Katuoja

Olen tänään kolmekymmentä vuotta vanha. Jos olisin syntymävuonnani ilmestynyt sarjakuva, olisin vessapaperille painettu, kellastunut pulp-lehti, joka kiinnostaisi lähinnä keräilijöitä.

Tämän kyseenalaisen merkkipäivän kunniaksi olen koonnut listan 30 mainiosta sarjakuvasta. Olen jättänyt suosiolla pois monet sarjakuvan vakiintuneet klassikot ja koostanut listan teoksista, joita suosittelisin itselleni, jos en olisi vielä lukenut niitä, niin vinksahtaneelta kuin se ehkä kuulostaakin.

Lista heijastelee paitsi mieltymyksiäni, mutta myös omaa lukuhistoriaani. Monet teokset ovat 2000-luvulta tai sellaisia, jotka olen lukenut 2000-luvulla. Kokoelmakirjojen yleistyttyä englanninkielinen sarjakuvamaailma muuttui omituisesta keräilyharrastuksesta edes jossain määrin järkeväksi toiminnaksi, jossa pystyin kävelemään kauppaan ja ostamaan minua kiinnostavan kirjan 22-sivuisen läpäreen sijaan.

Listassa on vääjäämättä paljon supersankareita. Supersankarisarjakuvat toivat minut sarjakuvan pariin ja olen edelleen genrelukija ja sinä päivänä, kun koen että minun pitää pyydellä sitä anteeksi, lopetan sarjakuvien lukemisen kokonaan.

Lista on aakkosissa.

1. 2001 NIGHTS (Hoshino)
2001 Nights on isojen ideoiden avaruusoopperaa – kenties genren paras edustaja sarjakuvassa. 2001 Nightsin kaltaista sense of wonderia tihkuu ani harva tieteisromaani ja vielä harvempi sarjakuva.

2. THE ADVENTURES OF LUTHER ARKWRIGHT (Talbot)
“Maailman ensimmäinen sarjakuvaromaani” yhdistelee 2000AD-henkistä tieteisfantasiaa Talbotin underground-ilmaisuun. Brittiläinen UG-sarjakuva levisi 1970-luvulla pilvikaupoissa. Luther Arkwrightia lukiessa tämä seikka ei jää epäselväksi.

3. AGE OF BRONZE (Shanower)
Eric Shanowerin hidastempoinen historiallinen eepos Troijan sodasta. Unohda Millerin hysteerinen 300 ja muut “historialliset” sarjakuvat – Shanower näyttää, mitä tapahtuu kun historiantutkija ja ensiluokkainen tarinankertoja pääsee käsiksi miekka- ja sandaaligenreen.

4. ALIAS (Bendis / Gaydos)
Nykyään taajaan pilkatun Brian Bendisin Marvel-maailmaan sijoittuva etsiväsarja Alias oli ensimmäisiä “aikuisia” Marvel-sarjakuvia, joskin aikuinen tarkoittaa tässä tapauksessa kiroilua ja peppuseksiä. Alias on kuitenkin Bendisia parhaimmillaan ja albumissa 4 päähenkilömme oksentaa ukkosen jumala Thorin kengille, joka on jo itsessään hieno asia.

5. ALL-STAR SUPERMAN (Morrison / Quitely)
Huikein ja olennaisin koskaan kerrottu Teräsmiestarina. Vain yksi monista tämän listan esimerkeistä siitä, miten kultasormi Grant Morrison onnistuu kerta toisensa jälkeen löytämään vuosikymmeniä vanhoista hahmoista jotain traagisen olennaista – ja samalla kertomaan hyvän tarinan.

6. THE AUTHORITY (Ellis / Hitch)
Ellis ja Hitch repivät supersankarit 2000-luvulle, unohtaen saippuaoopperan ja keskittyen spektaakkeliin. The Authority olisi Michael Bay -filmi sarjakuvana, jos Michael Bay osaisi ohjata elokuvia.

7. EVAN DORKIN: DORK
Maito ja Juusto -sarjakuvasta tuttu Dorkin revittelee nokkelasti tabuilla ja sarjakuvakliseillä räävittömässä huumoriantologiassaan. Varsinainen syöksylasku taiteilijan psyykeen nähdään sarjan toisessa albumissa, jossa Dorkin kuvittaa vavahduttavasti hermoromahduksensa reaaliajassa.

8. FILTH (Morrison / Weston)
Grant Morrison tekee oodin kuolleelle kissalleen ja onnistuu tekemään sarjakuvamestariteoksen. Tiivimpi vaihtoehto Morrisonin magnum opukselle, The Invisiblesille: The Filth tarjoilee samat teemat tiiviimmässä paketissa.

9. THE GOON (Powell)
Eric Powellin hirviörieha on selkeästi Hellboyn henkinen perillinen – mutta hauskempi. The Goon on yksi niitä sarjakuvia, jotka voivat vaihtaa vaihdetta farssista tragediaan ilman, että se tuntuisi lainkaan luonnottomalta.

10. HUMAN TARGET (Milligan / Biukovic)
Peter Milliganin kirjoittama jännäri on toimintasarjakuvaa esimerkillisimmillään. Edvin Biukovicin varhainen kuolema oli todellinen menetys, vaikka myöhemmätkin Milliganin Human Targetit (sans Biukovic) olivat sangen vinkeitä.

11. LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN (Moore / O’Neill)
Suomeksi nimellä Kerrassaan Merkillisten Herrasmiesten Liiga julkaistu sarja on Alan Mooren nokkela, nihilistinen ja intertekstuaalisiin viittauksiin hukkuva pulp-aarreaitta. Moore onnistuu myös yllättämään sentimentaalisuudellaan, ja toisen osan finaali ei olekaan vähempää kuin sydäntäsärkevä.

12. MARSHAL LAW (Mills / O’Neill)
Jos Miller ja Moore tappoivat supersankarit, Mills ja O’Neill tanssivat niiden haudoilla tässä ultraväkivaltaisessa kyberpunk-satiirissa. Vaikka myöhemmät osat häviävät hieman yhdentekevän satiirin suohon, FEAR AND LOATHING -albumi on brutaalin kylmää sarjakuvapunkkia.

13. MONSTER (Urasawa)
Naoki Urasawan sarjamurhaajatrilleriin kätkeytyy liikuttavaa humanismia. Urasawa on selkeästi sukupolvensa kirkkaimpia ääniä Japanissa – 21ST CENTURY BOYS näyttää ensimmäisten osien perusteella nousevan vielä Monsteriakin huikeammaksi eepokseksi.

14. NEMESIS THE WARLOCK (Mills / O’Neill / Talbot)
Goottilaisen tieteissarjakuvan nörttitaivas ja hienoin yksittäinen tarina, joka kuunaan nousi brittiläisestä 2000AD-antologiasta. Se tiivistää 2000AD:n parhaat puolet: satiirin, komedian ja julkean yhteiskuntakritiikin.

15. NEW X-MEN (Morrison / useat)
Vaikka Chris Claremont teki X-Men-tuoteperheestä sen jättiläisen joka se on nykyään, Grant Morrison kirjoitti parhaat Ryhmä-X-tarinat. Jo sarjan 1. ruutu kertoo, mistä tulee olemaan kysymys: siinä Kyklooppi toppuuttelee riehuvaa Wolverina ja kehottaa tätä lopettamaan tappelun – New X-Men on Morrisonin yritys kertoa pasifistisista supersankareista.

16. POWERS (Bendis / Oeming)
Bendisin puhelias poliisidraama supersankarimaailmassa, Oemingin jännällä art deco -tyylillä kuvittama. Bendisin keskusteluvetoista, hidastempoista ja kokeilevaa kerrontaa parhaimmillaan.

17. PREACHER (Ennis / Dillon)
Garth Ennisin läpimurtohitti, joka yhdistelee jumalanpilkkaa, väkivaltaa ja perversioita ollen silti yllättävän sentimentaalinen western-pastissi. Myös Ennisin ja Dillonin pitkä yhteistyö Hellblazer-sarjassa kestää hyvin aikaa.

18. PUNISHER (MAX) (Ennis / useat)
Uudempaa Ennisiä. Kymmenosainen Punisher on synkintä kostajafiktiota jota on kuunaan sarjakuvamuotoon tehty. Se saavuttaa nihilistisen huippunsa SLAVERS-albumissa, joka on niin kyynisen armoton rikostarina, että lukija kokee tarvitsevansa suihkun sen jälkeen.

19. SCOTT PILGRIM (O’Malley)
Videopelisukupolven toimintaromanssissa kung-fu-taistelevan nimihenkilön on päihitettävä mielitiettynsä 7 pahaa ex-poikaystävää. Super Mario kohtaa kakskyt-ja-risat sukupolven romanssit – hauskaa, absurdia mutta yllättävän totta. Eikö elämä olekin tasohyppelypeli?

20. SLEEPER (Brubaker / Phillips)
Kovaksikeitetty vakoilujännäri vie lukijan supersankarigenren hämärään alamaailman. Brubaker tekee mitä parhaiten osaa ja laittaa joukon kiehtovia sosiopaatteja juonimaan toisiaan vastaan.

21. TOP TEN (Moore / Cannon)
Alan Mooren poliisidraama yli-ihmisten täyttämästä kaupungista. Moore kuvittajineen pyörittää mestarillisesti kymmenien hahmojen kaartia ja palauttaa ihmissuhdedraaman onnistuneesti supersankarien fantasiamaailmaan.

22. TRANSMETROPOLITAN (Ellis / Robertson)
Warren Ellisin lä
pimurtotyö on rakkauskirje journalismille sekä hurmaavan hävytön kuvaus tulevaisuudesta, jossa mikä tahansa on mahdollista – sääli vain, että ihmiset ovat edelleen lyhytnäköistä roskasakkia.

23. SWAMP THING (Moore / useat)
Sarjakuva, joka synnytti Vertigo-alamerkin ja jota kaikki Vertigo-taiteilijat yrittivät vaihtelevalla menestyksellä imitoida. Swamp Thing olisi kenties parasta kauhusarjakuvaa, jonka tiedän, elleivät olisi olemassa…

24. UZUMAKI & GYO (Ito)
… Junji Iton kylmäävät kauhusarjat, joissa tekijä esittelee makaabereja kauhunäkyjään lukijalle suorastaan sadistisella vimmalla. Ito tietää parhaiten, miten herättää pelkoa ja inhoa sarjakuvan lukijassa.

25. UMBRELLA ACADEMY (Way / Bá)
Minua kaksi vuotta vanhempi Gerard Way on paitsi menestynyt rock-laulaja, myös sarjakuvakäsikirjoittaja, joka esikoisteoksellaan näytti, että voisi hyvinkin olla Grant Morrisonin manttelinperijä. Vihaan sinua, Gerard Way.

26. WAR STORIES (Ennis / useat)
Unohda Korkkarit: Ennis näyttää kuinka tehdään sotasarjakuvia. Englanninkielisen sarjakuvan virallinen sotahullu briljeeraa historiantuntemuksellaan, mutta ei säästele lukijaa sodan turhuudelta ja julmuudelta. Ennisin Battlefields-sarja jatkaa samoilla linjoilla.

27. WATCHMEN (Moore / Gibbons)
Flippety floppety floo.

28. WE3 (Morrison / Quitely)
Söpöt kotieläimet muuttuvat kyborgitappajiksi Morrisonin kyberpunk-eläinsadussa. Viimeistään, kun kärsinyt koe-eläinkoira kohtaa emäntänsä, silmät kostuvat. GUD DOG.

29. X-STATIX / X-FORCE (Milligan / Allred)
Milliganin kirjoittama ja Allredin mestarillisen velmusti kuvittama mediasatiiri pitää sisällään vetoavan supersankarioopperan. X-Statix on surullinen muistutus Marvelin 2000-luvun alun kulta-ajasta, jolloin yhtiö oli valmis kokeilemaan uusia, radikaalejakin ideoita.

30. YLI 10 000 KOIRAN KOIRANÄYTTELY (Nissinen)
Listan ainoa kotimainen. Nissinen popkulttuurilukutaito tuntuu olevan samantyyppinen kuin itselläni, vaikka hänen sarjakuvansa eivät muistuta mitään tämän listan sarjakuvia. Siltikin Nissisen punk-sarjakuviin ei voi olla ihastumatta, paitsi jos on huumorintajuton hirviö – jollainen en vielä myönnä olevani. Katsotaan 10 vuoden päästä uudelleen.

Tagit: DC, Grant Morrison, Marvel, Warren Ellis.

“The fanbase for superhero comics in this day and age tends to be a devolved group clinging to degrading psychosexual power fantasies that take them away from their daily powerlessness. White males on the sidelines of society who are attached to juvenile escapades and repetitive, stunted storytelling.”
– Devin Faraci, C.H.U.D, 15.2.2009

Batman, senkin sonni. Lisää tähän oma “Bat-voide” -vitsisi.

Otto Sinisalo: Ajattelen Batmania joka päivä. Kaikista alentavista psykoseksuaalisista voimafantasioistani Batman on suosikkini. Batman on mahtava. Batman on kaveri, jonka ainoa supervoima on se, että hänen vanhempansa ovat kuolleet. Silti Batman pieksee kaikkivoipia avaruusjumalia, on maailman paras etsivä ja kovin naistenmies. Batman on Sherlock Holmes, James Bond, kapteeni Kirk ja Jumala yhdessä miehessä. Batman on, yksinkertaisesti muotoiltuna, maailman paras fiktiivinen hahmo. Tai olkoon, ei olla nuivia: Batman on maailman paras hahmo.

Joskus toivoisin, että olisin Batman. Tai edes Robin. Ei Jason Todd kuitenkaan. Hän on ääliö.

Grant Morrison on puolestaan yksi parhaita koskaan eläneitä sarjakuvakäsikirjoittajia. Monipuolinen kirjoittaja muistetaan muun muassa happoisesta THE INVISIBLES -saagastaan sekä pitkästä rupeamastaan NEW X-MEN -lehdessä. Morrison on myös kirjoittaja, joka ymmärtää näiden psykoseksuaalisten voimafantasioiden päälle. Hänen supersankaritarinansa, ehkä parhaana esimerkkinä riemastuttava All-Star Superman, eivät ole olleet turvallisesti ironisen etäännytettyjä tai parodisia, vaan sekä vilpittömän innostuneita tulkintoja että parhaimmillaan koko genreä uudistavia merkkiteoksia. Morrison todistettavasti rakastaa supersankareita ja sitä kautta myös Batmania.

Alan paras kirjoittaja kohtaa genren suosituimman hahmon: minun näkökulmastani täältä yhteiskunnan laitamilta oli täysin anteeksi annettavaa ajatella, että Grant Morrisonin Batman olisi ollut merkittävin teos länsimaisen kulttuurin historiassa, kun Morrisonin ilmoitettiin aloittavan Batman-lehden kirjoittajana vuonna 2006. Lisäksi Morrison oli kirjoittanut ikimuistoisen jäänviileän tulkinnan Batmanista JLA-sarjakuvaansa 90-luvulla. (Tässä vaiheessa olin ilmeisen tietoisesti unohtanut myöskin 90-luvulla ilmestyneen Morrisonin ja Dave McKeanin Batman-albumi ARKHAM ASYLUMIN, jossa laahaava juoni yhdistyi paikoin läpitunkemattomaan kuvitukseen.)

Sarjan saamasta kritiikistä päätellen Morrisonin Batman ei yltänyt erityisiin sfrääreihin. Varsinkin sarjan loppua on kehuttu juosten kustuksi ja käsittämättömäksi.

Katuojassa perehdytään nyt Morrisonin Batman-sarjakuviin useamman artikkelin ajan. Luemme Batman-albumit BATMAN & SON, THE BLACK GLOVE ja BATMAN R.I.P ja katsomme, mikä oikein meni vikaan.

Seuraani artikkelisarjan ajaksi liittyy Internetin välityksellä, suoraan Tampereelta, kustannustoimittaja ja piirtäjä Jouko Ruokosenmäki. Jouko, kertoisitko aluksi Batmania kohtaan tuntemistasi psykoseksuaalisista tunteista?

Jouko Ruokosenmäki: Kiitoksia, Otto! Tuo Faracin sitaatti päätyi muuten omienkin silmieni eteen tänään netissä vieraillessani, pitäisi varmaan lukea koko artikkeli jossakin vaiheessa. Miekkonen, jonka mielestä uudet IHMENELOSET-elokuvat ovat olleet onnistuneempia kuin BATMAN BEGINS, on eittämättä juuri oikea taho kertomaan minulle keskenkasvuisista voimafantasioista!

Mitä itseeni tulee, minä olen digannut Batmania aina. No, jos en nyt ennen syntymääni, ainakin kauan ennen kuin edes tiesin, että hahmo on sarjakuvasankari. Nelivuotiaana lahjaksi saamani Batman-pelikortit vakuuttivat minut siitä, että tuo harmaaseen ja siniseen asuun pukeutunut mies (kuten myös muut pakan hahmot, erityisesti Jokeri, joka syystä tai toisesta oli piirretty kääpiöksi) olivat mahdollisesti hienoin juttu, mitä missään on ikinä ollut. Kun sitten yhdeksänvuotiaana viimein sain kätösiini Lepakkomies-sarjakuvalehden, saatoin todeta, että näinhän se tosiaankin on. Värikkäiden huligaanien kansoittama Gotham City oli kaupungeista parhain, ja sen asukkien kummalliset maniat ja roistojen toimintatavat (alkuaikoina olin varsin otettu Signaalimiehestä!) ohjasivat omatkin ajatukset mielenkiintoisemmille laduille kuin vanhat tutut Tintit tahi Ankat.

Signaalimiehen kuolettavuus oli todella vähäinen 15 vuotta sitten.

Batmanissa tiivistyi kaikki sarjakuvan ja mielikuvituksen mahtavuus! Samaa mieltä olen edelleen, luettuani n. 99% kaikista Batman-sarjakuvista, jotka on 70-luvun alun jälkeen julkaistu. Näistä sarjoista osa on parempia, osa huonompia, mutta lähes poikkeuksetta kaikki Batman-sarjisten parissa työskennelleet immeiset ovat ylittäneet aiemmat (ja usein myös myöhemmät) saavutuksensa, joten luonnollisesti minäkin olin varovaisen innoissani, kun kuulin Morrisonin ryhtyvän sarjan vakikirjailijaksi. Tähän väliin lienee syytä mainita, että minulle Morrisonista tulee aina ensimmäisenä mieleen TUHOPARTIO. En tiedä miksi, ehkä sen vuoksi, että tuo sarja tutustutti minut ukon tuotantoon. Tai ehkä se vain tiivistää kaikista mukavimmalla tavalla Grantin sarjakuvalliset ansiot? Joka tapauksessa, minusta Morrison on aina ollut vahvimmillaan kirjoittaessaan Vertigon sarjoja (joko omia luomuksiaan tahi sitten muiden keksintöjä), ja tuumasin, ettei hänellä varmaan Batmanin kanssa tule olemaan samaa vapautta kuin vaikkapa Animal Manissa tai Filthissä. Toiveeni eivät siis ehkä olleet aivan yhtä korkealla kuin sinun, Otto… mutta monin tavoin Morrison onnistui ylittämään tai ainakin kiertämään odotukseni.

Aluksihan Morrison uhosi palauttavansa sarjakuvien sivuille 70-luvun karvarintaisen, naisia kaatavan sekä ennenkaikkea elämänmyönteisen Batmanin, ja kun kuvittajaksikin oli valittu Andy Kubert, varauduin jonkinasteiseen kepeämpään O’Neil/Adams -henkiseen tulkintaan. Ja ensimmäinen tarinakokonaisuus, neliosainen BATMAN & SON, vastasi minusta melko lailla tätä mielikuvaa…

SEURAAVAKSI: Batman & Son!

Tagit: Batman, DC, Grant Morrison.

The Amazing Spider-Girl #28

Hämähäkkitytön ja Vihreän Menninkäisen lopullinen yhteenotto etenee kaavamaisesti: Peter Parkerin kehoon siirtynyt Norman Osborn käyttää supervoimiaan ja henkilöllisyytensä yllätysetua Hämähäkkitytön liittolaisten päihittämiseen. Selviteltyään välinsä Mustan Tarantulan kanssa Hämähäkkityttö lähtee Menninkäisen perään, ja Tarantula puolestaan maksamaan kalavelkojaan Arañalle, joka kamppailee Mayn kaksoisolennon kanssa kanssa.

Pelinappuloiden siirtelyssä ei oikein ole mitään erityisen jännittävää, mutta siinä sivussa pohjustetaan pari mysteeriä, joiden ratkaisut tulevat luultavasti olemaan enemmän tai vähemmän tärkeitä paljastuksia tarinan loppuratkaisussa. Hyökätessään Menninkäisen päämajaan Hämähäkkityttö on näkevinään jotain tuttua Menninkäisen apulaisessa Renéssä. Araña puolestaan näkee jotain outoa tapahtuvan Mayn kaksoisolennon kasvoille.

Those eyes–but you can’t be a s–

Ottaen huomioon, kuinka vapaasti Tom DeFalco voi käyttää Marvelin universumin elementtejä Spider-Girlissä, tuo s:llä alkava sana voisi hyvin olla vaikka Superadaptoidi.

Thunderbolts #127 & #128

Warren Ellisin Ukonnuolet tulevat tiensä päähän, kun Laululintu kamppailee hengestään Napakymppiä, Kuukiveä ja Venomia vastaan. Miekkamies tulee apuun viime hetkellä, ja lopulta hahmojen tiet erkanevat. Andy Diggle ja Roberto de la Torre onnistuvat toisintamaan hyvin Ellisin ja Deodaton synkän toimintajännäritunnelman.

Norman Osbornin puolella olleiden Ukonnuolten kohtalo jää toistaiseksi hämärän peittoon, kun Dark Reign -tarinakokonaisuuden myötä esitellään aivan uusi ryhmä. Virkavalansa vastikään vannonut presidentti kutsuu YPKVV:n korvaavan järjestön johtoon nimitetyn Osbornin lennolle Airforce Onella. Mukana onkin tohtori Leonard Samson, joka yrittää osoittaa presidentille Osbornin rikollisen toiminnan Ukonnuolten johtajana.

Tuntuisi hieman kummalliselta, jos presidentti Obama (jota ei selvästä yhdennäköisyydestä huolimatta Obamaksi nimetä jostain syystä) kirjoitettaisiin lankeamaan Osbornin valheisiin, mutta tilanteen keskeyttää kätevästi uusien Ukonnuolien hyökkäys lentokoneeseen.

On tavallaan sääli, että Norman Osborn on nyt nostettu Thunderboltsista Marvelin universumin keskiöön Dark Reignin myötä, koska lehden status quo saattaa tämän takia olla täysin muissa lehdissä tapahtuvien juonenkäänteiden armoilla. Eikä minua kiinnosta ollenkaan seurata Marvelin tusinaa eri Avengers-lehteä. Hyvällä tuurilla kuitenkin Thunderbolts pystyy pääjuonen reunamilla liikkuen lähestymään Dark Reigniä samaan tapaan kiinnostavalla tavalla kuin Secret Invasionin aikana.

Conan the Cimmerian #6 & #7

Conanin kotiinpaluu päättyy ainoalla tavalla kuin se saattoi. Jo #5:n lopusta lähtien oli odotettavissa, että Caollanin lapsen isä Brecan tappaa Caollanin, ja Conan puolestaan tappaa Brecanin. Menetettyään nuoruudenrakkaansa Conan jättää Kimmerian taakseen ja jatkaa harharetkiään eteläisiin maihin.

Ei välttämättä ole sinänsä huono asia, että lukija tietää jo varhain, miten tarina tulee päättymään. Tragedian luennassa taitaa olla jopa ehdottoman oleellista se, että lukija ymmärtää hahmoja paremmin sen, mitä kohti ne ovat kulkemassa. Mutta samalla korostuu myös kerronnan menetelmien toimivuus. Tässä tapauksessa lopputuloksessa oli parantamisen varaa. Tim Truman yrittää korostaa Conanin ja Brecanin taistelun huipentumaa tekstilaatikoilla, mutta tässä vaiheessa tilanne on – tai sen pitäisi olla – niin intensiivinen, että sanat vain laimentavat sitä. Valitettavasti Tomás Giorello ei tunnu olevan niin kiinnostava kuvittaja, että hänkään olisi yksinään pystynyt viestimään kaiken tarpeellisen.

Onneksi mukana oli Richard Corbenin kuvittama osuus Conanin isoisästä Connachtista. Kaikkien kaukomaiden seikkailujen jälkeen hänen tarinansa päättyy auringonlaskuun Kimmerian kukkuloilla ja pojanpojan syleilyyn. Erityisen merkityksellisen Connachtin kohtalosta tietenkin tekee se, että Conanin tarina ei tule päättymään samalla tavalla. Voi olla, että tämän jälkeen hän ei enää ikinä tule näkemään kotiaan.

Solomon Kane #4

Kaivoin vihdoin esiin The Savage Tales of Solomon Kane -kokoelman tarkistaakseni, kuinka paljon Scott Allie on laajentanut Robert E. Howardin alkuperäistä The Castle of the Devil -fragmenttia tätä tarinaa varten. Ellei Howardilta ole jäänyt muita muistiinpanoja tarinaa koskien (tosin Wandering Starin / Del Reyn Howard-kokoelmat ovat olleet kiitettävän kattavia), vain Kanen ja toisen päähenkilön, John Silentin kohtaaminen tarinan alussa on Howardin kirjoittamaa.

Allie ansaitsee siis jokseenkin kokonaan kunnian tämän tarinan erinomaisuudesta. Toisaalta on ymmärrettävää, että hän valitsi tuon fragmentin laajennettavakseen, koska se sisältää tämän aivan verrattoman ja tunnusomaisen lausahduksen Solomon Kanelta:

It has fallen upon me, now and again in my sojourns through the world, to ease various evil men of their lives.

Tämä numero sisältää hieman hätäisen oloista sarjakuvakerrontaa Mario Guevaralta, mutta lyijykynänjälki ja väritys toimivat edelleen yhdessä taianomaisesti, erityisesti ulkoavaruuden enkelipirun hyökätessä Kanen ja Silentin kimppuun.

Kull #2 & #3

Arvid Nelsonin kehittelemän prologinumeron jälkeen jatketaan sovituksella Robert E. Howardin The Shadow Kingdomista. Kaivoin saman tien esille myös Kull: Exile of Atlantis -kokoelman ja tein vertailuja Nelsonin sovitukseen.

Nelson on järjestellyt materiaalia uudestaan aika reippaalla kädellä, mutta muutokset eivät varmaankaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi kohtaus, jossa Kull kuvittelee rakennusten puhuttelevan häntä, kun hän ratsastaa takisin piktineuvonantaja Ka-nun luota, on siirretty tapahtumaan kuninkaiden salissa ennen tapaamista. Puhuvat rakennukset voisivat olla hieman liian surrealistisia tähän tulkintaan, joten teksti on sovitettu kuolleiden kuninkaiden patsaille.

Merkittävin muutos, jonka Nelson on tehnyt tarinaan, on kuninkaan vaimoja koskeva sivujuoni. Valusian nujertaman Kommorian kuningas Euxmenes tarjoaa tytärtään valtakuntien välisen sovun merkiksi. Myöhemmin käy ilmi, että Kull on jo naimisissa valtaistuimelta syöksemänsä kuningas Bornan tyttären Igrainen kanssa.

En muista, että Howardin Kull-tarinoissa olisi ikinä mainittu ainuttakaan vaimoa, saati rakastajatarta. Itse asiassa tarinassa The Cat and the Skull tehdään asian laita melko selväksi:

Her lips were full and red and usually, as at present, curved in a faint enigmatical smile and her silken garments and ornaments of gold and gems hid little of her glorious figure.

But Kull was not interested in women.

Mutta Nelsonin tarina ei oikeastaan ole ristiriidassa Howardin kuvauksen kanssa. Kun Igraine kyseenalaistaa uuden naimakaupan, Kull tekee selväksi, että hänen motiivinsa ovat poliittiset, ja lopulta Igrainen raivokohtaus johtaa paljastukseen heidän suhteensa luonteesta:

Don’t be surprised if I take another lover!

Igraine, I realize it’s hard on you. Being my queen. My first queen. I won’t begrudge you the comfort of a… kept man. I only ask that you be discreet.

Irrallisten kertomusten sijasta lehdessä on selvästi tarkoitus kertoa yhtenäinen tarinajatkumo, joten on ymmärrettävää, että Nelson on katsonut tarpeelliseksi kuvata myös tätä jokseenkin välttämätöntä puolta Valusian kuninkaan velvollisuuksista.

Will Conradin komeasta kuvituksesta on mainittava erityisesti koko aukeaman kuva, joka esittää ihmisten ja eri hirviörotujen väkivaltaista yhteistä historiaa, jonka Kull kuulee Brule Keihästäjältä. Kuten ensim
mäisen numeron taistelussa kentaurihirviötä vastaan, harmahtavien sävyjen ja räikeän punaisen yhdistelmä antaa hyvin hurjan ja omalaatuisen säväyksen kuvitukselle.

Final Crisis: Secret Files #1

Hankin Final Crisisin oheislehtiä ainoastaan sillä perusteella, olivatko ne Grant Morrisonin kirjoittamia, ja tämän kohdalla tein selvästi virheen. Itse sarjakuvatarina on Len Weinin kirjoittama, ja Morrisonin osuus rajoittuu yhteen Antielämän yhtälön historian kertaavaan sivuun ja neljään sivuun Morrisonin ja J.G. Jonesin luonnoskirjasta.

Tarinassa kerrotaan erään Final Crisisin liikkeellepanevan voiman, superroisto Libran historia. Juoni on hyvin suoraviivainen, eikä sisällä minkäänlaista kiinnostavaa dramaattista elementtiä. Ainoa tarkoitus näyttää olevan jatkumon yksityiskohdista pakkomielteisesti kiinnostuneiden fanien palveleminen/vedättäminen.

Kuvittaja Tony Shasteenilla on hyvin realistinen, mutta varsin kliininen tyyli. Toisin kuin Alex Rossin ja Bryan Hitchin kaltaiset kuvittajat, jotka yhdistävät realismiin supersankarielementtien edellyttämää mahtipontisuutta. Shasteenin hahmot ovat hyvin jäykkiä ja vähäeleisiä, ja vaikutelma on kuin jostain postmodernisti ironisesta supersankariparodiasta.

Final Crisis: Superman Beyond 3D #2

En tiedä, mitä tämä meinaa, mutta ainakin ymmärsin, mitä siinä tapahtuu: Monitorit, joiden on tarkoitus valvoa multiversumia, ovat alkaneet muuttua vampyyreiksi, joten Teräsmies ja hänen antimateriavastineensa Ultramies törmäävät ja muuttuvat energiaksi, joka aktivoi monitorien todellisuuden tasolla toimivan Teräsmiehen muotoisen ajatusrobotin, joka tuhoaa vampyyrien johtajan Mandrakkin.

Superman Beyond 3D ehkä kärsii jonkin verran siitä, että se on alisteinen Final Crisisille, mutta sitä voi silti pitää osoituksena siitä, ettei Grant Morrison ole vielä romahtanut keskinkertaisuuteen. Tarina on täynnä mainioita morrisonmaisuuksia, etunenässä Teräsmiehen itselleen kirjoittama hautakirjoitus, ja kaikenlaista höpinää itsensä kasaavista hypertarinoista, mikä on tietysti ihan hönttiä, koska Grant Morrison se näitä tarinoita kasaa, mutta ainakin Morrisonilla on ollut kova yritys päällä änkeä tähän lehteen merkitystä.

Doug Mahnken loistava kuvitus kärsii hieman 3D-jaksossa, joka on ovelasti sijoitettu alkamaan Teräsmiehen ja Ultramiehen siirtyessä ajatusrobottiin monitorien todellisuudessa. Jos kerran DC katsoi tarpeelliseksi julkaista Final Crisis #1:stä pelkät mustavalkoiset kuvitukset ilman tekstausta sisältäneen variantin, tästäkin olisi hyvin voitu julkaista eksoottinen 2D-variantti.

Final Crisis #6 & #7

Ei epäilystäkään, Final Crisis oli yksi iso sotku. Mutta on kyseenalaista, kuinka paljon siitä voi syyttää Grant Morrisonia. Ilmeinen ongelmien lähde on se, että minisarja oli toimituksellisesti suunniteltu oheisjulkaisujen haarautumispisteeksi. Juonenpätkät alkavat mutteivät pääty, päättyvät ilman että olisivat alkaneet minisarjan sivuilla. Muutaman ensimmäisen numeron verkkaisen tahdin jälkeen oli selvää, että seitsemään numeroon ei tulisi mahtumaan kovin monimutkaista juonta, mutta sarjan sullominen täyteen lukuisiin eri hahmoryppäisiin liittyviä katkonaisia kohtauksia teki hyvin vaikeaksi seurata sitä vaatimatonta perusjuonta, jonka Morrison yritti kaiken muun ohessa kertoa.

Final Crisisin ehdoton huippuhetki on se, kun Batman uhmaa Darkseidia viimeisen kerran. Morrison on kirjoittanut kohtauksen, jonka voi antaa vain miehelle, joka on nostanut itsensä vanhempiensa verilammikosta rikollisten kauhuksi, yli-ihmisten vertaiseksi ja lopulta pahuuden jumalan teloittajaksi. Tehtyään ainutkertaisen poikkeuksen ampuma-aseita koskevaan valaansa Batman kohtaa kuolevan Darkseidin omegasäteet:

Hh.

Gotcha.

Hyvin tehokas on myös Doug Mahnken kuvittama Teräsmiehen raivoisa syöksy verenpunaiselta taivaalta noutamaan Batmanin erittäin edesmenneen näköistä ruumista. Viimeinen ruutu toimii viittauksena vastaaviin asetelmiin Crisis on Infinite Earths #7:n kannessa ja Batmanin Kuolema kulkee suvussa -tarinan viidennessä osassa.

Ongelmallista tässä koko tapahtumasarjassa on se, että sekä Batman että Teräsmies ilmestyvät tarinaan täysin tyhjästä. Batman nähtiin minisarjassa edellisen kerran Simyanin ja Mokkarin pahuuden tehtaan ihmevekottimeen vangittuna, eikä missään vaiheessa paljastu, miten hän pääsi vapaaksi, tai miten on mahdollista että hän pystyi kiinni jäätyään säilyttämään mukanaan luodin, jota hän käytti Darkseidia vastaan. Teräsmies puolestaan kirjaimellisesti katosi numeron alussa, heti palattuaan Superman Beyond 3D:n tapahtumista, ja kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että hänet vain on pitänyt jollain verukkeella saada pois tarinasta, jotta hän ei aiheuttaisi sen loppumista ennen aikojaan (Morrisonin versio Teräsmiehestä on, huolimatta siitä kuinka ongelmallista se on DC:n jaetussa universumissa, uskomattoman superkykyinen: hän jopa tunnistaa Darkseidin valtaaman kehon kuuluvan Dan Turpinille lukemalla sen DNA:n).

Käsittämätöntä on myös se, että Darkseidin tuhon jälkeen Morrison tuo lopputaistelun vastustajiksi Superman Beyond 3D:n Mandrakkin ja hänen vampyyriksi muuttamansa Ultramiehen. Tässä vaiheessa, jos en olisi lukenut Superman Beyond 3D:tä, olisin täysin ymmälläni. Koska luin sen, olen vain hyvin ymmälläni. Kyseessä ei edes ole varsinainen lopputaistelu, vaan Mandrakk ja Ultramies tuhotaan käden käänteessä, kun Teräsmiehen tueksi ilmestyvät Vihreät lyhdyt, rinnakkaistodellisuuksien Teräsmiehet, Jumalan enkelit ja muutama supervoimainen eläin. Jossain kohtaa tuossa ehkä lipsahdettiin ylilyönnin puolelle.

Mystistä, eikä suinkaan vain käsittämätöntä, on se, mitä minisarjan viimeinen sivu on tarkoittavinaan. Näimme Batmanin kuolleena Teräsmiehen käsivarsilla, joten miten hän voisi olla piirtämässä lepakoita luolan seinälle ihmislajin aamunkoiton hämärässä…?

Tagit: Conan, Dark Horse, DC, Grant Morrison, Marvel.

Minä olen Otto Sinisalo. Tervetuloa Katuojaan.

Tänään olen kirjoittanut sarjakuvasta 7 vuotta päivälleen. Ensimmäinen Katuoja-palsta ilmestyi Sfnetin uutisryhmiin 4.2.2002 ja sarjakuvaharrastukseni on sittemmin sanotaanko nyt vaikka laajentunut hieman. Mutta sen sijaan, että märehtisimme nostalgiassa, katsomme tulevaisuuteen. Alla on joitain satunnaisia poimintoja sarjakuvavuodelle 2009.

Hyvältä näyttää, 2009.

Sarjakuvat ovat olleet ideapolttoainetta Hollywoodille jo vuosia eikä sarjakuvasovitusten määrä tunnu ainakaan vähentyvän satunnaisista flopeista huolimatta. Toissaviikolla minulla oli kyseenalainen kunnia nähdä Rami Rautkorven siipimiehenä Frank Millerin esikoisohjaus The Spirit, joka jää elokuvahistoriaan hämmentävässä epäpätevyydessään. The Spirit on elokuva, joka ei tule unohtumaan, niin poikkeuksellisen käsittämätön se on. Sillä ei ole väliä, että se perustuu Will Eisnerin arvostettuun sarjakuvaan. Spirit ei koskaan hahmona ollut merkittävän ikoninen – hän on tyyppi, jolla on hattu – vaan tärkeintä oli Eisnerin kyky tehdä näkemyksellisiä sarjakuvatarinoita. Sillä on väliä, että elokuva koostuu kohtauksista, jotka sukeltavat niin syvälle nolostuttavaan campiin, että syöksyvät kaiken hyvän ja oikean läpi jonkinlaiseen pelkästä huonoudesta koostuvaan meta-maailmankaikkeuteen. The Spirit on merkkipaalu sarjakuvaelokuvissa ja kenties elokuvassa yleensä. Se on niin järjetön, että sille ei yksinkertaisesti löydy vertailukohtaa.

Vuoden 2009 kenties tärkein filmatisointi on Zack Snyderin Vartijat-sovitus. Olen varovaisen optimistinen mitä hankkeeseen tulee, vaikka sarjakuvakerrontaa uudistaneen Watchmenin sovittaminen elokuvaksi on ideana yhtä mielekäs kuin minun sohvani sovittaminen musikaaliksi. Snyder on kuitenkin tehnyt jo kaksi sovitusta – Kuolleiden aamunkoiton ja 300:n – ja molemmissa hän on todistanut ymmärtävänsä alkuperäismateriaalia. Vartijoiden ensi-ilta on maaliskuussa ja minä olen jo nyt hieman innoissani.

Leffojen menestyksestä huolimatta yhdysvaltalaisten valtavirran sarjakuvakustantamojen tulevaisuus näyttää juuri nyt sangen ankealta. Ainakin Marvelia ja DC:ta uhkaa taloudellinen ahdinko lukijamäärien pudotessa ja yksittäisten lehtien hinnan kasvaessa. Nostamalla 22-sivuisen läpyskän kansihinnan neljään dollariin ovat kustantajat tuominneet perinteisen jenkkisarjakuvan syvemmälle marginaaliin.

Eiffel-torni on menettänyt järkensä! (Umbrella Academy)

Sekä Marvel että DC ovat jo pitkään tarponeet myös luovassa konkurssissa, siirtyen aavistuksen epätoivolta haiskahtaen megacrossoverista toiseen. Huolestuttavampaa on, että ainakin DC:n kymmeniin lehtiin levinneet tarinapökäleet ovat näemmä onnistuneet mahdottomassa: ne ovat tehneet Grant Morrisonista keskinkertaisen. Sekä Morrisonin kirjoittamat Final Crisis ja Batman R.I.P ovat saaneet murska-arvioita kautta linjan. Naurettavinta tässä on se, että Morrison on vastuussa 90-luvun lopun JLA:sta, yhdestä kaikkien aikojen parhaasta mainstream-supersankarisarjakuvasta.

Muutenkin yhdysvaltalainen popsarjakuva näyttää sangen ankealta ainakin minun näkökulmastani. Suosikkikirjoittajani ovat joko väsähtäneet kuten Morrison, kadonneet kuten Alan Moore tai jääneet polkemaan paikoilleen kuten Garth Ennis ja Warren Ellis. Tämä surettaa minua, koska pidän hyvästä genresarjakuvasta ja tietyntyyppiset genretarinat toimivat parhaiten juuri sarjakuvina.

Pystyn kylmiltäni nimeämään ainoastaan kourallisen amerikkalaisia sarjakuvia, joiden ilmestymistä odotan aidosti. Kieron Gillenin ja Jamie McKelvien Phonogramin ensimmäinen osa oli jotain merkillisen uutta ja jatko-osa The Singles Club tuntuu vieläkin kiinnostavammalta. Viimeaikainen ihastukseni on ollut Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarja, josta aion myöhemmin kirjoittaa pidemmin. Sarjan viimeiset 3 osaa ilmestyvät ilmeisesti kaikki vuonna 2009. Lisäksi tänä vuonna nähdään jatkoa Gerard Wayn ja Gabriel Bán Umbrella Academylle, joka oli paras viime vuonna lukemani englanninkielinen sarjakuva. Tapa, jolla Way ottaa supersankarigenren haltuun ei ole vähempää kuin ilmiömäinen: jos pidät supersankarigenrestä, lue Umbrella Academy tai lyö itseäsi, koska olet tyhmä. Aion myös antaa Grant Morrisonille uuden mahdollisuuden, koska olen heikko: jatko-osa vuoden 2004 sydäntäsärkevälle Seaguylle ei voi olla huono, eihän?

Jenkkimainstreamia suomessa julkaiseva Egmont kustannus jatkaa Spider-Manin ja X-Menin julkaisua. Paradoksaalista kyllä, suomalaisissa Marvel-julkaisuissa on viime aikoina nähty kohtalaisen hyvää viihdesarjakuvaa. Hämähäkkimiehessä hiljattain tapahtunut konseptin osittainen uudelleenkeksiminen on ärsyttänyt faneja, mutta sen jälkeen on nähty toimivimpia Hämähäkkimiestarinoita vuosiin. Samoin Ryhmä-X:ssa käynnistynyt pitkä tarinakokonaisuus tuntuu pitkästä aikaa seuraamisen arvoiselta. Toisaalta koska Egmont julkaisee suomessa vain murto-osan yhdysvalloissa ilmestyneistä tarinoista, kustantamon on mahdollista poimia kirsikat kakusta ja jättää yhdentekevät täytesarjat julkaisematta.

Ei, ei Daada books!

Suomessa sarjakuvavuosi alkoi lopetusilmoituksilla: Marko Turusen ja Annemari Hietasen luotsaama Daada books on lopettamassa kustannustoimintaansa ja samoin pillit pussiin laittoi Happy Horse -kollektiivi. Daada on potkinut jo vuosia tutkainta vastaan tuoden markkinoille eurooppalaista laatusarjakuvaa, jota kukaan ei ole edes osannut toivoa: Martin tom Dieckia, Anke Feuchtenbergeria, Yvan Alagbéa. Happy Horse on puolestaan jaksanut viihdyttää vilpittömällä halullaan järkyttää sarjakuvilla, kuin yli-innokas sarjakuvia piirtävä koiranpentu. Toisinaan kollektiivi on onnistunut julkaisemaan kirotun terävää mustaa huumoria, parhaimpina ehkäpä Jukka Tiluksen välähdyset nyrjähtäneestä sielunmaisemasta. Happy Horsen tekijät onneksi jatkavat sarjakuvien tekemistä omilla tahoillaan ja Daada julkaisee loppuun vinkeän Ufoja Lahdessa -lehtisarjan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kiinnostavaa suomenkielistä materiaalia olisi tulossa myös vuonna 2009. Yhdeksänkymmenluvun lopun totaalisen käännössarjakuvalaman merkkejä ei ole ainakaan vielä ilmassa. Esimerkiksi Like kustannus on julkaisemassa Alison Bechdeli
n Fun Home -sarjakuvan suomeksi nimellä Hautuukoti. Bechdelin omaelämäkerralinen muistelmateos saattaa paperilla kuulostaa toivottoman kliseiseltä omakustannesarjakuvalta: Fun Home maalaa rehellisen kuvan tekijän vaikeasta isäsuhteesta ja heräämisestä homoseksuaalisuuteen. Bechdel on kuitenkin riittävän hauska ja terävänäköinen nostaakseen kokonaisuuden merkittävästi triviaalia muistelmateosta kiinnostavammaksi.

Huuda Huuda -pienkustantamo on nousemassa täyttämään muun muassa Daadan jättämää aukkoa linjakkaalla kustannusohjelmallaan. Kustantamon maaliskuun uutuuksista kiihottavin on Ruppert ja Mulot -kaksikon Uhkapeliä. Sen sisällöstä en tiedä käytännössä mitään, mutta herrojen ensimmäinen suomennos Apinatarha kirvoitti minut aikanaan puhumaan siitä vuoden 2007 käännössarjakuvatapauksena. Kiinnostavaa on myös se, että Huuda Huuda on julkaisemassa Yong-Deuk Kwonin Yölinjalla-sarjakuvan, ollen harvinainen esimerkki suomalaisesta sarjakuvakustantamosta, joka julkaisee aasialaista indieta.

Mainstream-mangaa nähdään edelleen kioskihyllyjen täydeltä. Alkuvuoden tärkeimpänä käänteenä suomalaisessa mangakentässä oli Punainen Jättiläinen -pienkustantamon myynti Sangatsu manga -linjan omistavalle Tammelle. Toivon mukaan resurssien keskittäminen johtaa uskaliaampiin julkaisuhankkeisiin. Tällä hetkellä seuraamisen arvoisia mangasarjoja suomessa ovat lähinnä jännäri Death Note (Egmont) ja klassinen ekoscifi Tuulen laakson Nausicaä (Sangatsu).

Mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan, henkilökohtaisena suosikkinani jatkaa lannistumaton Jyrki Nissinen, jonka jokaisessa Borgtron-lehdessä on jotain naivistisen nerokasta. Lehteä julkaisee Zum Teufel -kustantamo, joka on myös vastuussa viime vuoden parhaasta kotimaisesta albumista, Nissisen Yli 10 000 koiran koiranäyttely -sarjakuvaromaanista.

Muuten kotimaisen sarjakuvan kiinnostavimmat laineet liplattavat Internetissä. Sarjakuvablogista on muodostumassa eräänlainen uusi sarjakuvan underground, paitsi ainoastaan esteettisessä mielessä. Suosituimpien blogien päivittäiset kävijämäärät kun saattavat hyvinkin olla nelinumeroisia. Marraskuussa esitelty Sarjakuvablogit.com -sivusto on nykyisellään tärkein keskus suomalaiselle nettisarjakuvalle.

Vuoden 2009 ankeat talousnäkymät eivät ainakaan toistaiseksi ole vaikuttaneet kotimaisiin sarjakuvatapahtumiin. Tampere kuplii -tapahtuma poreilee keskuuteemme jälleen maaliskuussa, 27.3 – 29.3. Olen jälleen osallistumassa tapahtuman ohjelmaan.

Samoin tulen esiintymään FinnCon-AnimeConissa, joka järjestetään tällä kertaa Helsingin kaapelitehtaalla.10. – 12.7. Riemukseni mustapukuisten sci-fi-harrastajien ja nuorien cosplayaajien keskelle laskeutuvat kaksi kirjailijasuosikkiani, George R. R. Martin ja Alistair Reynolds.

Näiden ohella järjestetään jälleen Kemin sarjakuvapäivät sekä noin tuhat erilaista con-päätteistä tapahtumaa sekä tietysti henkilökohtainen silmäteräni Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka järjestetään 12. – 13.9 Gloriassa ja Lasipalatsissa. Olen juuri laittamassa niin sanotusti bändiä takaisin kokoon, festaritalkoot kun ovat jokseenkin ympärivuotiset. Jos puoletkaan suunnitelmistani toteutuvat, voin luvata, että kunniavieraslista tulee olemaan kerrassaan tavallistakin merkillisempi. Muina vuodenaikoina Helsinkiläisen sarjakuvakulttuurin sydämenä toimii Kallion Sarjakuvakeskus.

Katuojan ohella tekstejäni tulee myös vuonna 2009 ilmestymään säännöllisesti Anime-lehdessä, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa. Kaikki ovat siis laatujulkaisuja!

Tältä näyttää uusi sarjakuvavuosi ja Katuojan kahdeksas vuosi. Nyt: juhlitaan kuin olisi 2009.

Tagit: DC, Garth Ennis, Grant Morrison, Linkit, Marvel, Warren Ellis.

52: VOLUME TWO
Geoff Johns, Grant Morrison, Greg Rucka, Mark Waid, Keith Giffen
DC Comics
304 sivua, värillinen

Suhteeni DC:n sarjakuviin muistuttaa väkivaltaista parisuhdetta. DC:n maailma on nuoruuden ihastus, johon lankesin aikanaan. Pikku hiljaa paljastui, että ihastukseni on itseään vihaava neurootikko, joka purki ahdistustaan minuun. Se eli menneisyydessä, aiheutti pettymyksiä, petti ja käyttäytyi mielipuolisesti. Lankean aina kuitenkin uudestaan kun DC alkaa viettelemään minua, katsoo kaupan hyllyltä ja räpyttelee silmiään: “Olen muuttunut”, se valehtelee. “Katso, Grant Morrison kirjoittaa nyt Batmania. Ja Teräsmiestä! Ota minut takaisin, kulta. Rakastan sinua.”

Ja minä otan. Menee vähän aikaa ja kohta DC läiskii minua ympäri naamaa ja kutsuu minua “likaiseksi pikku lutkaksi, joka ansaitsee tämän”.

Siinä 52 pähkinänkuoressa.

52 on DC:n viime vuoden megahanke – viikon välein ilmestynyt sarjakuvalehti joka oli kertovinaan yhden kokonaisen tarinan. Se on suoraa jatkoa Infinite Crisisille, joka oli puolestaan laittavinaan DC-maailman uuteen uskoon. Sen lopussa Teräsmies, Batman ja Ihmenainen vetäytyvät parrasvaloista vuodeksi. Sillä välin, kun DC:n ykkössankarit viettävät vuoden Bat-huvipurrella vetämässä kokaiiniviivoja Robinin pakaroiden välistä – tai jotain – me lukijat jäämme hengaamaan heidän B-listakavereidensa kanssa.

52 on merkittävä logistinen suoritus, jonka takana on kokonainen komitea kirjoittajia ja piirtäjiä. Kirjoittajia edustavat Mark “köyhän miehen Kurt Busiek” Waid, Geoff “Kapteeni Eilinen” Johns ja Greg “Missä on uusin Queen and Country?” Rucka. Lisäksi tiimissä on Grant Morrison, mutta koska häneltä ei ole yhtään kommenttia kokoelma-albumin välipuheissa, joissa tekijät taputtelevat itseään selkään, oletan että hänen roolinsa on ollut soittaa kollegoilleen ideoita LSD-lasillisten välissä. Kuvituksesta vastaa Keith Giffen, joka on tehnyt hätäiset luonnokset jokaiseen 52 osaan. Näiden päälle ovat sitten piirtäneet kuvittajat, joiden taso vaihtelee yhdentekevän keskinkertaisesta tympeän keskinkertaiseen.

Entäs se tarina? Jos siis Teräsmies ja Batman ovat lomalla, keitä sitten DC laittaa heidän poissaollessaan lavalle?

Meillä on Lex Luthor, jonka paha juoni on tällä kertaa antaa satunnaisille ihmisille supervoimia. Koska ilmeisesti DC:lla ei ollut tarpeeksi supersankareita. Täytyy toisaalta myöntää, että tekijät ovat saaneet mukaan muutaman riemastuttavan absurdin kohtauksen, jossa Z-listan superihmisiä rynnii estradille huutaen nimiään. Poledancer! The Tornado Ninja! E.S.Pete! E.S.Pete muuten juoksee taisteluun pidellen sormia ohimollaan. Ilmeisesti hän ei nähnyt ennalta, että kuolee noin viiden sekunnin kuluttua.

Meillä on Starfire, Animal Man ja Adam Strange, jotka kruisaavat avaruudessa ilman sen suurempaa syytä. Adam Strange ohjaa avaruuslaivaa, vaikka on sokea. Tämä on varmaankin jonkinlainen metasarjakuvallinen vertauskuva. Jos vaikka Adam Strange olisi sarjakuvakirjoittajakollektiivi, ja laiva olisi 52, ja minä olisin tyyppi, joka alleviivaa vertauskuviaan? Vaikka niin.

Ralph Dibny on Elongated Man, paitsi nyt hän on aikuinen ja synkkä Elongated Man. Mistäkö tiedän? Siitä, että hänellä on parta ja hänen vaimonsa on kuollut ja raiskattu (ei tässä järjestyksessä). Elongated Man on supersankarietsivä, joka osaa venyä. Kun hän haistaa mysteerin, hänen hänen venyvä nenänsä alkaa nykiä. Juuri sellainen hahmo, siis, joka suorastaan huutaa postmodernia rekonstruointia. Jos postmodernilla rekonstruoinnilla tarkoitetaan tarinaa, jossa hahmo hankkii poplarin, kasvattaa parran ja alkaa synkäksi. Tervetuloa takaisin, vuosi 1991.

Renee Montoya on muun muassa kelvollisesta Gotham Centralista tuttu poliisietsivä, joka on lesbo. Voi veljet, että hän onkin lesbo. Tarina muistuttaa meitä tämän tästä Montoyan lesbouden määrästä näyttämällä tämän harrastamassa villiä lesboseksiä. Koska hän lesbo. Tosi, tosi lesbo.

Black Adam on paha Kapteeni Ihme, joka parantaa maailmaa lyömällä ihmisten päitä irti. Tähän minulla ei ole mitään sarkastista sanottavaa. Totta puhuen se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta moneen ongelmaan. Varsinkin kun lukee 52:a.

(Huomaatteko mitä tein? Sanoin, ettei minulla ole mitään sarkastista sanottavaa, ja sitten minulla olikin? Voi, minä.)

Sitten meillä on Booster Gold, ilahduttavan kyvytön supersankari, joka yrittää tehdä nimeä itselleen. Valitettavasti hänet tapetaan ennen tarinan puoltaväliä, jotta hän voisi tehdä sankarillisen paluun kuolleista jossain vaiheessa. Oliko tämä juonipaljastus? Ei se mitään, tässä on toinen! Kaksi 52-sarjan albumia ovat tarpeettomin höyryävä kasa sarjakuvaa, jota olen aikoihin lukenut: itseensä rakastunut, komitean kirjoittama, kuvallisesti yhdentekevä ja ylipitkä sotku.

SUOSITUS: DC kertoo, että Grant Morrison kirjoitaa seuraavan DC:n tapahtumasarjakuvan, Final Crisisin. Voi, DC. Voisinpa lopettaa sinut.

Tagit: DC, Grant Morrison.

Pitkäaikaiset tulevien julkaisujen listojeni lukijat ovat saattaneet huomata, että olen monta kertaa mainitessani Grant Morrisonin teoksen vihjannut suunnattoman hienovaraisesti, että hän on vähän hörhö.

Koska hän on.

Hän on myös hillittömän hyvä kirjoittaja — ja näiden asioiden välillä voi olla jokin yhteys, kts. Alan Moore — minkä takia olen suositellut listoissani jokseenkin jokaista hänen uutta julkaisuaan, joskus jopa unohtaen viitata hänen hörhöyteensä. Mutta jotta totuus ei unohtuisi:

Video Grant Morrisonin puheesta Disinfo.Conissa

(via Lying in the Gutters)

Video on tosin peräisin vuodelta 2000 (mikä hyvin pitkälti selittää sen, minkä takia “we let fuckers like Bill Clinton bomb the Kosovans” ei ollut vielä päivittynyt uudempaan USA:n presidenttiin), mutta käsittääkseni Morrison harjoittaa edelleenkin kaaosmagiaa, ja muuttaa maailmaa sigilejä piirtämällä. Kuten olette varmasti huomanneet uutisia seuratessanne. Jatka hyvää työtä, Grant! Onneksi se ihmiskunnan sielun pimeä yö ei tule ikinä toistumaan, muuten olisin vähän huolissani!

Mutta asiasta vakavasti kiinnostuneille: Disinfo.Con 2000:n järjesti Disinformation-sivusto, joka välittää ihmisille ne uutiset, joita Illuminati ei halua kenenkään kuulevan. Tai jotain. Disinfosta löytyy mm. pari Morrisonin haastattelua, joita en vielä ole ehtinyt lukemaan, koska piirustelen sigiliä, joka tuo Grant Morrisonin Helsingin 22. sarjakuvafestivaalin kunniavieraaksi.

Tagit: Grant Morrison, Linkit.