Katuoja

FELL, VOL. 1: FERAL CITY TP
Image
Warren Ellis, Ben Templesmith
128 sivua, värillinen

Warren Ellis on epätasainen kirjoittaja, joka kirjoittaa paljon. Tästä syystä hän on myös kirjoittanut paljon keskinkertaisia, yhden hataran idean päälle rakennettuja kyhäelmiä, joita kansoittavat ylikäytetyt arkkityypit. Vuosituhannen vaihteessa Ellis oli ensimmäisinä lanseeraamassa niin sanottua dekompressoitua kerrontaa sarjakuvaan. Esimerkiksi The Authorityn eeppisessä maalailussa dekompressoitu tapa käyttää paljon kuvia tarinan kertomiseen toimi, mutta ennen pitkää dekompressiosta tuli maneeri, pahimmillaan keino venyttää tyhjänpäiväisiä tarinoita moninkertaisesti niin pitkiksi, kuin niissä olisi aineksia. Pitkään näytti siltä, että Ellis olisi jäänyt maneerinsa vangiksi.

FELL todistaa kuitenkin toista. Läpeensä mätään Snowtownin kaupunkiin sijoittuvissa lyhyissä rikostarinoissa Ellis tiivistää kerrontansa äärimmilleen. Albumin alun perin 16-sivuisissa lehdissä ilmestyneet lyhärit käsittelevät yhden nimihenkilön käsittelemän tapauksen ja ne voi halutessaan lukea omina kokonaisuuksinaan. Sivut on jaettu klaustrofobisiin 9 ruudun ruutusommitelmiin tai muunnelmiin siitä. Tämä on omiaan korostamaan tarinoiden painostavaa tunnelmaa.

Sarjan päähenkilö, Snowdowniin tuomittu etsivä Fell on kiinnostava kontrasti Ellisin normaalisti käyttämiin arkkityyppisiin hahmoihin. Hän on poikkeuksellisen selväjärkinen ja jopa hyveellinen – hän ei edes tupakoi! Sen sijaan Snowtownin asujamisto koostuu kokonaisuudessaan Ellisin tuotannossa usein nähdyistä arkkityyppisistä ihmisraunioista. Fellia lukuunottamatta kaikki ovat epätoivoisia, sairaita, hulluja, perverssejä tai aivan täysiä hirviöitä. Symbolisella tasolla Ellis ikään kuin tarkkailee ja kommentoi tuotantoaan ulkopuolisen Fellin näkökulmasta. Fellin läsnäolo pehmentää Ellisin usein tukahduttavaksi kasvavaa nihilismiä ja tekee kokonaisuudesta melkeinpä romanttisen: maailma saattaa olla pilalla, mutta sentään joku edes yrittää tehdä jotain.

Elämä Snowtownissa ei ole aina helppoa.

Fellin kuvittaa Ben Templesmith, joka muistetaan yhteistyöstään Steve Nilesin kanssa. Muun muassa vampyyrikauhutarina 30 Days of Night on parivaljakon käsialaa. Templesmithin tyylitellyt karikatyyrit yhdistettynä maalattuun, impressionistiseen väritykseen luo sarjalle oman, tunnistettavan ulkoasun. Kuten esimerkiksi hyvin samanlaista tyyliä käyttävän Ashley Woodin tapauksessa, kaunis väritys usein obfuskoi tarinan kerrontaa. Templesmith kuitenkin todistaa olevansa paitsi etevä värien käyttäjä, myös pätevä tarinankertoja. Suurin osa Fellista on dialogikohtauksia ja hän onnistuu pitämään ne kiinnostavina.

SUOSITUS: Ellis palaa nihilististen rikostarinoiden pariin, mutta lisäämällä ripauksen inhimillisyyttä ja tiivistämällä kerrontansa äärimmilleen on hän onnistunut Templesmithin kanssa luomaan jotain erityisen kiinnostavaa. Fell on Marvelin julkaiseman Nextwaven ohella parasta Ellisia vuosiin.

Tagit: Arvio, Image, Warren Ellis.

THE BOYS VOL. 1: THE NAME OF THE GAME
Dynamite
Garth Ennis, Darick Robertson
144 sivua, värillinen

Garth Ennisin ja Darick Robertsonin THE BOYS -sarjakuvan julkaisuhistoria on ollut myrskyisä. Alun perin DC/WildStormin julkaisema sarjakuva lakkautettiin vuoden alkupuolella julkaisijan päätöksestä. Syynä ei ollut sarjakuvan myynti, vaan sen sisältö: The Boys on (eräänlaiselle) aikuiselle yleisölle suunnattu sarjakuva, joka sisältää runsaasti perversiota ja väkivaltaa. DC on julkaissut paljon sarjakuvia, joissa on perversiota ja väkivaltaa – muun muassa juurikin Garth Ennisin kirjoittaman Preacherin, mutta The Boysissa perversiota ja väkivaltaa kuitenkin harjoittavat DC:n Teräsmiestä ja Batmania muistuttavat supersankarikarikatyyrit. Ennis ja Robertson saivat kuitenkin luvat viedä sarjakuvansa Dynamite-kustantamolle, jonka julkaisemana se jatkaa edelleen ilmestymistään.

On tietysti kiinnostavaa, että supersankareita rienaava sarjakuva onnistuu edelleen aiheuttamaan reaktiota, mutta luojan tähden, eikö supersankarigenren dekonstruointi ole jo auttamattoman passé? Supersankarigenre on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana elänyt jo modernin, post-modernin, post-post-modernin, retron, uusklassisen ja nykyisen uustyhmän kautensa. The Boys lähinnä onnistuu todistamaan, että mitään dekonstruoitavaa ei enää ole.

Tarinassa eletään alati kasvavan supersankarijulkkisjoukon varjostamassa maailmassa. Kameroiden edessä viittasankarit ovat siivosti, mutta suljettujen ovien takana trikooukot irstailevat ja superroistojen kanssa nahistellessaan onnistuvat lähinnä tappamaan sivullisia. Skottilaisen Hughien tyttöystävä menehtyy supersankarien yhteenotossa ja CIA:n freelancer Butcher värvää hänet supersankareita valvovaan The Boys -tiimiin. Butcherin joukko tarkkailee kaksinaismoralistisia sankareita ja tarvittaessa läksyttää heitä fyysisesti. Idea on hyvinkin samankaltainen kuin Micah “US Army Ranger” Wrightin taannoisessa Team Achillesissa, vaikka Ennisin ja Robertsonin lähestymistapa on vieläkin räävittömämpi.

Periaatteessa The Boys seisoo täysin tyhjän päällä: sen keskeinen konsepti on kaluttu jo aikaa sitten ja se on oireellinen yhdysvaltalaista sarjakuvaa ympäröivästä itseinhon kulttuurista. En osaa nimetä montaakaan laulua, jossa lauletaan siitä, miten paljon musiikki inhottaa, mutta osaan kyllä luetella kohtuuttoman monta sarjakuvakonventioiden typeryyttä ruotivia sarjakuvia. The Boys ei edes ole kuvainraastossaan kovinkaan terävä: jos supersankaritiimin initiaatioriittinä on joukkoraiskaus tai kuolleen teinisankarin peräaukosta löytyy hamsteri, ei Nobelin rauhanpalkintoja älykkyydessä ole lähiaikoina jaossa.

Periaatteessa minun pitäisi vihata The Boysia. Mutta se on Garth Ennisin ja Darick Robertsonin sarjakuva.

The Boysin keskuskonsepti on keskenkasvuinen ja typerä, mutta sitä ympäröivä tarina on kiinnostava. Tämä ei ole lyhyt vitsisarjakuva, vaan 60-osaiseksi suunniteltu kokonaisuus ja Ennis selkeästi ja kiinnostavasti petaa tulevaa. Tarinan aloittava Hughien tragedia on järkyttävä ja koskettava. Butcherin hahmo on riittävän todentuntuinen ollakseen pelottava ja The Boysin muut jäsenet nousevat hitaasti karikatyyriä moniulotteisemmaksi. Sosiopaattiset supersankaritkin saavat ulottuvuuksia: Hughien kehityskaari vertautuu maailman ykkössankareihin liittyvän nuoren Starlightin kaareen, kun molempien illuusiot rapisevat yksi kerrallaan. Ennis saa kevyillä kosketuksilla, dialogilla ja hiljaisilla hetkillä, hahmot toimimaan. Ei konstekstin vuoksi, vaan siitä riippumatta. Haluan lukea heistä lisää, tietää miten heidän käy. Tämä on Garth Ennisin taituruutta: esimerkiksi Preacherin kammottivimmatkin ihmishirviöt muuttuivat kiinnostaviksi, kun Ennis antoi heille tarinassa tilaa.

Hughien määrittävä hetki. Darick Robertsonin kuvitusta The Boys #1:sta.

Suurin pettymys Ennisin tarinassa ovat oikeastaan toimintakohtaukset. Wrightin Team Achilles mielessäni annoin itselleni luvan odottaa, että The Boysin agentit käyttäisivät jotain erityisen nokkelia konsteja supersankareiden päihittämiseen. “Vedetään supersankariseerumia ja hakataan ne” ei ole erityisen kiinnostavaa. The Boysin väkivallassa on kyllä ihastuttavaa vimmaisuutta, mutta toimintakohtaukset eivät nouse koreografiassaan esimerkiksi Ennisin sotasarjakuvien tasolle.

Darick Robertsonin naturalistinen tyyli taipuu The Boysissa niin ihmisten reaktioiden, supersankaritoiminnan kuin irvokkaiden vitsienkin kuvittamiseen. Hänen päätöksensä piirtää Hughie tismalleen brittikoomikko Simon Peggin näköiseksi on outo, mutta tekijöiden onneksi Pegg on sarjakuvafani: albumin esipuhe on näyttelijän itsensä kirjoittama.

SUOSITUS: The Boysia on vaikea suositella kenellekään. The Boys raiskaa kuollutta hevosta. Sen keskeinen idea on auttamattoman väsynyt ja Ennisin vitsit paikka paikoin nolostuttavan tyhmiä. Se on itsetarkoituksellisen irstas ja väkivaltainen tarina. Mutta minä nautin siitä, kiitos Ennisin ja Robertsonin tarinakerrontataitojen.

Tagit: Arvio, Garth Ennis.

FURY: PEACEMAKER
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti, Rodney Ramos
144 sivua

Jos George Clooney ei olisi jo tehnyt Peacemaker-nimistä elokuvaa, tämän Nick Fury -tarinan filmatisoinnin hänen agenttinsa olisi voinut kelpuuttaa. Ei aasialaisten huorien laumoja, mitä nyt yksi kevytkenkäinen lontoolaisnaikkonen. Ensimmäisen Fury-minisarjansa mustan huumorin sijasta Ennis on tehnyt Fury: Peacemakerin sotahistoriaan pohjautuvien War Stories -sarjakuviensa tyylillä.

Tarina alkaa Tunisiasta vuonna 1943, kun nuori kersantti Fury jää ainoana eloon komppaniastaan. Kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen, menee ja Fury joutuu tekemään hyödyttömäksi osoittautuvan luutnantin työn yrittäessään pitää miehensä hengissä. Lopulta vain onnenkantamoinen pelastaa hänet kuolemalta. Ohiajava saksalainen kenraali jättää Furyn odottamaan peräjoukkoja, koska hänen jeepissään ei ole tilaa vangeille. Kenraalin jatkaessan matkaansa hän antaa Furylle neuvon, jolla on kauaskantoiset seuraukset: Jos haluaa olla hyvä sotimaan, siitä täytyy oppia nauttimaan. Vihollislinjojen takana toimiva brittien SAS-ryhmä pelastaa Furyn, joka pääsee paluumatkalla kokeilemaan uutta elämänasennettaan .50-kaliiperisen konekiväärin takana.

Loppuvuodesta 1944 Fury on Lontoossa ja saa komennuksen liittoutuneiden huippusalaiseen operaatioon koodinimeltään Rauhantekijä. Tavoitteena on murhata saksalaisten Siegfried-linjan puolustuksesta vastaava Stephen Barkhorn, nykyinen kenttämarsalkka, joka osoittautuu Furyn hengen Tunisiassa säästäneeksi kenraaliksi. Suunnitelman mukaan Barkhornin kuolema aiheuttaisi sekasorron, jonka avulla liittoutuneiden joukot pääsisivät etenemään Berliiniin lopettamaan sodan nopeammin. Iskuryhmä tekee laskuvarjohypyn Saksaan, mutta saavuttuaan kohteeseensa Rollwagen kartanoon, he eivät löydäkään Barkhornia vaan hänen everstiluutnanttinsa Hans von Stehlen, jonka kertomus kääntää tilanteen päälaelleen: Hänen mukaansa Barkhorn on lähtenyt Berliiniin tappamaan Adolf Hitlerin. Palatessaan rintamalle hän määräisi saksalaisjoukot antautumaan, ja sota olisi ohi. Furyn ja kumppaneiden tehtävän onnistuminen merkitsisi siis sodan jatkumista.

Fury: Peacemaker kuuluu Ennisin sotasarjakuvien ykköskastiin. Ensimmäisen minisarjan karkea huumori ja ylilyödyt karikatyyrit ovat jääneet pois. Ennis kuvaa vakavastiotettavasti, kuinka sotilas voi oppia pitämään sodasta niin paljon, että hän voi pitää sodan jatkumista parempana vaihtoehtona kuin sen loppumista. Vaikka käännekohdassa Barkhornille ja von Stehlelle pedataan sankarin rooleja, loppujen lopuksi heitä ei esitetä yksioikoisina “hyvinä saksalaisina”. Sodan moraalinen epämääräisyys pätee kumpaankin osapuoleen, ja ainoa asia, jonka hyveellisyydestä sotilas voi olla varma, on rinnallaan seisovien miesten puolesta taisteleminen.

Darick Robertson osoittaa kykynsä sarjakuvataiteilijana sovittamalla kuvituksensa tyylin tarinaan. Jälki on karumpaa, ei ehkä paljon realistisempaa, mutta selvästi vakavampaa kuin ensimmäisessä Fury-minisarjassa. Historiallisiin puitteisiin sijoittuva sarjakuva vaatii piirtäjältä monipuolisuutta, jotta kaikki tulisi esitettyä yhtäläisellä uskottavuudella, ja Robertson selviytyy urakasta kunnialla.

SUOSITUS: Ehkä Ennis tajusi ensimmäisen versionsa Furystä olleen virhe. Tämäkään ei ole se Fury, joka Marvelin supersankariseikkailuista on tullut tutuksi, mutta ainakaan ei tunnu siltä, että hahmoa pannaan halvalla. Mitä tulee vähemmän tärkeisiin huolenaiheisiin, kuten että toisen maailmansodan kauhut esitetään asianmukaisella vakavuudella, Ennis osoittaa olevansa yhtä luotettava kuin aina.

Tagit: Arvio, Garth Ennis, Marvel.

FURY
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti
144 sivua

Legenda kertoo, että George Clooneyn agentti katkaisi neuvottelut Nick Fury -elokuvan pääosasta saatuaan käsiinsä tämän minisarjan. Ei sen takia, että se sisältää hillittömän ylilyötyä väkivaltaa, vaan sen takia, että tarinan nimihahmo tilaa itselleen puoli tusinaa vaaleaa — ei, aasialaista! — huoraa. Kuvittelin pitkään, että kyseessä oli virhearvio, joka johtui yhden kohtauksen irrottamisesta asiayhteydestään. Prostituoitujen käyttäminen ei tietenkään ole tyypillistä käytöstä valkokankaalle siirrettävälle Marvel-sankarille, mutta Garth Ennisin kirjoittamalta sarjakuvalta voi hyvin odottaa monisyistä ja pohjimmiltaan sympaattista kuvausta ikääntyvästä sotasankarista.

Olin itse asiassa aivan väärässä. Jos Clooneyn agentilla oli syy uskoa, että Marvel halusi elokuvaversion pohjautuvan Ennisin tulkintaan, hän todennäköisesti teki päämiehelleen palveluksen estämällä häntä yhdistämästä imagoaan Ennisin Furyyn, joka on epäinhimillinen kuvotus. Siinä missä Ennisin MAX-versio Tuomarista on traaginen musta aukko, jonka tilalla oli joskus ihminen, Ennisin MAX-versio Nick Furysta on irvokas sotahulluuden karikatyyri, joka ei aivan onnistu tavoittamaan inhimillisyyttä, edes negaation kautta.

Ennisin Preacherissä oli kohtaus, jossa antagonisti Herr Starr pelastautuu sisäsiittoisten kannibaalien kynsistä pakottamalla itsensä pyyhkimään jälkeenjääneen vartijansa perseen, jotta saisi huijattua tältä pistoolin. Tämä koettelemus on Starrille niin kauhea, että hän vannoo jonain päivänä kostavansa sen itse Jumalalle. Kuitenkin joka päivä kaikkialla maailmassa äidit, ja näinä tasa-arvon päivinä epäilemättä useat isätkin, pyyhkivät lastensa perseet ilman, että se saa kosmisen järjestyksen antropomorfisaation polvia tutisemaan. Se ei ehkä ole kenenkään suosikkiaskare — pyydän, älkää oikaisko minua — mutta se on jotain, mitä ihmiset tekevät toistensa hyväksi. Starrin epäinhimillisyyttä kuvaa se, kuinka kauhistuttavana loukkauksena hänen arvolleen hän pitää tämän inhimillisen tarpeen kohtaamista. Ennisin Fury ilmentää samaa ajatusmaailmaa, kun hänen kuolleen armeijakaverinsa hidasälyinen poika saa poikkeuksellisen hirvittävän tyrän. Furyn ensireaktio on tappaa poika — “päästää hänet kärsimyksistään” — ja päätyessään tekemään oikeasti sitä, mitä oli ystävälleen luvannutkin, eli huolehtimaan hänen pojastaan, Fury kokee olevansa epäonnistuja. Vain tappaminen on hänestä mielekästä.

Fury pääsee toteuttamaan itseään, kun hänen kylmän sodan aikainen venäläisvastineensa järjestää Tyynenmeren saarivaltiossa sotilasvallankaappauksen ihan vain huvin vuoksi. Fury kokoaa iskujoukon, hyökkää saarelle ja silmitön verilöyly seuraa. Fury oivaltaa itsestään jotain järkyttävää: Hän taitaa tykätä sotimisesta!

Ennis ei onnistu puristamaan hahmosta mitään sen kiinnostavampaa. MAX-linja sallii satiirin laventamisen estottomaksi grand guignoliksi, ja Ennis yrittää myös ylittää Preacherin ikimuistoisen Arseface-hahmon vielä epämuodostuneemmalla luomuksella nimeltä Fuckface. Puuttumaan jää Ennisin tarinoiden tärkein ominaisuus, sydän (tai Tuomarin tapauksessa hyvin tarkasti sydämen muotoinen reikä).

Darick Robertson on kuvittajana väliinputoaja. Jos verrataan Ennisin parhaisiin yhteistyökumppaneihin, Robertsonilla ei ole Steve Dillonin pelkistyskykyä tai Glenn Fabryn tarkkuutta muodon hahmottelussa. Välillä hän näyttää tavoittelevan fotorealistisuutta, mutta yleensä lipsuu karrikoituun mutta melko persoonattomaan tyyliin. Robertsonin kuvakerronta on kuitenkin suvereenia, eikä häntä voi syyttää teoksen pilaamisesta.

SUOSITUS: Garth Ennisin tuotannosta löytyy parempiakin esimerkkejä sotaseikkailun ja mustan huumorin yhdistelystä, kuten Authorityn spinoffina syntynyt WildStormin Kev-sarja. Muutakin kuin kyynisyyttä ja räävittömyyttä Ennisiltä kaipaavat voivat suosiolla jättää tämän väliin.

Tagit: Arvio, Garth Ennis, Marvel.

JESUS AND MO
Mohammed Jones
Nettisarjakuva

Tänään on helatorstai, yksi kristillistaustaisen maailman tärkeimmistä ateistijuhlapyhistä. Se juhlistaa Jeesuksen taivaaseenastumista, mikä on metafora sille, kun vetten päällä kävelevä ihmisjumala lakkaa olemasta sellainen tyyppi, joka voisi ihan hyvin tulla kadulla vastaan, ja muuttuu ilmiselväksi mielikuvituksen tuotteeksi. Tai voin yhtä hyvin teeskennellä, että siitä helatorstaissa on kyse, sillä uskoin satuihin tai en, tänään minun ei tarvitse mennä töihin.

JESUS AND MO on sarjakuva, jossa vetten päällä kävelevä ihmisjumala on nimenomaan sellainen tyyppi, joka voisi ihan hyvin tulla kadulla vastaan, kuten myös hänen elämänkumppaninsa, Jumalan saneluja vastaanottava kauppamatkustaja Muhammed… ei kun siis Mo. Sarjakuva alkoi vuoden 2005 marraskuussa, Jyllands-Postenin Muhammed-pilakuvakohun ollessa aluillaan. Ensimmäisessä stripissä viitataan Muhammedin piirtämiskieltoon, jonka Mo yrittää kiertää ilmoittamalla olevansa paradoksaalisesti itsensä sijaisnäyttelijä. Jesus puolestaan pitää hyvin nolostuttavana sitä, että hänet kuvataan yleisimmin lannevaatteisena ja kuoliaaksi kidutettavana.

Moisesta kevyestä pilailusta siirrytään sarjan edetessä valtauskontojen perustavanlaatuisten absurdiuksien käsittelyyn. Jesus ja Mo tavataan useimmin joko yhteisestä sängystään lukemassa kirjoja (Raamattu ja Koraani, mutta myös Richard Dawkinsin “Jumalharha” ja Daniel Dennettin “Lumous murtuu”) tai kantakapakastaan väittelemässä ateistisen baariminnan kanssa. He eivät ole karikatyyrejä uskontojensa äärimmäisistä ilmenemismuodoista, vaan edustavat tavallisen tallaajan uskonnollisuutta kaikessa kognitiivisessa dissonanssissaan. Kapakassa istuessaan Jesus ja Mo ovat säännönmukaisesti täysin vihjeettömiä — Luojalta saaliiseen jääneitä, etten sanoisi — ja baariminna toimii tekijän äänitorvena laukoessaan tylyjä totuuksia uskonnollisista latteuksista. Keskinäisessä vuorovaikutuksessaan Jesus ja Mo saattavat kuitenkin äityä hyvin mietteliäiksi, kunhan vain eivät joudu kyseenalaistamaan uskontojensa perimmäisiä olettamuksia.

Kerratessani strippiarkistoa en odottanut purskahtavani nauruun niinkään usein kuin tein. Oikeastaan en odottanut nauravani ollenkaan. Luulin ehtineeni kyynistyä uskonnon suhteen jo sen verran, että siitä revittävä huumori kirvoittaisi korkeintaan katkeransuloisia hymyjä. Jesus and Mo kuitenkin sekoittaa pakkaa sen verran — joukossa on strippejä, joilla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa — että se onnistuu välillä yllättämään ja siten olemaan aidosti hauska.

Teknisesti Jesus and Mo on aivan kauhea tekele. Sen lisäksi, että sarjakuva on tehty leikkaa ja liimaa -menetelmällä, ne leikattavat ja liimattavat kuvat on piirretty erittäin huonosti (yhdessä stripeistä lasketaan leikkiä sarjakuvan tökeryydestä). Se, että tämä on täysin yhdentekevää lukukokemuksen kannalta, on selvä osoitus siitä, kuinka toimiva konsepti on. Piirtotaito on yhdentekevää webbisarjakuvassa, riittää että on jotain sanottavaa.

SUOSITUS: Jesus and Mo on pakollista luettavaa jokaiselle, joka haluaa todistaa toisille ja itselleen olevansa jumalaton ja cool. Mutta toistan itseäni.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

HARLAN ELLISON’S DREAM CORRIDOR VOLUME TWO
Dark Horse
Harlan Ellison ja kumppanit
168 sivua

Jos katsotte tarkkaan, niin näette tämän kirjan kannessa pienen ®-merkin Harlan Ellisonin nimen vieressä. Kyllä, Ellison on rekisteröinyt nimensä tavaramerkiksi. Ei, se ei tarkoita, että Ellison haluaa karhuta rahaa jokaisesta kerrasta, kun hänen nimensä mainitaan julkisuudessa. Hän haluaa vain estää Gary Grothia käyttämästä hänen nimeään. Tämä on ilmeisesti yksi Ellisonin ja Grothin välisen oikeusjutun näkökohta: Ellison haluaa käyttää tavaramerkkilain voimaa vihollistensa vaientamiseen. Huomannette, että olen näiden arvioiden otsikoissa pyrkinyt välttämään tällaiset seuraamukset viittaamalla Ellisoniin nimityksellä, jota hän mitä todennäköisimmin ei ole rekisteröinyt itselleen.

Tämä on kuitenkin verrattain vähäinen esimerkki Ellisonin egon tunkeutumisesta lukukokemukseen. Kuten ensimmäisessä kirjassa, tässäkin Ellison juontaa tarinoidensa sarjakuvasovitukset sisään Eric Shanowerin piirtämänä. Kaikista raivostuttavin mahtailu on säästetty loppuun, ja ehkä tämän vuoksi — kaikeksi yllätyksekseni — onnistuin nauttimaan muutamasta kirjan tarinasta. Ensimmäisen kokoelman parhaat tarinat olivat fasismin kuvauksia, ja niiden hyvyys perustui erityisesti niiden välittämään ahdistavaan tunnelmaan. Myös tämän kokoelman parhailla tarinoilla on yhteinen teema, korruptio rakennusalalla, mutta ne ovat myös kaikki varsin perinteisiä pulptarinoita, jotka kuvaavat hyvin rumia asioita hyvin viihdyttävästi. Näiden tarinoiden kuvittajina on kolme legendaa: Gene Colan, Neal Adams ja Richard Corben.

Sarjakuvanteon prosessista kiinnostuneille on kirjassa kaksi pientä herkkupalaa. Gene Colanin tarinasta on julkaistu myös alkuperäiset lyijykynäsivut sellaisenaan, tosin lyijykynäjälki on varsin hyvin näkyvissä lopullisissa sivuissakin, jotka Dave Stewart on värittänyt tietokoneella suoraan ilman tussausta. Mukana on myös kaksi Curt Swanin lyijykynäsivua tarinasta, jota hän ei ehtinyt saada valmiiksi ennen kuolemaansa, sekä näytteitä Steve Nilesin vastaavista käsikirjoitussivuista. Vertailu paljastaa, että sovitusprosessissa voi alkuperäinen tarkoitus muuntua selvästi. Niles kuvaa sarjakuvan hahmojen vaatteita samankaltaisiksi kuin mitä me käytämme, mutta ilman nappeja, vetoketjuja solkia. Kangas on kuin suihkutettu päälle, mutta ei kireää. Swanin käsittelyssä tämä on muuttunut ihonmyötäisiksi trikoiksi, jotka muistuttavat vähemmän meidän käyttämiämme vaatteita kuin Star Trek: Uuden sukupolven alkuperäisiä univormuja… tai Teräsmiehen supersankariasua. Mutta olisi ollut ikävä, jos Swan olisi tämän takia jotunut korjaamaan sivujaan, koska ne näyttävät aivan upeilta. En usko, että olen ikinä nähnyt Swania tussattuna siten, että se olisi täysin välittänyt noista näytesivuista ilmenevän taidon.

Colanin ja Swanin lisäksi Dream Corridoria on ollut tekemässä kolmaskin vanha konkari, Martin Nodell. Hänen kuvituksestaan en kehtaa paljon sanoa. Ellison tekee ison numeron nykynuorista, jotka eivät arvosta mitään kahta viikkoa vanhempaa. Kyse ei ole vain lahjakkuuden ihailusta vaan edelläkävijöiden kunnioittamisesta — mikä on vanhan pierun tapa sanoa, että kunpa minullekin tehtäisiin samanlaisia palveluksia siinä vaiheessa, kun olen yhtä kyvytön tuottamaan mitään lukemisen arvoista.

Kokoelman vaivaannuttavimman tarinan palkinnon saa Jan Strnadin ja Paul Chadwickin adaptoima “One Life, Furnished in Early Poverty”, jossa Ellisonin fiktiopuku Gus Rosenthal matkustaa menneisyyteen ja yrittää vaikuttaa nuoremman itsensä henkiseen kehitykseen. En tee sitä virhettä, että kuvittelisin Ellisonin fiktion tarjoavan suoraa näkymää hänen todelliseen elämäänsä — olen aika varma, että Ellisonin lapsuuden käänteentekevä hetki ei ollut suuttuminen hänen omalle ajassamatkustavalle tulevaisuuden versiolleen. Tarinan antama kuva Ellisonista on hänen itsensä kehystämä, ja on turhaa yrittää nähdä todellista Ellisonia fiktion läpi. Oleellista ja vaivaannuttavaa on se, että hän yrittää luoda itsestään traagisen hahmon. Mel Brooksia mukaillakseni: Kun minä leikkaan sormeeni haavan, se on tragediaa. Kun sinä putoat alas viemäriaukosta, se on komediaa. Kun kirjailijasta tulee omahyväinen kusipää, se on vain onaniaa.

Ellisonin pöyhkeys nousee huippuunsa loppusanoissa, joissa hän syyttää yleisöä Dream Corridorin huonosta myyntimenestyksestä. Mikä on tietysti sinänsä totta, mutta Ellison esittää, että moukkamainen yleisö ei vain tajunnut, että Harlan Ellisonin Dream Corridor oli parasta, mitä sarjakuva voi olla. Tietenkin voidaan valita lempeä tulkinta, että Ellison ei viittaa omien tarinoidensa hyvyyteen vaan muiden niistä tekemien adaptaatioiden laatuun. Tämä vain tarkoittaa sitä, että Ellison on täysin arvostelukyvytön sarjakuvailmaisun laadun suhteen. Sisältääkö Dream Corridor hyvää sarjakuvaa? Kyllä. Parasta, mitä välineellä on tarjottavana? Ei läheskään.

Huomautan vielä, että ehkä välijorinoita lukuunottamatta Ellison ei ole osallistunut kirjan sarjakuvien tekoon. Hän ei edes näytä ymmärtävän, mitä sarjakuvan tekemiseen sisältyy: “The Voice in the Garden” on hänen mukaansa tehty suoraan alkuperäistarinasta ilman adaptaatiota. Edes vetoamatta ruutu- ja sivujakoihin — on mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että alkuperäisteksti jollain tavalla tekee niistä valinnoista triviaaleja — sarjakuvan viidessä ensimmäisessä ruudussa on tekstilaatikoita ja kymmenessä viimeisessä ei ole, mikä tarkoittaa, että sarjakuvan tekijä Bret Blevins on valinnut, missä vaiheessa hän siirtyy alkuperäistekstin ja sen kuvallisen tulkinnan yhdistelmästä pelkkään kuvalliseen tulkintaan — eli hän on sovittanut alkuperäistekstin sarjakuvan muotoon, siis tehnyt adaptaation. Jos Ellison ei oikeasti tätä ymmärrä, niin hän on todellakin sarjakuvadiletantti siinä mielessä kuin Gary Groth sen tarkoittaa.

SUOSITUS: Eh… ei hullumpi veto kääpiöltä. Jos olet jo lukenut ensimmäisen kokoelman ja pidit siitä, pidät tästä vielä enemmän. Jos olet lukenut, mutta et pitänyt, tästä saatat pitää, koska se on selvästi parempi. Ellisonista millään tavalla kiinnostuneille tämä on ensimmäistä koelmaa kannattavampi hankinta.

Tagit: Arvio, Dark Horse.

HARLAN ELLISON’S DREAM CORRIDOR VOLUME ONE
Dark Horse
Harlan Ellison ja kumppanit
192 sivua

Koska olen tutustunut Harlan Ellisonin persoonaan ennen hänen kirjallista tuotantoaan, minun on vaikea olla lukematta hänen teoksiaan kuin piru Raamattua. Dream Corridor Volume Onen tapauksessa en päässyt edes Ellisonin johdannon läpi pöyristymättä. Ellison selittää, että menestys tarkoittaa lapsuuden unelmien toteuttamista aikuisuuden termein, ja että oma sarjakuvakirja on hänen toteutunut unelmansa. Hän ei ehkä ole oikeasti iso aikuinen, mutta hän on menestynyt. Hetkinen, mitä niille “aikuisuuden termeille” tapahtui? Yrittääkö Harlan Ellison, palkittu kirjailija ja käsikirjoittaja, uskotella hyväksyntää janoavalle sarjakuvayleisölleen, että vasta oma sarjakuvakirja on saanut hänet tuntemaan itsensä menestyksekkääksi? Vai halusiko hän vain ilmaista, että sarjakuva on hänelle lapsellinen huvitus, jota hän toki rakastaa — kuin jotain nukkavierua pehmonallea? Oikeasti, mitä helvettiä Ellison oikein tahtoo sanoa? Koska tämä ei aukene minulle, Ellison varmaankin pitäisi minua tietämättömänä ja rahvaanomaisena, ja julistaisi kaikkien ponnistustensa tavoitteen olevan juuri minun edustamani ajatusmaailman vastustaminen. Eh, vedä käteen, kääpiö.

Siis vielä, minkä takia yksi Ellisonin esimerkki lapsuuden unelmien toteutumisesta aikuisuuden termein on sairaanhoitajuudesta haaveilleen valmistuminen aivokirurgiksi? Eikö sairaanhoitajan ammatti sisälly Ellisonin aikuisuuden termeihin? Voin vain toivoa, että kun Ellison ennen pitkää murtaa lonkkansa ja on kykenemätön käymään vessassa omin avuin, kaikki sairaanhoitajat ovat “toteuttaneet lapsuuden unelmansa aikuisuuden termein” ja Ellison saa jäädä makaamaan sairaalasänkyynsä oman kusensa ja paskansa sekaan.

Ai niin, pitiköhän minun sanoa tässä jotain näistä sarjakuvistakin?

Dream Corridor sisältää sarjakuvasovituksia Ellisonin novelleista, joiden välillä Ellison esiintyy itse sarjakuvahahmona, pauhaten ties mistä milloinkin ja esitellen siinä ohessa sarjakuvasovitusten tekijöitä. Kehyssarjakuvat on kuvittanut loistavan Age of Bronzen luoja Eric Shanower, jonka hieman jäykkä tyyli sopii Ellisonin karkeaan persoonaan varsin hyvin. Tarinoiden kuvituksesta vastaa liuta nimekkäitä piirtäjiä supersankarisarjakuvien konkari Pat Broderickista kirjakuvituksistaan ehkä paremmin tunnettuun Gary Gianniin. Ellison kehuu vuolaasti kaikkia tarinoitaan sovittaneita taiteilijoita, mutta mukana on muutama ihmeellinen rimanalitus. Phil Foglio on kirjoittaja-piirtäjä, jonka menestys perustuu selvästi enemmän harrastuneisuuteen ja omistautumiseen kuin piirtäjänlahjoihin. Skip Williamson on ilmeisesti joku underground-sarjakuvan legenda, mutta — nyt osoitan olevani poroporvari, joka ei ymmärrä lainkaan laatikon ulkopuolista ajattelua — jotkut taiteilijat jäävät maan alle ihan syystä.

Yksi erityisen harmillinen tapaus on Mike Deodato Jr:n kuvittama “Catman”, jonka hän teki 90-luvun Image-tyylillään. Deodato on yksi monista eteläamerikkalaisista piirtäjistä, jotka saivat jalkansa USA:n sarjakuvateollisuuden oven väliin silloin, kun Jim Lee ja Rob Liefeld olivat alan kovimmat nimet. Menestyäkseen kilpailussa nämä aidosti lahjakkaat piirtäjät päättivät jäljitellä aikansa suosituinta kuvitustyyliä, vaikka olisivat pystyneet paljon parempaankin. Vasta 2000-luvun puolella he ovat antaneet todellisten taitojensa ja taipumuksiensa näkyä. Deodaton kuvitus tässä kirjassa on outo välimuoto: Se on huolellisesti maalattu, mutta täynnä heikon Jim Lee -kloonin maneereja. Ei niin, että tarina olisi ansainnut mitään parempaa. Ellison kertoo sen olleen hänen panoksensa vuonna 1974 julkaistuun antologiaan 1974 “Final Stage”, jonka kaikki tarinat olivat kaikki “lopullisia” tulkintoja jostain konseptista. “Catman” oli “äärimmäinen tieteisseksitarina”, ja se on todellakin juuri niin puistattavaa soopaa kuin vanhana syntyneen äijänkäppänän käsitys äärimmäisestä tieteisseksitarinasta voi vain olla.

Kehysjorinoita lukuunottama kaikki Dream Corridorin sarjakuvat ovat siis muiden käsikirjoittajien — joukossaan Ellisonin vanhat kamut Len Wein ja Peter David — sovituksia Ellisonin tarinoista. Mukana on myös alkuperäisessä muodossaan muutama novelli, joiden ensijulkaisu oli Dream Corridor -lehdissä, joista tämä kirja on koottu. Kaikki tarinat ovat melko lyhyitä “outoja juttuja” — eivät suinkaan pelkkiä tieteis- tai fantasiatarinoita, sillä kuten Ellison kärttyisesti huomauttaa, hän ei ole tieteiskirjailija, vaan kirjailija. Hän on kuitenkin myös kirjailija, josta aika on auttamattomasti ajanut ohi. Parhaimmillaan hän on tässä kokoelmassa väkevissä, mutta nykynäkökulmasta kaikkea muuta kuin rohkeissa fasismiallegorioissa, ja kehnoimmillaan todella nolostuttavissa kuvauksissa siitä, kuinka vaarallinen onkaan tuo kiehtova ja oikukas olento nimeltä nainen. Tai ehkä vain olen liian tietämätön ymmärtääkseni.

SUOSITUS: Eh, vedä käteen, kääpiö.

Tagit: Arvio, Dark Horse.

BEYOND!
Marvel
Dwayne McDuffie, Scott Kolins
144 sivua

Yksi Marvelin viime aikojen vähemmälle huomiolle jääneistä minisarjoja on päätynyt kovien kansien väliin. BEYOND! kokoaa Suomessa lähinnä Deathlokin kirjoittajana tunnetun Dwayne McDuffien kirjoittaman ja Scott Kolinsin kuvittaman version vanhoista kunnon Salatuista sodista.

Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista 80-luvulla ilmestynyttä Marvelin maksisarjaa, joka luotiin lanseeraamaan uusi sarja Marvel-aiheisia leluja. Siinä joukko Marvelin sankareita ja roistoja tempaistiin kosmisen Tuonpuoleisen toimesta kaukaiselle planeetalle mittelemään voimiaan. Kahdentoista numeron aikana kymmenien hahmojen henkilökaarti nahisteli keskenään ja pelissä oli luonnollisesti maailmankaikkeuden kokoiset panokset. Salatut sodat oli keskinkertainen, mutta minulle henkilökohtaisesti merkittävä sarjakuva, sillä olin kahdeksanvuotias enkä vielä tiennyt supersankareista mitään. Hämähäkkimiehen jatkosarjana ilmestynyt Salatut sodat kuitenkin esitteli minulle Marvel-maailman hahmot ja kas vain: olin koukussa.

Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin McDuffien tarinassa värvätään jälleen joukko sankareita ja roistoja kamppailemaan keskenään kauas avaruuteen kosmisen superolennon käskystä. Hahmokaarti on tällä kertaa pienempi ja panokset kevyemmät, mutta alkuasetelma aiheuttaa silti miellyttävää nostalgista värinää.

Kokonaisuus on lopulta suloisen yhdentekevä, mutta viihdyttävä yhtä kaikki. Suurin ongelma on juuri alkuasetelmassa. Tilanne, jossa pieni hahmokaarti kohtaa epämääräisen kosmisen tehtävän johtaa tarinaan, jossa hahmot patsastelevat paikallaan, pohtien mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Geneerinen ympäristö ei auta: päähenkilöillä ei ole mitään muuta, minkä kanssa vuorovaikuttaa kuin toisensa. Tarina tapahtuu jonkinlaisessa supersankariumpiossa. Myöskään tarinan roistot eivät ole erityisen kiinnostavia saati sitten oikeastaan kaiken vaivan arvoisia: kosminen pahuuskin väistyy pienen bluffin edessä.

McDuffien vahvuus on hahmojen kirjoittamisessa. Hän ottaa esimerkillisesti haltuu lähinnä b-luokan sankareista ja roistoista koostuvan hahmokatraan ja virittää heidän välilleen kiinnostavia jännitteitä. Tarina saattaa tapahtua umpiossa, mutta ainakin kiinnostavalla hahmodynamiikalla ladatussa sellaisessa.

Kolinsilta olen nähnyt merkittävästi parempaakin kuvitusta. Varsin tarinan loppua kohti alkaa näyttää siltä, että Kolins on työskennellyt kiireessä. Esimerkiksi hahmot näyttävät turhankin usein suun kautta hengittäviltä hölmöiltä ja hänen kuvistaan ei välity käsikirjoituksen vaatimien kosmisten näkyjen massiviisuutta.

SUOSITUS: Beyond! on kelvollinen, peräti vanhanaikainen supersankaritarina, jonka vahvuudet ovat erilaisten hahmojen vastakkainasettelussa ja hiljaisemmissa hetkissä. Tavoitellessaan alkuperäisten Salattujen sotien kahelia mittakaavaa, jää yritys valitettavasti puolitiehen.

Tagit: Arvio, Marvel.

INLAND EMPIRE
Ohjaus David Lynch
Pääosassa Laura Dern, satunnaisia hahmoja, jäniksiä
Elokuva

David Lynchin uusin elokuva on jakanut vahvasti mielipiteitä. Sitä on haukuttu epäkoherentiksi sekoiluksi, toisaalta ylistetty mestariteokseksi. Itse kallistun edelliseen, vaikkei se olekaan vailla ansioita.

INLAND EMPIREN kutsuminen mestariteokseksi halventaa mestariteoksen käsitettä yleensä. Pelkastään leikkaamalla ylimääräisen läskin kaksi ja puolituntisesta elokuvasta voisi ratkaista kehitysmaiden ruokaongelman tarjoilemalla läskisoosia nälkäisille vuosien ajan. Jäntevä elokuva Inland Empire ei ole: harvoin olen nähnyt elokuvissa näin paljon nukkuvia ihmisiä.

Lynch on haastatteluissaan säännöllisesti esittänyt kahta väittämää. Toisen mukaan hänen elokuvansa ovat arvoituksia, jotka voi ratkaista seuraamalla tarkasti niissä esitettyjä vinkkejä. Toisen mukaan Lynch tekee elokuvansa ilman käsikirjoitusta. Jompi kumpi näistä väitteistä on mitä todennäköisemmin epätosi.

Inland Empire on Lynchin versio vanhasta Hollywood-standardista: elokuva elokuvan tekemisestä. Näyttelijätär (Laura Dern) värvätään esittämään pääosaa elokuvassa, jolla on hämärä tuotantohistoria. Sitä on aiemmin yritetty filmata, traagisin tuloksin. Keskeneräisen hankkeen taustalla kummittelee vanha puolalainen tarina. Dernin hahmo sukeltaa lavasteiden takaoven kautta sisään fiktion maailmaan. Mystiset vihjeet ja siirtymät johdattavat häntä syvemmälle metatasoihin.

Inland Empiren maailma on kirjaimellisesti skitsofreeninen. Kuten mielisairaan mielessä, kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen. Irrationaaliset vihjeet ja houreisen näyt yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka muistuttaa koherenssia, jos katsoja on valmis antamaan paljon anteeksi tai hyväksymään tarinan mielipuolisuuden.

Itse pystyin kokoamaan palasista jokseenkin mielekkään kokonaisuuden juurikin antamalla anteeksi paljon epäolennaiselta vaikuttavia käänteitä. Kenties antautumalla elokuvan harhaiseen todellisuuteen voisi saada irti jännittävän kokemuksen. Jos kuitenkin jättäisin huomiotta Lynchin väitteen tarinan “arvoituksesta” ja jättäytyisin mielipuolisuuden vietäväksi, voisin yhtä hyvin istua kotona, juoda vodkaa ja katsella tietokoneen näytönsäästäjää.

Tässä tulkintani, joka sisältää erilaisia juonipaljastuksia. Elokuvan luonteen vuoksi ne tuskin kuitenkaan pilaavat potentiaalista katsomiskokemusta.

Elokuvan avainkohtaus on luonnollisesti prologi, jossa Ellen Burstynin esittämä “nainen tiilitalosta” ts. noita ennustaa tulevaa: Dernin hahmo on “tyttö”, joka menee “palatsiin” (fiktion maailma) “teatterin takaoven” eli elokuvalavasteiden takakujan kautta. Burstynin ennustukset kellonajoista korreloivat elokuvan tapahtumiin: kun kello lopulta on “yli puolenyön”, alkaa tapahtua aavisteltuja murhia ja väkivaltaisuuksia. Fiktio, jossa Dernin hahmo on sirkukseen karkaavan miehen vaimo, on itse asiassa “47”, aikanaan kesken jäänyt elokuva, joka nyt haluaa valmistua. Alun itkevä nainen on oikea “47”:n vaimo, joka on jäänyt jonkinlaiseen limboon, kun filmi ei valmistunut. Mies “47”:sta on ennustuksen “poika” ja “The Phantom” on “pojan varjo”, joka on rikkonut “47”:n perheen. (Sivuhuomio leffaseuralaiseltani: onko Jeremy Ironsin avustaja tosimaailman “The Phantom”? Jos on, entä sitten?) Filmin “47” mies tekee ratkaisun kannalta olennaisen teon hankkiessaan aseen olleessaan Balttiassa. Hän sijoittaa sen asuntonsa pöytälaatikkoon, josta Dernin hahmo sen löytää. Erilaisen lamput tuntuvat merkitsevän väkivällan välineitä: kun Dern toteuttaa ennustuksen “lainan takaisinmaksusta”, hän noutaa usein tappoaseena toimivan ruuvimeisselin “The Phantomilta”, joka on syömässä hehkulamppua. Pyssy löytyy hehkulampun merkitsemästä lipastosta. Dern pakenee fiktion maailmasta, kun hänet puukotetaan ruuvarilla. Mutta nyt hänellä onkin tarvittava väline tarinan ratkaisuun: hän osaa mennä huoneeseen “47” ja hänellä on ase, jolla ampua “The Phantom”. Hän vapauttaa huoneen “47” naisen, joka pääsee takaisin fiktion miehensä luokse. Loppu on onnellinen ja kaikki päätyvät joraamaan suuressa musikaalinumerossa todellisten ja fiktiivisten hahmojen kanssa. Mukana on myös Naomi Wattsin hahmo Lynchin edellisestä elokuvasta, joka saattaa olla jollain tavalla nokkelaa.

Selvisikö? Hyvä. Ja älkää kysykö niistä helvetin jäniksistä.

Kuvassa: ne helvetin jänikset

Inland Empire on elokuva, jonka purkaminen on tuhannesti kiinnostavampaa kuin sen katsominen. Itse elokuva koostuu Dernista harhailemassa erilaisten lavasteiden välillä ja lähikuvista tämän kasvoista, kun hän juttelee houreisia. Lynch käyttää jännittäviä siirtymiä ja kameraefektejä, jotka tavallaan lisäävät tietoisuutta siitä, että katsoo elokuvaa, tai elokuvaa elokuvassa. Vieraantumisen tunne on vahva, mutta Inland Empire on kaksi ja puoli vitun tuntia pitkä. Kukaan ei tarvitse niin paljoa vieraantumista.

SUOSITUS: Inland Empire on kiehtova, mutta pohjimmiltaan syvästi viallinen elokuva. Luulen ymmärtäväni, mitä Lynch hakee, mutta kiinnostavat ratkaisut kerronnan rikkomisessa ja katsojan vieraannuttamisessa eivät tarkoita lopputuloksen olevan kiinnostava.

Tagit: Arvio, elokuva.

Peräänkuulutin taannoin sarjakuvamuotoisia sarjakuva-arvioita. Miksi ei käytettäisi sarjakuvaa sarjakuvakritiikin välineenä?

Huutooni on vastattu. Limingan sarjakuvalinjan blogissa on julkaistu sarja opiskelijoiden kurssilla piirtämiä harjoitustöitä, joissa kommentoidaan sarjakuvan välineillä tunnettuja laatusarjakuvia. Tulokset ovat vaihtelevantasoisia – jotkin julkaisuista ovat ilmeisen nopeasti kyhättyjä harjoitustöitä – mutta kiinnostavia yhtä kaikki.

Kurssin vetäjä Keijo Alhqvist on pyytänyt opiskelijoita käyttämään kohdesarjakuvan tyyliä ainakin yhdessä arvion ruudussa. Mikko Mäkelän Glömp 8 -arvio toimii tässä suhteessa hauskasti: koska hän käyttää kokoelman räikeää värimaailmaa, arvasin nopeasti mistä teoksesta oli kyse, vaikken sarjakuvan nimeä heti ensin Mäkelän työstä bongannutkaan. Joukon parhaassa arviossa, samaisen Mäkelän luennassa Doug Allenin Stevenistä käytetään niin Allenin piirrostyyliä kuin myös tämän tapaa rytmittää sarjakuviaan. Vielä kun Mäkelä ei erityisesti arvosta Allenin ulosantia, lopputulos on tyylipuhdas diss.

Rami “You can’t believe it’s not Ville Ranta” Selinin Chris Ware -arvostelu liikkuu kiinnostavasti eri linjoilla. Pidän Selinin jäljestä ja minulla oli ilo olla mukana valitsemassa häntä viime vuonna Kemin sprinttistrippikisan voittajaksi, mutta hänen päätöksensä arvioida Waren teosta käyttämällä ominta tyyliään ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Se välittää Selinin lukukokemuksen arvion lukijalle, mutta ei kerro Waresta juuri mitään. Kritiikkinä se jää hyvin subjektiiviseksi. Mäkelän ja Selinin vertailu on kiinnostavaa: vaikuttaa siltä, että sarjakuvamuotoinen sarjakuvakritiikki on terävämpi, kun sen piirtäjä lainaa visuaalisia koukkuja arvioinnin kohteesta.

Arvioita sarjakuva-arvioista – en ole välttämättä ollut koskaan lähempänä insestiä. Limingan blogista löytyy myös lukuisia muita metasarjakuvallisia kokeiluja – nyt jo yli 100 kappaletta.

Tagit: Arvio, Linkit, nettisarjakuva.