Katuoja

Kansainvälinen salaliitto esti tämän arvion ilmestymisen Sarjainfo-lehdessä, mutta julkaisen sen nyt blogissani. Jos en päivitä sivuja tämän jälkeen, olettakaa, että Illuminati on murhauttanut minut.

LÖYDÄ MINUT TÄSTÄ KAUPUNGISTA
Mari Ahokoivu
Asema kustannus

Löydä minut tästä kaupungista - kansi

Kuka minä olen? Kysymys, jonka ajatteleva ihminen joutuu säännöllisesti kysymään itseltään. Yksiselitteistä vastausta, toisin kuin usein ajatellaan, ei ole olemassa. Ihmisen indentiteetti ei ole peruskallioon hakattu monumentti, vaan alati muuttuva kokoelma ajatuksia, arvoja ja kokemuksia. Identiteetti joudutaan määrittelemään aina uudestaan kohdattaessa uusi ajatus, ihminen tai paikka.

Mari Ahokoivun esikoisalbumi Löydä minut tästä kaupungista kertoo juuri itsen katoamisesta. Nimetön tyttö on muuttanut uuteen kaupunkiin. Tyttö istuu asunnossaan, ei juuri mene ulos eikä puhu kenellekään. Puhuva, varjomainen Painajainen pitää seuraa, hengittäen niskaan jos tyttö uskaltautuu liian kauas kotoaan. Ainoa lohtu on ääriviivoin hahmoteltu leijuva hahmo – muisto tai tai tunne, yhtä lailla aineeton kuitenkin. Tyttö on kasvoton, symboloiden identiteetin menetystä ja vieraantumista vieraassa ympäristössä.

Tytön ja Painajaisen vuoropuhelu liikkuu hyvinkin yleisellä tasolla. Ahokoivun kuvaus pelosta ja ahdistuksesta on yleismaailmallinen. Vastaavasti päähenkilö jää tarkoituksellisesti persoonattomaksi – tyypillinen valinta esikoisteokselle, toisen yleisen vaihtoehdon ollessa jonkinlainen omakuva. Vastaava anonymiteetin teema kulkee läpi teoksen. Ahokoivu kieltäytyy nimeämästä mitään: ei tyttöä, ei kaupunkia eikä muitakaan hahmoja. Kokonaisuuden punainen lanka uhkaa paikoin kadota tarinan geneerisyyteen.

Löydä minut tästä kaupungista - Mari Ahokoivun taidetta

Onneksi Ahokoivun maagisrealistinen tarina esittelee toisetkin näkökulmahenkilöt. Tytön kasvoja mahdollisesti kantava Kissa jahtaa kaupungin kaduilla Painajaista, toimien jonkinlaisena kanavana kaikelle sille, jota Tyttö ei uskalla. Silmiä täynnä oleva, palturia lakkaamatta puhuva Koira puolestaan jahtaa Kissaa. Puheliaiden eläinhahmojen naljailu antaa kokonaisuudelle ryhtiä.

Löydä minut tästä kaupungista on ennen kaikkea sarjakuva tunteista: pelosta, yksinäisyydestä, vieraantumisesta. Tunteiden kuvaaminen on sarjakuvan usein kliinisin keinoin haastavaa, mutta Ahokoivu välittää tarinan ahdistuneen tunnelman suvereenisti ja juuri sarjakuvan keinoin. Mustat varjot piirittävät päähenkilöitä ja välillä puhekuplatkin uhkaavat tukahduttaa tytön.

Pitkään pienlehtiä ja nettisarjakuvia julkaisseen Ahokoivun esikoisteos lunastaa odotukset. Löydä minut tästä kaupungista on sarjakuvarunoelma, josta tekijän ääni ja tunne tulee kirkkaana läpi – ja lopulta tekijän identiteetti taiteilijanakin.

Tagit: Arvio.

Lumonetistä löytyy nyt kirjoittamani artikkeli, jossa pengotaan taasen Alan Mooren tekemisiä ennen ja nyt. Tekstin ensimmäisessä osassa katsotaan, mitä käy Mooren aikanaan keksimälle John Constantinelle, kun vanha konkari Jamie Delano palaa kirjoittamaan hahmoa. Toisessa taasen luetaan läpi Kerrassaan merkillisen herrasmiesten liiga -sarjan 1910-albumi, jonka pieteetillä tehty käännösversio on juuri ilmestynyt.

Teknisten ongelmien takia artikkelin kuvia ei olla kuulemma vielä saatu sähköiseen internetiin, mutta tässäpä yksi:

1910: Perjantai-illan huumaa Kevin O'Neillin kynästä.

Valitukset siitä, miten sekoitin Kerjäläisoopperan (Gay, Pepusch) Kolmen pennin oopperaan (Brecht) voi kirjata kommentteihin tänne. “Tämä blogi on iät ajat elänyt hirmukommenteistansa”.

Tagit: Alan Moore, Arvio, Egmont, Hype, Linkit.

SPIDER-MAN 2/2010
Mark Guggenheim, Barry Kitson, John Romita Jr.
Egmont
52 sivua, värillinen

Spider-Man -lehti on ollut viimeisen reilun vuoden ajan taas jotain merkillistä, jotain mitä se ei pitkään aikaan ole ollut: se on ollut kiinnostava.

Hämähäkkimies-sarjakuvaperhe oli pitkään sellaisessa kunnossa, että se ei olisi saanut edes suihinottoa spurgulta piriä vastaan Sörnäisissä. Käsikirjoittaja J. Michael ”Oscar-palkinto” Straczynskin rupeama hahmon kanssa alkoi 2000-luvun alussa lupaavasti, mutta ennen pitkää kirjoittaja näytti väsyvän pahasti ennen kuin romahti lopullisesti. Lopun aikojen Hämähäkkimies, joka asui lasitornissa superkavereidensa ja supermallivaimonsa kanssa oli suunnilleen yhtä tunnistettava ja arkkityyppinen kuin Hämähäkkimies, joka olisi Tuusulassa asuva astronauttiviikinki.

Jotain piti tehdä, ja niin kuin supersankarisarjakuvissa aina ”lopullisten muutosten” jälkeen tapahtuu, palautettiin status quo, eräänlainen ainakin. Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies… ei, en voi kirjoittaa tätä lausetta selvin päin. Hetkinen.

No nyt: Straczynskin kauden aivovammaisuuden loppuhuipennuksena nähtiin tarina, jossa Hämähäkkimies myy avioliittonsa Mary Janen kanssa Saatanalle pelastaakseen kuolevan tätinsä. Seurauksena Hämähäkkimies-tarinat alkoivat uudestaan jonkinlaiselta puhtaalta pöydältä, jossa sankarimme ei ollut koskaan ollut naimissa ja tietyt sivuhahmot, mukaan lukien Spider-Man -elokuvissa monasti nähty Harry Osborn olivatkin taas hengissä.

Hämis myy avioliittonsa Perkeleelle. Tämä on jotain, mitä tapahtuu Hämähäkkimies-sarjakuvassa.

Ei niin, että niin yritykset palauttaa hahmoa juurilleen ja tehdä päähenkilöstä jälleen sinkkumies olisivat mitenkään harvinaisia. Viimeisen päälle 10 vuoden aikana olemme nähneet leski-Hämähäkkimiehen (vaimo ei ollutkaan kuollut!), asumusero-Hämähäkkimiehen (vaimo tuli takaisin!) ja teini-ikäisen Ultimate-Hämähäkkimiehen (vaimo on alaikäinen). 1990-luvulla oli lisäksi klooni-Hämähäkkimies (vaimo on naimisissa kloonin kanssa, joka onkin alkuperäinen!) ja John Byrnen retro-Hämähäkkimies (tappakaa minut).

Tarkemmin ajateltuna on esitettävä kysymys: mikä helvetti on vialla Hämähäkkimies-sarjakuvissa? Noin yleensä?

Hämähäkkimiehen myyttisen status quon etsintä ei rajoitu ainoastaan sarjakuviin. Spider-Man -elokuvasarjakuvakin palautetaan alkupisteeseensä sarjan neljännessä osassa, jossa Peter Parker on jälleen lukiossa. Eikä toivon mukaan naimisissa.

Tietysti hahmon ”juuret” ovat suhteellinen käsite. Suuri osa lukijoista on parinkymmenen vuoden ajan lukenut ainoastaan naimissa olevan Hämähäkkimiehen tarinoita, joten onnellisesti avioliitossa viihtyvä trikoohemmo on heille se tuttu versio ja 2000-luvun lopun merkillinen käänne varmasti siksi kaksin verroin ärsyttävämpi.

On tosin myönnettävä, että Straczynskin jäljiltä hahmo oli sellaisessa umpikujassa, että äärimmäiset keinot olivat tarpeen hahmon kuntouttamiseksi. Ymmärrän siis motiivit, joskin metodit olivat kammottavan epäonnistuneet.

Lopputulos, taasen, on oikein kelvollinen. Uutta sinkku-Hämähäkkimiestä kirjoittaa ja kuvittaa vuorotellen useampi tekijä ja kokonaisuus on pysynyt vuoden päivän hyvinkin vireänä. Yllättäen myöskin vuoden ympäri jatkuneet pitkät taustatarinat – muun muassa Hämähäkkimieheksi tekeytyvät murhaajat ja New Yorkin pormestarinvaalit, joihin superhahmot sekaantuvat – ovat avautuneet johdonmukaisesti, vaikka päätarinoita onkin ollut kirjoittamassa armada sinänsä kelpoja senttareita, muassaan Mark Guggenheimin, Mark Waidin ja Zeb Wellsin kaltaisia rutinoituneita kynäilijöitä. Kuvituspuolella on nähty niin sellaisia työhevosia kuin Barry Kitson ja John Romita Jr. kuin Marcos Martinin kaltaisia uusia kykyjä. Kerrankin luomistyö komitean kautta on ollut menestyksekästä. Siitäs sait, auteur-teoria!

Lapsi saattoi mennä pesuveden mukana viemäriin kun Hämähäkkimiehen historia kirjoitettiin uusiksi, mutta ainakin amme on puhdas. Ongelmiin on kuitenkin törmätty aina, kun hahmon menneisyys tulee puheeksi tarinoissa. Näyttää nimittäin siltä, että kirjoittajatkaan eivät ole aivan kartalla siitä mitkä osat hahmon historiaa on muutettu ja mitkä ovat pysyneet samoina. Kaikki yritykset selvittää hahmon melkein 50-vuotisen historian hätäisesti uudelleenkirjoitettua sotkua ovat kuin pyöreän palikan hakkaamista kolmikulmaiseen reikään laatikossa, joka on täynnä pernaruttoa.

Tämä on johtanut tahattoman koomisiin kohtauksiin, jossa hahmot ikään kuin tiedostavat elefantin huoneessa ja yrittävät nolona väistellä aihetta. Jotan tällaista, siis:

– Muistatko, Peter, kun minä kuolin ja minut haudattiin?
– Toki, Harry. Onneksi olitkin vain monta vuotta Euroopassa kertomatta kenellekään!
– Entä se yksi kerta, jolloin kuolleeksi luultu isäni varasti sinun ja vaimosi –
– Tyttöystäväni. Tai avovaimoni, en tiedä?
– …tyttöystäväsi lapsen, korvasi tätisi näyttelijällä, joka kuoli ja tappoi lapsenne?
– HÄMÄHÄKKIVAISTONI VAROITTAA thwipp

Tiivistääkseni: kunhan Hämähäkkimies-tarinat eivät mainitse sitä yhtä asiaa – hahmon historiaa – jonka vuoksi valtaosa faneista lehtiä ostaa, on menestys taattu … hetkinen.

Tagit: Arvio, Marvel, Spider-Man.

BORGTRON NUMERO 11
Jyrki Nissinen
Zum Teufel / Lesot lehdet
36 sivua, mustavalkoinen

Jyrki Nissisen Borgtron-lehti on edennyt jo yhdenteentoista osaansa. Borgtron-mutantti on edelleen jumissa jossain Kainuun korvessa. Surkea otus hautoo itsemurhaa ja tämän sadomasokistinen ”parisuhde” jalkanaamaisen Marjatta-olion kanssa saa yhä surkuhupaisempia piirteitä. Tällä kertaa Marjatta hylkää Borgtronin keskelle öistä talvimetsää. Mutantti harhailee pakkasessa ajatustensa ahdistamana – ”En voi jäädä tänne venaamaan, että ongelmanratkaisuplaneetta räjähtää ja säteily alkaa vaikuttamaan” –  päätyy penkomaan taukopaikan lehtiroskista – ”Tarvitsen pari tuhmaa kuvaa  liitteeksi tulevaan itsemurhakirjeeseeni” – ja lopulta tuhoaa hulluuskohtauksessaan suljetun bensa-aseman rakentaessaan ”Suomen suurinta hampurilaista”.

Borgtron 11 - Jyrki Nissisen kansitaidetta

Borgtron 11 lienee sarjan tähänastisista synkin osa. Ensimmäistä kertaa emme näe muita hahmoja kuin nimihenkilön, ellei hahmoksi lasketa Kainuun talvista metsämaisemaa, jonka puita Nissinen kyllä piiirtää poikkeuksellisella pieteetillä, ainakin verrattuna hänen tyypilliseen rujoon tyyliinsä. Tarina koostuu ainoastaan Borgtronin alati sekavammaksi ja synkemmäksi käyvistä mietteistä, aina siihen asti kun sekopäinen sankarimme toikkaroi alasti, verisenä ja lasinsirujen peittämänä autiolla huoltsikalla.

Olen ollut tunnustuksellinen Nissis-fani 2000-luvun alusta saakka, jolloin luin hänen ensimmäisiä pienlehtiään. Onneksi mies on pysynyt tuotteliaana sekä myös laajentanut repertuaariaan. Auttaja Hai on hämmentänyt Hesarin viikonloppuliitteen lukijoita jo pitkään ja Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaani on huikeimpia Suomessa koskaan ilmestyneitä sarjakuvateoksia. Aiemmin koin tarvetta perustella mieltymystäni Nissisen tuotantoon, mutta hänestä – ja samalla minun mielipiteestäni – on tullut lähes valtavirtaa ja voinkin nyt lähettää terveisiä kaikille, jotka eivät pidä Jyrki Nissisen tuotannosta: voitte hypätä nuotioon ja kuolla.

Tekisi mieli sanoa, että Nissinen on ”kypsynyt” tekijänä, mutta se ei tekisi hänen tuotannolleen oikeutta. Vaikka Nissinen on aina pyörinyt härskien aiheiden parissa ja viljellyt alatyylisiä heittoja,  Nissisessä ei kyse ole koskaan ollut shokeeraamisesta tai jälkiteini-iän kapinasta. Nissinen katsoo todellisuutta 45 asteen kulmasta ja näkee jotain, mitä me emme. Hänen kirjoittamansa dialogi – tai tässä numerossa monologi – on täynnä päältä katsottuna järjettömiä heittoja, mutta kontekstissa ne toimivat. Borgtronin absurdiudessa ei ole mitään pakotettua, ei minkäänlaista tarvetta keksiä outoja juttuja pelkästään niiden keksimisen ilosta. Kaikesta venkoilustaan huolimatta Nissinen on tarinankertoja ja ymmärtää sarjakuvakerronnan päälle tarpeeksi irtautuakseen normeista. Hän harhaileekin alati kauemmas yleisesti hyväksytyistä tarinankerrontakäytännöistä. Borgtronin tarina nykii eteenpäin kuin soratielle hajoava Toyota Corolla, välillä hyytyen paikalleen kokonaan. Numeron 11 mykistävimmässä kohtauksessa Borgtron täyttää naistenlehden testiä sivukaupalla, lopulta päätyen synkkään lopputulokseen elämänsä laadusta.

Borgtron on kurjuuden ja mielisairauden suureepos. Jos se olisi elokuva, siinä olisi David Lynchin ohjaus ja Tommi Liimatan käsikirjoitus. Jos sävelteos, se olisi Philip Glassin sävellys Gösta Sundkvistin sanoilla. Nissisen käsissä perämetsän mielisairaan sekakäyttäjän elämä muuttuu absurdiksi, yleistettäväksi kuvaelmaksi nurkkaan ajetun mielen hitaasta rapautumisesta.

Minä olen Borgtron. Sinä olet Borgtron. Borgtron on totta.

Tagit: Arvio, pienlehdet.

144 KERTAA
Reetta Laitinen, Jussi Pakkanen
Zum Teufel
48 sivua, mustavalkoinen

Reetta Laitisen kuvittamassa ja Jussi Pakkasen käsikirjoittamassa 144 kertaa -albumissa kaksi rakastavaista etsii rajojaan. Heli ja Pasi makaavat yhdessä, mutta heidän epämääräiselle parisuhteelleen on asetettu määräaika.

144 kertaa -albumin lastenkirjamainen kansi. Taide: Reetta Laitinen

Niin Laitinen kuin Pakkanenkaan eivät ole mitään punastelevia sarjakuvaneitsyitä, vaikka tämä onkin parivaljakon ensimmäinen yhteinen ei-omakustannejulkaisu. Laitisen töitä on julkaistu lukuisissa pienlehdissä ja antologioissa ja Pakkanen muistetaan muun muassa Ilman naista -teekkaristripistä. Yhdessä parivaljakko on tehnyt kolmiosaisen Munabomber-pienlehtisarjan, joka veitikkamaisesta nimestään huolimatta on sangen nokkela sarjakuva seksistä ja siihen liittyvistä kliseistä. Laitisen Päiväkuvitelmia -sarjakuvablogi on sarjakuvablogien uranuurtajia Suomessa. Hevosrollaattori-blogi on puolestaan piirtämistä treenaavan Pakkasen rehellisen hauska luonnoskirja.

Laitisen maalaama kansi 144 kertaa -albumiin muistuttaa lastenkirjaa. Vaikka lastenfiktiosta ei olekaan kyse, valinta on temaattisesti sopiva. 144 kertaa kertoo 2000-luvun pari-kolmikymppisistä haahuilijoista, lapsi-aikuisista, joiden lapsuus jatkuu pitkälle kohti keski-ikää, ilman velvoitteita vakavoitua tai sitoutua. Sarjakuvassa leikitään pehmoleluilla sänkypuuhien jälkeen ja hassutellaan ninjavaattteissa ennen aktia. Pasi ja Heli ovat vielä kakaroita: kun puhe kääntyy mihinkään vakavampaan ja vitsailu päättyy, katkeruus hiipii esiin. Lapsuus on loppumassa.

Puhetta sarjakuvassa riittääkin. 144 kertaa on näytelmällinen sarjakuva. Helin ja Pasin ohella muita hahmoja ei pääse ääneen. Aihe on rajattu tiukasti päähenkilöiden suhteeseen, jota dialogissa puidaan – tai pikemminkin vältellään puimasta. Näytelmällisyyttä korostaa tarinan jako “kohtauksiin” – sinänsä turha korostus, sillä Laitisen kuvittamat siirtymät tekevät jo itsessään selväksi, että aika ja paikka muuttuvat. Laitinen on albumissa vahvimmalla alueellaan, piirtämässä keskustelevia ihmisiä. Hänen hahmojensa ruuminkieli ja ilmeet tuovat suvereenisti lisäsyvyyttä kohtauksiin.

144 kertaa on luontevan oloinen piirtäjän ja käsikirjoittajan yhteistyö siinäkin mielessä, että se ei muistuta tyypillistä Pakkasen tai Laitisen soolosarjakuvaa. Parivaljakon kollaboraatio on kolmas ääni, jossain Laitiselle tyypillisen arkihavainnoinin ja Pakkasen tutun etäännytetyn satiirin välissä.

Kokonaisuus on siitä poikkeuksellinen suomalainen sarjakuva, että se tuntuu käsikirjoitetulta. Tämä ei ole välttämättä huono asia, mutta erottaa sen aikalaisistaan suomalaisessa sarjakuvassa, jotka ovat useimmiten piirtäjä- ja piirroslähtöisiä tarinoita. 144 kertaa on käänteissään täsmällinen kuin vaikkapa lyhytelokuva tai televisiosarjan jakso. Televisiovertaus on harkittu: Pakkanen on tunnustuksellinen 2000-luvun TV-genreviihteen seuraaja, kirkkaimpana johtotähtenään ymmärtääkseni TV-käsikirjoittajavelho Joss Whedon.  Televisiosarjamaisuutta tarinassa ovat sen käänteet: näemme Helin ja Pasin tilanteesta ainoastaan vihjeitä ja vasta loppua kohti kokonaisuus twisteineen alkaa selkiytyä.

Tarina ei voi seistä pelkästään käänteidensä varassa. Ottaakseni kaksi ääriesimerkkiä elokuvapuolelta, David Fincherin Fight Clubin tarina kestää uudelleenkatsomista, vaikka katsoja tietäisikin tarinan jujun siinä missä M. Night Shyamalanin Kuudes aisti on koukun paljastuttua yhtä kiinnostava kuin valmiiksi täytetty sudoku-ristikko. Onneksi Pakkanen on kirjoittanut Helistä ja Pasista riittävän kiinnostavia ja relevantteja, että 144 kertaa kestää useammankin lukukerran.

Lähin vertailukohta Pakkasen ja Laitisen yhteistyölle lienee Pauli Kallio lukuisat sarjakuvat. Yhdistäviä tekijöitä on ihmis- ja ihmissuhdekeskeisyys ja käsikirjoittajalähtöisyys. Laitinen ja Pakkanen eivät saavuta aivan Kallion hahmojen syvyyttä ja universaaliutta ihmiskuvauksessaan, mutta heidän tavassaan naittaa suomalaisen (ja ruotsalaisen) keskustelevan ihmissuhdesarjakuvan perinne jämerämpään ja huolitellumpaan tarinarakenteeseen on ehdotonta potentiaalia laventaa kotimaisen kitchen sink -genren näköaloja.

144 kertaa on Zum Teufel -kustantamon julkaisu. Zum Teufel on hiljattain alkanut julkaisemaan sarjakuvia yhteistyössä muun muassa Viivi & Wagnerin ja Fingerporin kaltaisia viihdesarjakuvajättejä julkaisevan Arktinen Banaani -kustantamon kanssa. Yhteistyö vaikuttaa hedelmälliseltä: 144 kertaa on esimerkki siitä, miten suuremman sarjakuvatalon suojissa Zum Teufelilla on hyvät mahdollisuudet tarjota vaihtoehtoisempaa kotimaista Arktisen Banaanin mammuttihittien vanaveteen.

Tagit: Arvio.

HILLOA KANSALLE!
Olli Hietala
Nettisarjakuva

Olli “Hillo” Hietala on selkeästi Limingan sarjakuvalinjan oppilaita. Myös hänet on nähtävästi opetettu ajattelemaan kynällään, olemaan pohtimatta liikaa lopputulosta ja luonnostelemaan nopeasti. Kuten olen jo monasti ehtinyt todeta, tämän kaltainen välittömyys sopii blogiympäristöön luontevasti.

Taajaan päivittyvä HILLOA KANSALLE! -blogi on sarja Hietalan päiväkirjamerkintöjä. Viime aikojen pääteemana ovat olleet Hietalan vähenevät sivaripäivät nimeltämainitsemattomassa mutta ilmeisen kafkamaisessa laitoksessa.

Hietalan erottaa edukseen sarjisblogaajien massasta hänen kykynsä kuvata ihmisiä. Hän on suomalaisen nettisarjisskenen parhaita karikatyyripiirtäjiä, jolla on kyky poimia muutamalla kynänvedolla kohteestaan olennaiset, tunnistettavat ominaisuudet. Hän ei myöskään kaunistele kohteitaan, vaan kuvittaa heidät karvoineen kaikkineen. Riemastuttavasti Hietala ei myöskään näytä sensuroivan omaa tajunnanvirtaansa:

Oudoin joulu ikinä. Ote Hietalan Kemi-päiväkirjasta

Hietala vaikuttaa Naamakustannuksen riveissä. Hän on myös lyhyellä listallani nuorista suomalaisista tekijöistä, joilta on lupa odottaa merkittävän kiinnostavia julkaisuja tulevaisuudessa.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

WASTELAND VOL. 1: CITIES IN THE DUST
Oni Press
Antony Johnston, Christopher Mitten
160 sivua, harmaasävy

Kuulostaako tutulta: suuren katastrofin jälkeen maailma on muuttunut suureksi soramontuksi, jossa pienet ihmisryhmät puolustautuvat mutantteja ja muita erämaan örkkejä vastaan. Yhteiskunta on romahtanut feodaaliasteelle ja erilaiset kultit kamppailevat harvojen elossa olevien ihmisten sieluista kaupungeissa, joissa henki on yhtä halpaa kuin aavikollakin. Yksinäinen muukalainen, jolla on mystinen menneisyys päätyy johtamaan pakolaisjoukkoa halki aavikon ja voi jeesus kristus sentään, montako klisettä saa mahdutettua pelkkään tarinan alkuasetelmaan? Kyllä, tämä kuulostaa tutulta siksi, että olet nähnyt tämän tarinan tuhat kertaa.

Antony Johnstonin ja Christopher Mittenin WASTELAND hyökkää pää edellä päin post-apokalyptisen genren kliseitä. Oni Pressin julkaiseman sarjan ensimmäisessä albumissa keskitytään maailmanrakentamiseen. Johnston esittelee kaksi laajaa hahmojoukkoa: toinen on tyrannin terrorisoimassa Newbeginin kaupungissa, toinen on matkalla sinne. Hän luo nopeasti useita tunnistettavia hahmoja ja kehittää sinänsä kiinnostavia jännitteitä näiden välille. Mittenin pelkistetty kynänjälki pitää dynaamisen tarinan liikkeessä.

Verevää dialogia.

Teknisesti Wasteland on siis pätevä. Suurin ongelma on genre, joka ei ole koskaan erityisesti kiinnostanut minua. Täydellisen romahduksen kokenut yhteiskunta ei vain ole tarinan miljöönä kovin kiinnostava. Hieman kärjistäen, kun joukko kuolemaan tuomittuja ali-ihmisiä kamppailee siirtolohkareiden herruudesta aseinaan puunpalat, on vaikea välittää, miten taistelussa käy. Tarinat yhteiskunnan romahtamisen prosesseista ovat kiinnostavia, mutta jo romahtanut yhteiskunta ei lähtökohtaisesti anna tarinalle paljoakaan liikkumavaraa. Tylsimmillään ne ovat vain western-pastisseja sci-fi-kuorrutuksella.

Johnston ja Mitten ovat onneksi käyttäneet paljon aikaa luodakseen monipuolisen ja lähtökohtiaan kiinnostavamman sorakuopan, jolla on oma historiansa, mytologiansa ja lukuisia erilaisia kulttuureja, joita ei ole veistetty kliseepuusta. Itse tarina kuitenkin etenee sen verran verkkaisesti, ettei tarvetta lukea maailmasta tai hahmoista lisää synny. Soramonttu on soramonttu on soramonttu.

SUOSITUS: Wasteland on urhea yritys ottaa haltuun post-apokalyptisen pseudowesternin kliseet haltuun, sekoittaa ne ja luoda jotain uutta. Valitettavasti se ei ainakaan ensimmäisessä albumissa onnistu karistamaan genrensä painolastia. Tunne siitä, että lukee jotain uutta, jää puuttumaan.

Tagit: Arvio, Oni Press.

AIDOSTI OUTOA
Ohjaus Marc Forster
Pääosissa Will Ferrell, Emma Thompson, Maggie Gyllenhaal, Dustin Hoffman
Elokuva

Toisessa osassa Katuojan sukellusta Will Ferrellin maailmaan arvioidaan hieman Ferrellin tyypillisestä tuotannosta poikkeava elokuva. AIDOSTI OUTOA (eikö “Stranger than fiction” olisi kääntynyt sujuvammin muotoon “Tarua ihmeellisempää”?) Ferrell esittää rutiineihinsa uppoutunutta verotarkastaja Harold Crickia. Crickin elämä muuttuu, kun hän alkaa kuulla päässään kertojanäänen, joka kuvailee hänen toimiaan. Kun ääni vielä alkaa vihjailla Crickin lähestyvästä kuolemasta, miehen täytyy kohdata eksistentialistisia kysymyksiä. Mitä hän oikeastaan haluaa elämältä? Onko hän ainostaan hahmo kirjailijan (Emma Thompson) fiktiossa? Onko hänelle kirjoitettu kuolema vältettävissä? Ja mikä tärkeintä, onko hänen jäljellä oleva elämänsä komedia vai tragegia?

Harold Crick kuulee ääniä.

Aidosti outoa haluaisi epätoivoisesti olla Charlie Kaufmanin käsikirjoitus. Zack Helmin kirjoittama, metatasoilla liikkuva tarina valitettavasti nousee kiinnostavan alkuasetelmansa tasolle kuitenkin vain ajoittain. Kun Crick ja Dustin Hoffmanin esittämä kirjallisuuden tutkija pohtivat sitä, minkälainen fiktio Crickin elämä oikeastaan on, onnistuu Aidosti outoa olemaan, no, aidosti outo. Muuten elokuva kohtaa samanlaisia ongelmia kuin Thompsonin esittämä kirjailija: minkälaisia kompromisseja tarinan pitää tehdä viihdyttääkseen yleisöä ja toisaalta ollakseen riittävän älykäs noustakseen keskinkertaisen hötön yläpuolelle? Kaufmanin Adaptation ottaa samanlaisen pulman haltuun paljon älykkäämmin siinä missä Aidosti outoa sortuu loppua kohden kuvailemiinsa sudenkuoppiin. Mikä toimii metatasolla ei tässä tapauksessa toimi aivan yhtä hyvin käytännössä: capramaisessa loppuhuipennuksessaan Aidosti outoa syyllistyy suoranaisiin banaliteetteihin kuvatessaan Crickin heräämistä talviunestaan.

Ferrell on hieman merkillinen valinta Crickiksi. Hän esittää elämää suuremman karikatyytin sijaan neuroottista jokamiestä; roolia, jonka voisi sälyttää melkein kenelle tahansa keskiluokkaiselle komedianäyttelijälle. Aidosti outoa ei anna Ferrellille tilaa käyttää vahvuuksiaan, mutta todistaa ainakin sen, että Ferrellin skaala ulottuu myös hillitympään komedianäyttelemiseen.

SUOSITUS: Aidosti outoa on kiinnostava ja kunnianhimoinen yritys tehdä eksistentialistinen pohdinta fiktion ja todellisuuden suhteesta viihde-elokuvan asussa. Tarinalta kuitenkin puuttuu rohkeutta rikkoa perinteisen tarinan kaavaa tarpeeksi onnistuakseen tavoitteissaan.

Tagit: Arvio, elokuva.

Seuraavat Katuojan artikkelit on omistettu täysin heteroseksuaaliselle ihastukselleni yhteen maailman etevimpiin elossa oleviin koomikkoihin kuuluvaan mieheen: kyllä, tämä on Katuojan Will Ferrell -viikonloppu!

HOKKARIHEMMOT
Ohjaus Josh Gordon, Will Speck
Pääosissa Will Ferrell, John Heder
Elokuva

(Hei, ulkona on lähemmäs kolmekymmentä astetta lämmintä – luuletteko, että pystyisin katsomaan mitään Bergmanin elokuvia?)

Unohtakaa Spider-Man, Pirates of the Caribbian ja muut pöhöttyneet hömppäelokuvat: vuoden 2007 tiukin kesäleffa on nyt teattereissa ja sen nimi on HOKKARIHEMMOT. Leffa seuraa orjallisesti tuttua urheiluelokuvan kaavaa. Poikkeuksellisen lahjakkaat taitoluistelijamiehet (Ferrell ja parhaiten roolistaan Napoleon Dynamitena muistettu John Heder) saavat kilpailukiellon tapeltuaan palkintopallilla. Ferrellin esittämä macholuistelija ja Hederin umpiossa kasvanut keijukainen nielevät ylpeytensä ja ilmoittautuvat kisoihin – pariluistelutiiminä. Seuraa diivailua, riitelyä, juonittelua, runsaasti musiikin taustoittamia harjoitusmontaaseja ja absurdeihin mittasuhteisiin yltäviä pariluistelukohtauksia.

Siitä lähtien, kun Ferrellin pahishahmo Zoolanderissa kiekui naama peruslukemilla sanat “I’m a hot little potato right now!”, olen pitänyt Ferrellia amerikkalaisen idioottikomedian suurimpana tähtenä. Kehnommat koomikot tarvitsevat niin sanotun straight manin, että heidän irvailunsa naurattaisi, mutta ei Ferrell. Hän ei kerro vitsejä, hän elää ne: hän on oma straight maninsa. Ferrellin kyvyssä improvisoida ja laukoa täysin käsittämättömiä non sequitur -repliikkejä väkevällä vakaumuksella on merkillistä uskottavuutta. Hän luo illuusion siitä, että hänen mielestään kohtauksissa ei ole mitään hauskaa, oli sitten kyse hiushoitotuotteiden vertailusta, takaa-ajosta liukuportaissa luistimet jalassa tai vastanäyttelijän kannattelusta käsi haarovälissä. Ferrellin tulkinta nostaa kehnostikin käsikirjoitetun vitsin lähdemateriaalia korkeammalle. Hederin yliherkkä luistelijadiiva on mainio vastapaino Ferrellin karrikoidulle maskuliinisuudelle ja kuten Ferrellkin, Heder ei viihdytä tai vitsaile, hän näyttelee.

Hokkarihemmojen käsikirjoitus on tavallista Saturday Night Live -koomikkojen komediaelokuvaa kunnianhimoisempi. Se on farssi, mutta se ei sorru spoof-genren typeryyksiin ja yritä vieraannuttaa katsojaa tarinasta, päinvastoin: kuten hyvän urheiluleffan pitääkin, se saa katsojan kannustamaan päähenkilöitä, vaikka tietääkin heidän voittavan lopussa. Dynaamisesti kuvatut luistelukohtaukset surrealistisine koreografioineen auttavat myös. Viimeistään kun Ferrell ja Heder kohtaavat viimeisessä näytöksessään kiiltävissä avaruuspuvuissa Queenin Flash Gordon -teeman soidessa taustalla, kaikki yritykset vastustella Hokkarihemmojen mielipuolisuutta epäonnistuvat.

“Every day we do or die
As we’re sailin’ across the sky
Now we’re comin’ home
On these blades of glory”

Voisi kuvitella, että miestaitoluistelijakuvaus olisi väärällään homovitsejä, mutta ei: lähimmäksi päästään, kun päähenkilöt yrittävät karaista itsensä kannattelemaan pariaan nivusista. Kyseessä on eräänlainen hyväntahtoinen homofobia-analogia, kun miespari kamppailee omiaan ja yleisön ennakkoluuloja vastaan, voittaen tietysti kaikki lopulta puolelleen.

SUOSITUS: On tietysti kiva fiilistellä fiksujen elokuvien parissa, mutta toisinaan vastapainoksi tarvitaan viihdettä, ja harva koomikko viihdyttää samalla tavalla kuin Will Ferrell. Hokkarihemmot – kesän paras elokuva. Sanokaa minun sanoneen.

Tagit: Arvio, elokuva.

DM OF THE RINGS
Shamus Young
Nettisarjakuva

Tämä sai minut hihittelemään, joten Shamus Young tekee jotain oikein: DM OF THE RINGS on roolipelinörtin näkemys siitä, miten J.R.R Tolkienin Taru Sormusten Herrasta etenisi, jos päähenkilöt toimisivat normaalin roolipelinörtin logikalla. (Lyhyt vastaus: huonosti.)

Youngin sarjakuvan “taide” koostuu ruutukaappauksista Peter Jacksonin Sormusten Herra -elokuvatrilogiasta – eräänlainen fotonovella, siis. Sen kerronta on fiktiivisen pelinjohtajan maalailua ja dialogi “pelaajien” keskinäistä nokittelua ja päänaukomista pelinjohtajalle. Sarja on tietysti täynnä viittauksia Dungeons & Dragons -roolipeliin, Tolkieniin ja vääjäämättä myös Monty Pythoniin. Toisin sanottuna se on niin läpeensä nörttiyden lävistämä, että luettuani kaikki sarjan toistaiset ilmestyneet 108 strippiä lyhyen ajan sisään pelkään muuttuneeni uudelleen neitsyeksi.

Seis, ei Pythonia.

DM of the Ringsin näkymätön pelinjohtaja on toivottoman ihastunut omaan kampanjaansa (ts. Sormusten Herraan) ja kuvittelee tosissaan kertovansa merkittävää, eeppistä tarinaa. Pelaajia puolestaan ei kiinnosta tarina pätkääkään, varsinkaan kun pelinjohtaja toistuvasti yrittää pakottaa heidät seuraamaan juonta orjallisesti. Sen sijaan heitä kiinnostavat vihollisten tappaminen, kokemuspisteet ja aarteet, ja he käyttäytyvät sen mukaisesti. Young onnistuu luomaan vaikutelman peliporukasta, joka pysyy koossa lähinnä velvollisuudesta, viallisesta ryhmädynamiikasta huolimatta.

DM of the Rings on parhaimmillaan kirotun hauska, mutta sarjakuvan kohderyhmä on myös toivottoman kapea. Pelkkä Tolkienin ja roolipelien tuntemus ei riitä vitsien ymmärtämiseen, vaan lukijalta oletetaan myös näkemystä siitä, miten huonosti toimiva roolipeliryhmä oikeasti käyttäytyy. Jos ei ole nähnyt läheltä epäonnistuneita roolipelikampanjoita, DM of the Rings tuskin näyttäytyy erityisen hauskana.

SUOSITUS: DM of the Rings vertautuu Rich Burlewin Order of the Stickiin. Mutta siinä, missä Burlew kertoo jonkinlaista tarinaa roolipeliviittausten toimiessa enenevissä määrin mausteena, Young keskittyy lähes pelkästään irvailemaan roolipelin ympärille kehittyvään vinksahtaneeseen sosiaaliseen kanssakäyntiin. Jos aihepiiri on tuttu, kaikella todennäköisyydellä DM of the Ringsista löytää naurettavaa. Muille Youngin sarjakuva on koko lailla arvoton.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.