eksyttyään. Kuljettajat puhuvat vain kiinaa, mutta matkaoppaaseen kiinaksi kirjoitettua osoitetta osoittelemalla pääsee matkaan, majapaikan korttia esittelemällä pääsee takaisin.

Eräällä matkallani havaitsen auton ikkunasta mielipuolisen näyn: tuhansista teräspalkeista taivutellun satoja metrejä leveän ja kymmeniä korkean linnunpesän, jotka ympäröivät nostokurjet. Pekingin 2008 Olympialaisten stadion, kuin jotain suoraan Enki Bilalin painajaisista. Peking myös on kaupunki työn alla. Tulevat urheilukisat luovat painetta kaupungin modernisoimiselle ja uusia rakennushankkeita näkeekin taajaan. Helsingin sanomat kutsuu Pekingiä “eurooppalaisten arkkitehtien leikkikentäksi”, sillä kuten tuleva stadion todistaa, kaupunki on antanut monelle ulkomaiselle arkkitehtitoimistolle vapaat kädet toteuttaa kaikkein huuruisimmat fantasiansa. Se, että Hitlerin valtakunnanarkkitehdin, Albert Speerin, poika Albert Speer Jr. on yksi uuden Pekingin suunnittelijoista on tietyllä kierolla tavalla hyvin osuvaa.

Askel sivuun Tiananmenin aukiolta.

Olympialaiset ovat alinomaa läsnä katukuvassa, mutta on turha kuvitella, että ne koskettaisivat kaikkia pekingiläsiä. “Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut Olympialaisista? Enhän seuraa urheilua muutenkaan!”, tuhahtaa minua maanantaina opastava nuori nainen. “Se on vain valtion tapa tehdä propagandaa”, hän jatkaa.

Sivuaskel Tiananmenin aukiolta avaa lisää kerroksia. Vain muutaman korttelin päässä aukiolta ja sitä ympäröiviltä moderneilta liiketaloita avautuu vanha asuinalue. Uusien lasisten ja kivisten kolossien väliin on puristettu asujamistoja, joiden väliset pittoreskit kadut ovat niin kapeita, että niitä kävellessä vastaantulijaa joutuu melkeinpä väistämään. Kun Peking esittelee ehostetut kasvonsa maailmalle ensi vuonna, tämä on tuskin jotain, joka sopii siihen imagoon, jonka Kiinan hallitus haluaa meidän näkevän.

Uusi ravintola avattu Pekingin keskustaan!

Kategoria: Kolumni.
Tagit: turismi

Zum Teufel! -kustantamo on julkaissut muhkean, 144-sivuisen koosteen Jyrki Nissisen varhaiskauden töistä. Nuolee kuin eläin sipsiä kokoaa kolme Vainajan velat -omakustannelehteä sekä sekalaista bonusmateriaalia. Materiaali on alun perin julkaistu 2000-luvun alkupuolella edustaa Nissisen tuttua absurdistista linjaa, joskin vielä asteen vähemmän nykyistä sofiskoituneena. Ei niin, että “sofistikoitu” on yleensäkään termi, joka kuvaisi Nissisen sarjakuvia: hänen taustansa räkäisen punk-musiikin parissa näkyy hänen sarjakuviensa rosoisessa jäljessä ja pidäkkeettömässä asenteessa.

Tämä artikkeli on hype-kategoriassa siksi, että olen kirjoittanut albumiin esipuheen. Käsin, tussilla kopiokonepaperille. Kolmelta aamuyöstä deadline-päivänä. Se on hieno, olen ylpeä siitä. Piirsin kuvankin.

Olen kirjoittanut Nissisestä enemmän kuin yksikään ihminen maailmassa, joten ehkä oli luontevaa myös juontaa albumi sisään. Kuten olen kirjoittanut aiemmin, Nissinen on hankittu maku, mutta hyvä sellainen; häntä voi hypettää hyvällä omallatunnolla. Tsekatkaa näytteitä Nissisen kotisivuilta, ja uskokaa!

Kategoria: Hype.
Tagit: Hype

Kemi, lauantai-iltapäivä: cosplay-asuissa Kultturikeskuksen edustalla notkuvat teinit ovat kemiläisessä miljöössä, jos mahdollista, vieläkin tavallista epätodellisempi näky. Naruto-otsalaattoja, PVC-pukuja ja kaasunaamareita kulkee ovista sisään ja ulos. Kemin sarjakuvapäivien mangaohjelma on eriytetty selkeästi omaksi kokonaisuudekseen. Toisinaan pohdin, että on sääli nähdä mangalapset karsinoituna pois silmistä, sillä manga- ja länkkärisarjisskenet voisivat oppia toisiltaan yhtä sun toista. Toisaalta Kemi on Suomen sarjakuvaharrastajien Vegas, jossa kaikki käy: what happens in, stays in. Kun iltabileissä mies ilman housuja lukee ääneen Tony Halmen runokirjaa huoneelliselle hurraavia ihmisiä, tilanne on surrealistisempi kuin yksikään cosplay-kisa. Karsinat on pystytetty syystä. Nuori mangaharrastaja ei välttämättä osaisi arvostaa kaikkia näitä vakavan kulttuuriharrastuksen hienovaraisia nyansseja.

Mainitsin aiemmin Kemin murroskauden ja siihen liittyvät muutokset. Havaitsen lisää puuttuvia monumentteja: poissa ovat Kemin kaupungin illallisvastaanoton nakit ja lihapullat, mutta tilalla on onneksi mainio pasta. Ilmaisia lounaita on!

Entinen festivaalijohtaja Heikki Porkola ei ole läsnä, eikä myöskään pitkään Kemin kalustoon kuulunut sarjakuvapiirtäjä Jope Pitkänen, jonka pidäkkeettömästä läsnäolosta kaikki joskus Kemissä käyneet ovat saaneet nähtävästi nauttia.

“Onko kohtuullista, että Kemin sarjakuvapäivät joudutaan tänä vuonna viettämään ILMAN JOPEA? Missä on nyt Kemin henki? Missä on Jopen henki? Miksi Jopea ei kustannettu Kemiin ryyppäämään ja puhumaan paskaa?”

Ote Aseman ja Kaltion kutsusta.

Asema-kustannus ja Kaltio-lehti järjestävät hotellihuoneessaan lauantai-iltana poissaolevan Jopen Pitkäsen muistotilaisuuden, jossa on puheita, laulua ja runonlausuntaa. Ensimmäistä kertaa olen kuulemassa – ja pitämässä – muistopuheita vielä elävällä ihmiselle, mutta hei; it’s Vegas, baby.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Kemi, Kolumni

On eksistentialististen kysymysten aamu. Kuka on tyhjentänyt jäteastian suuhuni? Miksi hiukseni on letitetty? Lauloinko “Poisonin” karaokessa? Miksi? Mikä tuo haju on? Miksi paidallani on jogurttia?

Perjantaina Sarjakuvapäivien virallisten avajaisten jälkeen kulttuurin ystävät linnoittautuvat hotellihuonebileisiin. Jallupullot ja luonnoslehtiöt kiertävät. On halaamista ja painimista ja pako läheisiin ravintoloihin, joiden terasseilla kelpaa istua T-paitasillaan nollaa lähentelevässä lämpötilassa. Sitten, yökerho; tanssia, laulua. Olen nähnyt tämän aiemminkin: Kemi on skene, Kemi on bileet, aamuyön tunneille saakka.

Lauantai-aamuna festivaalin johtaja Ilpo Koskela kävelyttää minua ja tusinaa muuta elävää kuollutta Sarjakuvapäivien näyttelyissä. Kulttuurikeskuksessa ei ole tänä vuonna perinteistä suurta näyttelyä, mutta sen sijaan kaupungin rannan makasiineihin on siroteltu lukuisia pienempiä. Maininnan ansaitsevat ainakin ensimmäinen varsinainen Kiroileva siili -näyttely, joka ennalta-arvattavasti kerää paikalle muutaman kiinnostuneen toimittajan kameroineen. Tiitu Takalon Kehä-albumin harmaalle paperille piirretyt originaalit ovat kauniita, joskin originaalit toimivat näyttelyissä aina yhtä hyvin – eli eivät juurikaan. Takaloa on kuitenkin kiinnostava kuunnella: hänellä on perinpohjainen lähestymistapa sarjakuviensa taustoittamiseen, niin yksityiskohtien kuin laajempien teemojenkin suhteen. Lisäksi Takalo on tätä nykyä yksi parhaita suomalaisia naturalisteja, todellinen graphic novelist.

Päivä on kirkas. Sarjakuvatapahtuman yhteydessä on tänä vuonna Jähti-laivan vesillelasku, selvästikin kaikille suomalaisissa pikkukaupungissa eläneille tuttu ilmiö: kyläjuhla. Satamaan on jo kokoontunut verkkareita ja tuulitakkeja. Soppakeittiöitä ja makkaranpaistokojuja pystytetään. Jossain soi haitari.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Kemi, Kolumni

Perjantai, 25.5: Kemissä, jälleen. Merihovi-ravintolan “business floorista” avautuu näkymä Kemin keskustaan, joka olisi laatikkotaloineen kuin suoraan jostain entisestä neuvostotasavallasta, ellei kirkas päivänpaiste värjäisi kaikkea pastellisävyillä. Ei kai ole mahdollista saada jet lagia matkaamalla pohjoiseen? Tämän on oltava edelleen krapulaa. Televisiossa kuuluu paikallisradio, jossa soitetaan Frederikin Tsingis Kania.

Laskeuduttuani Kemin-Tornion lentokentälle pummaan kyydin hotellille yhdeltä tapahtuman kunniavieraista. Varttitunti kaupungissa ja olen jo loisimassa. Autoa ajaa yksi tapahtuman järjestäjien ydinryhmästä. Järjestelyt ovat sujuneet mallikkaasti, hän kertoo, vaikka rahoituskuviot ovatkin uudistuneet. Kaupungin avustuksen pudottua Sarjakuvapäivät ovat kääntyneet kaupallisten tahojen puoleen.

Kolmanneksen ohjelmalehdestä vie Perämeren Jähti -laivan esittely – yksi tapahtuman pääyhteistyökumppaneista. Laivan lauantainen ei varsinaisesti Sarjakuvapäiviin liittyvä vesillelaskuohjelma lupaa kauhuja: “klo 15 – 17 Maivanpaistoa ja viihdettä yleisölle – Sakari Kuosmanen ja Jope Ruonansuu”. Minun ei pitäisi antaa lukea mitään tällaista tämänhetkisessä mielentilassani.

Sarjakuvapäivien päätapahtumapaikka on tänä vuonna Kemin satamassa. Edellisen neljän vuoden aikana kehittämäni skeema Kemistä muuttumattomana ja staattisena (aina näyttely Kemin kulttuurikeskuksessa, aina nakkeja ja lihapullia) monoliittina suomalaisessa sarjakuvakentässä on haastettu. Uudet järjestäjät, uudet tapahtumapaikat, uusi skene. Uusi Kemi.

Lähden kohti satamaa.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Kemi, Kolumni

Viimeinen iltani Dalianissa: joukko paikallisia on kutsunut minut viettämään perjantai-iltaa kanssaan. Pikaisen illallisen jälkeen kuusihenkinen joukkomme suuntaa yhteen kaupungin monista KTV-tiloista, valtaisan ostoskeskuksen yläkerroksissa sijaitsevaan karaokehalliin.

Väkeä KTV:n aulassa.

KTV on jaettu yksityisiin huoneisiin, jossa on tarvittavat lauluvälineet ja jonne ostamme juomaa ja eväitä (Kiinassa jokainen tilaisuus on piknik). Juon olutta käytännössä seurueen ainoana. “Kerään rohkeutta”, selitän Xo Shie’lle. “Rohkeuteni pakenee alapäästä”, kerron, kun myöhemmin lähden KTV:n kymmenien salien labyrinttiin etsimään käymälää.

Kuten monessa maassa, joka ei ole Suomi, juominen ei kuulu välttämättä olennaisena osana vapaa-ajan viettoon. Kyse on yhdessä tekemisestä, leikkimisestä: KTV:ssa kaikki laulavat. Oppaani kääntävät välillä minulle laulettavia kiinalaisia iskelmiä ja elokuvatunnareita. Kuuliaisesti etsin tuhansien laulujen tietokannasta muutaman tutun kappaleen ja esitän sydäntä- ja mieltäraastavan tulkintani muun muassa “Wind of Changesta” ja “Jealous Guysta”.

Väliajalla todistan KTV:n aulassa seuraleikkejä, joissa huoneiden seurueet kilvoittelevat keskenään muun muassa kiinalaisessa versiossa eukonkannosta. Se on jokseenkin yhtä absurdia, miltä kuulostaakin: liukkaalla lattialla pariskunnat kaatuilevat vaarallisen näköisesti kuuluttajan selostaessa tapahtumia kiivaasti. Seurueemme rotevin mies osallistuu kantaen joukon pienintä naista kaatumatta kertaakaan ja huone C-07 syöksyy voittoon! Vaihdamme ylävitosia. “Jumala suojelee hölmöjä”, nauraa Xo Shie, lainaten vanhaa sananlaskua kun selittää joukkueemme hyvää tasapainoa.

Berlitzin matkaopas kutsuu heitä “pikku keisareiksi”: kirjasen mukaan yhden lapsen politikka on tuottanut Kiinaan sukupolven pilalle hemmoteltuja nuoria, jotka eivät välitä työstä, vanhemmistaan tai perinteistä. Karaoketoverini ovat kuitenkin kaikkea muuta. Dalianin nuoret ovat vieraanvaraisia, sivistyneitä ja työteliäitä. Pehmeisiin slovareihin mieltynyt Sao Bo on vasta 26-vuotiaana tehtaan tuotantopäällikkö; kanssani “Uptown Girlin” duetoiva insinööri Xo Shie puhuu täydellistä englantia ja on ehtinyt jo käydä Suomessa opintomatkalla.

Pitkä työpäivä tehtaalla tarkoittaa varhaista nukkumaanmenoaikaa. Päätämme illan kymmenen jälkeen. Omistan viimeisen laulamani kappaleen kiinalaisille seuralaisilleni yhyttäen heitä yhteislauluun. “We Are The Champions”, jollotamme kuorossa.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: turismi

– Muistatko, lukija, kun lupasin, että lopettaisimme päivittäisen sisällön tuottamisen?
– Aivan niin, Sinisalo. Sinä lupasit!

– Minä valehtelin.

Ahh laaaihd. Hieno, hieno elokuva.

Kuitenkin, olen palannut Kiinasta ja tämä on päivittäisten artikkelien sarjassa Katuojan sadas. Kiitokset Ramille, joka on aktivoitunut sarjakuvakriitiikkona poissa ollessani. Emmekä suinkaan ole lopettaneet: julkaisujonossa on vielä pari matkaraporttia ja epäilemättä lisää tekstejä Ramilta.

Tässä muutama pikku-ilmoitus sarjakuvan ja muun kulttuurin liepeiltä:

Kemin 26. sarjakuvapäivät lähestyvät ja lentoliput, tällä kertaa pohjoiseen, polttelevat taskussani. Kemin sarjispäivät elävät muutoksen aikaa. Tärkeän ja perinteisen tapahtuman rahoitus on muuttunut, samoin kuin organisaatiokin, mutta epäilemättä tuttu arktinen hysteria on ennallaan. Kemissä tapaat kaikki ne sarjistyypit, jotka tapaisit kotikulmillasikin, mutta nyt tapaat ne Kemissä! Ja vielä enemmän päissään kuin tavallista! Pysykää kanavalla Hotelli Merihovin aulasta käsin lähetettyjä krapulaisia tilannekatsauksia varten.

Ilja Rautsilla Helsingin Kalliosta on blogi, jota hän aikoo taasen alkaa päivittämään. Rautsi on leffakriitikko, jonka hämmentäviä, oman mielenterveytensä kustannuksella tekemiä sukelluksia kaikkea hyvää ja inhimillistä loukkaavan “elokuvataiteen” syövereihin voi lukea mm. Elitisti-verkkolehdestä. Uwe Bölliin ja Christopher Lambertiin pelottavalla intohimolla suhtautuva Rautsi on vimmaisimmissa kirjoittamishuum(e?)issaan yksi parhaista gonzoleffakirjoittajista, joita tiedän.

Halpaa kaljaa! Minä! Juomassa halpaa kaljaa! Myös: musiikkia. Hesan yliopiston vaihtoehtomusahörhöjen FOAM-järjestön Kevätjuhlassa Uudella ylioppilastalolla soitetetaan levyjä huomenna torstaina 24.5. klo 20 alkaen; sisäänpääsy ilmainen. Aiemmat kokemukset FOAM:in klubeilta ovat ainakin todistaneet laajaa ja hyvää makua uuden musiikin suhteen. Ja hei, halpaa kaljaa.

Kategoria: Meta.
Tagit: Linkit, Meta

Shangri-La hotelli Dalianissa majoittaa vaihtuvaa joukkoa liikemiehiä työmatkalla. Sen ympäristö on myös täynnä yökerhoja ja baareja, joissa liikematkalaiset käyvät tyydyttämässä tarpeitaan – nähtävästi myös lihallisia sellaisia. Päivällä hotellin takana kulkevaa kujaa reunustavat lukemattomat pornokaupat. Kymmeneltä illalla naiset baarien ovilla viittoilevat ohikulkijalle: “Hello! Hello!” Tämä on kansainvälisen kaupan ja turismin kääntöpuoli, niiden ympärille kehittyvä ihmiskaupan varjoekonomia.

Torstaiöisellä kävelyretkelläni Shangri-La’ta ympäröivistä tusinasta juottolasta valitsen sen, jossa ei ole yli-innokasta sisäänheittäjää. Alueella on kuulemani mukaan myös kuppiloita, joissa ei ole sisäänrakennettua seuralaispalvelua.

Totean olevani baarissa ainoa asiakas japanilaisen pukumiehen ohella. Tilaan gin & tonicin, ja havaitsen, että baarissa on kuin onkin nähtävästi juomien ohella kaupan myös henkilökunta. “Maybe I drink with you?” kysyy yksi kolmesta tiskin takana työskentelevästä naisesta. Ei kiitos.

Japanilainen pelaa tarjoilijattaren kanssa jonkinlaista noppapeliä, sekoittaen puheessaan englantia, kiinaa ja japania. Yksi naisista puhuu sangen pätevää englantia, joten päätän tiedustella asiasta.

“What’s that dice game called?”, kysyn.
“It’s called ‘dice'”, vastaa japanilainen, ennen kuin emäntä ehtii avata suutaan.

Emäntäni ehdottaa oppituntia noppapelin saloihin, ja minä, turistina kaupungissa vailla juomaseuraa suostun auliisti. Peli itsessään on helposti opittava juomapeli: kukin pelaaja heittää viittä noppaa kupissaan ja pitää tulokset salassa muilta pelaajilta. Edellisen kierroksen hävinnyt ilmoittaa arvauksen kaikkien pelissä olijoiden noppien tiettyjen silmälukujen määrästä – viisi kakkosta, kolme kutosta tai niin poispäin. Seuraava pelaaja voi joko yrittää arvata suuremmilla silmäluvuilla tai suuremmalla määrällä samaa silmälukua. Ykköset ovat jokereita, jos kukaan ei ole arvannut ykkösiä. Jos jokin pelaaja uskoo edeltävän arvanneen väärin, hän voi haastaa bluffin, jolloin kupit nostetaan. Jos edellinen on oikeassa, haastaja häviää; jos ei, edellinen häviää. Häviäjä joutuu juomaan, joskin tänään minä juon geeteetä, vastustajani pelkkää vettä.

Pelatessani harrastan smalltalkia. Mikä hänen nimensä on? Hän antaa englanninkielisen nimensä ja minä kysyn kiinalaista; hän kertoo senkin, mutta ilmoittaa etten kuitenkaan muistaisi sitä. Hän on oikeassa. Pitkäänkö hän on työskennellyt täällä? Puolisen vuotta. Pitääkö hän työstään? No, jotain työtä pitää tehdä. Mitä minä teen? Olenko muusikko? Sanon huvikseni kirjoittavani lehtiin – riittävän totta. Se on hyvä työ, hän sanoo. Se on OK, sanon. Mistä olen kotoisin? Suomesta. Pian tämän jälkeen hän vaihtaa baarin country-western-ääniraidan venäläisiksi listahiteiksi. No, tarpeeksi lähellä. Onko hän Dalianista? Ei, toisesta kaupungista, jonka nimeä en nyt yritä translitteroida – puolen tunnin lentomatkan päästä kuitenkin.

Emäntäni pelaa paremmin kuin minä, mutta toinen vähemmän kielitaitoinen baarin naisista häviää toistuvasti, kenties tahallaan, kenties olettaen että olen kiinnostunut muustakin kuin juomisesta ja noppapeleistä. Parin tusinan pelikierroksen ja parin juomakierroksen jälkeen kiitän noppasenseitäni ja ilmoitan, että minun on poistuttava. Mikä tämän baarin nimi taas olikaan? “Dreams.” Onko minulla unelmia? No, eikö meillä kaikilla? Haluaisin kirjoittaa enemmän, ehkä kirjan joskus. Ehkä kirjoitan tästä baarista joskus? Yritän, lupaan.

Luvattu ja lunastettu. Dreams, Dalianin Shangri-La -hotellin takana: ehkä paras noppapelituutorointi kaupungissa. Gin & tonicit 35 yuania; yöseuran hintaa en tiedustellut.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: turismi

FURY: PEACEMAKER
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti, Rodney Ramos
144 sivua

Jos George Clooney ei olisi jo tehnyt Peacemaker-nimistä elokuvaa, tämän Nick Fury -tarinan filmatisoinnin hänen agenttinsa olisi voinut kelpuuttaa. Ei aasialaisten huorien laumoja, mitä nyt yksi kevytkenkäinen lontoolaisnaikkonen. Ensimmäisen Fury-minisarjansa mustan huumorin sijasta Ennis on tehnyt Fury: Peacemakerin sotahistoriaan pohjautuvien War Stories -sarjakuviensa tyylillä.

Tarina alkaa Tunisiasta vuonna 1943, kun nuori kersantti Fury jää ainoana eloon komppaniastaan. Kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen, menee ja Fury joutuu tekemään hyödyttömäksi osoittautuvan luutnantin työn yrittäessään pitää miehensä hengissä. Lopulta vain onnenkantamoinen pelastaa hänet kuolemalta. Ohiajava saksalainen kenraali jättää Furyn odottamaan peräjoukkoja, koska hänen jeepissään ei ole tilaa vangeille. Kenraalin jatkaessan matkaansa hän antaa Furylle neuvon, jolla on kauaskantoiset seuraukset: Jos haluaa olla hyvä sotimaan, siitä täytyy oppia nauttimaan. Vihollislinjojen takana toimiva brittien SAS-ryhmä pelastaa Furyn, joka pääsee paluumatkalla kokeilemaan uutta elämänasennettaan .50-kaliiperisen konekiväärin takana.

Loppuvuodesta 1944 Fury on Lontoossa ja saa komennuksen liittoutuneiden huippusalaiseen operaatioon koodinimeltään Rauhantekijä. Tavoitteena on murhata saksalaisten Siegfried-linjan puolustuksesta vastaava Stephen Barkhorn, nykyinen kenttämarsalkka, joka osoittautuu Furyn hengen Tunisiassa säästäneeksi kenraaliksi. Suunnitelman mukaan Barkhornin kuolema aiheuttaisi sekasorron, jonka avulla liittoutuneiden joukot pääsisivät etenemään Berliiniin lopettamaan sodan nopeammin. Iskuryhmä tekee laskuvarjohypyn Saksaan, mutta saavuttuaan kohteeseensa Rollwagen kartanoon, he eivät löydäkään Barkhornia vaan hänen everstiluutnanttinsa Hans von Stehlen, jonka kertomus kääntää tilanteen päälaelleen: Hänen mukaansa Barkhorn on lähtenyt Berliiniin tappamaan Adolf Hitlerin. Palatessaan rintamalle hän määräisi saksalaisjoukot antautumaan, ja sota olisi ohi. Furyn ja kumppaneiden tehtävän onnistuminen merkitsisi siis sodan jatkumista.

Fury: Peacemaker kuuluu Ennisin sotasarjakuvien ykköskastiin. Ensimmäisen minisarjan karkea huumori ja ylilyödyt karikatyyrit ovat jääneet pois. Ennis kuvaa vakavastiotettavasti, kuinka sotilas voi oppia pitämään sodasta niin paljon, että hän voi pitää sodan jatkumista parempana vaihtoehtona kuin sen loppumista. Vaikka käännekohdassa Barkhornille ja von Stehlelle pedataan sankarin rooleja, loppujen lopuksi heitä ei esitetä yksioikoisina “hyvinä saksalaisina”. Sodan moraalinen epämääräisyys pätee kumpaankin osapuoleen, ja ainoa asia, jonka hyveellisyydestä sotilas voi olla varma, on rinnallaan seisovien miesten puolesta taisteleminen.

Darick Robertson osoittaa kykynsä sarjakuvataiteilijana sovittamalla kuvituksensa tyylin tarinaan. Jälki on karumpaa, ei ehkä paljon realistisempaa, mutta selvästi vakavampaa kuin ensimmäisessä Fury-minisarjassa. Historiallisiin puitteisiin sijoittuva sarjakuva vaatii piirtäjältä monipuolisuutta, jotta kaikki tulisi esitettyä yhtäläisellä uskottavuudella, ja Robertson selviytyy urakasta kunnialla.

SUOSITUS: Ehkä Ennis tajusi ensimmäisen versionsa Furystä olleen virhe. Tämäkään ei ole se Fury, joka Marvelin supersankariseikkailuista on tullut tutuksi, mutta ainakaan ei tunnu siltä, että hahmoa pannaan halvalla. Mitä tulee vähemmän tärkeisiin huolenaiheisiin, kuten että toisen maailmansodan kauhut esitetään asianmukaisella vakavuudella, Ennis osoittaa olevansa yhtä luotettava kuin aina.

Kategoria: Arvio.
Tagit: Arvio, Garth Ennis, Marvel