Katuoja

52: VOLUME TWO
Geoff Johns, Grant Morrison, Greg Rucka, Mark Waid, Keith Giffen
DC Comics
304 sivua, värillinen

Suhteeni DC:n sarjakuviin muistuttaa väkivaltaista parisuhdetta. DC:n maailma on nuoruuden ihastus, johon lankesin aikanaan. Pikku hiljaa paljastui, että ihastukseni on itseään vihaava neurootikko, joka purki ahdistustaan minuun. Se eli menneisyydessä, aiheutti pettymyksiä, petti ja käyttäytyi mielipuolisesti. Lankean aina kuitenkin uudestaan kun DC alkaa viettelemään minua, katsoo kaupan hyllyltä ja räpyttelee silmiään: “Olen muuttunut”, se valehtelee. “Katso, Grant Morrison kirjoittaa nyt Batmania. Ja Teräsmiestä! Ota minut takaisin, kulta. Rakastan sinua.”

Ja minä otan. Menee vähän aikaa ja kohta DC läiskii minua ympäri naamaa ja kutsuu minua “likaiseksi pikku lutkaksi, joka ansaitsee tämän”.

Siinä 52 pähkinänkuoressa.

52 on DC:n viime vuoden megahanke – viikon välein ilmestynyt sarjakuvalehti joka oli kertovinaan yhden kokonaisen tarinan. Se on suoraa jatkoa Infinite Crisisille, joka oli puolestaan laittavinaan DC-maailman uuteen uskoon. Sen lopussa Teräsmies, Batman ja Ihmenainen vetäytyvät parrasvaloista vuodeksi. Sillä välin, kun DC:n ykkössankarit viettävät vuoden Bat-huvipurrella vetämässä kokaiiniviivoja Robinin pakaroiden välistä – tai jotain – me lukijat jäämme hengaamaan heidän B-listakavereidensa kanssa.

52 on merkittävä logistinen suoritus, jonka takana on kokonainen komitea kirjoittajia ja piirtäjiä. Kirjoittajia edustavat Mark “köyhän miehen Kurt Busiek” Waid, Geoff “Kapteeni Eilinen” Johns ja Greg “Missä on uusin Queen and Country?” Rucka. Lisäksi tiimissä on Grant Morrison, mutta koska häneltä ei ole yhtään kommenttia kokoelma-albumin välipuheissa, joissa tekijät taputtelevat itseään selkään, oletan että hänen roolinsa on ollut soittaa kollegoilleen ideoita LSD-lasillisten välissä. Kuvituksesta vastaa Keith Giffen, joka on tehnyt hätäiset luonnokset jokaiseen 52 osaan. Näiden päälle ovat sitten piirtäneet kuvittajat, joiden taso vaihtelee yhdentekevän keskinkertaisesta tympeän keskinkertaiseen.

Entäs se tarina? Jos siis Teräsmies ja Batman ovat lomalla, keitä sitten DC laittaa heidän poissaollessaan lavalle?

Meillä on Lex Luthor, jonka paha juoni on tällä kertaa antaa satunnaisille ihmisille supervoimia. Koska ilmeisesti DC:lla ei ollut tarpeeksi supersankareita. Täytyy toisaalta myöntää, että tekijät ovat saaneet mukaan muutaman riemastuttavan absurdin kohtauksen, jossa Z-listan superihmisiä rynnii estradille huutaen nimiään. Poledancer! The Tornado Ninja! E.S.Pete! E.S.Pete muuten juoksee taisteluun pidellen sormia ohimollaan. Ilmeisesti hän ei nähnyt ennalta, että kuolee noin viiden sekunnin kuluttua.

Meillä on Starfire, Animal Man ja Adam Strange, jotka kruisaavat avaruudessa ilman sen suurempaa syytä. Adam Strange ohjaa avaruuslaivaa, vaikka on sokea. Tämä on varmaankin jonkinlainen metasarjakuvallinen vertauskuva. Jos vaikka Adam Strange olisi sarjakuvakirjoittajakollektiivi, ja laiva olisi 52, ja minä olisin tyyppi, joka alleviivaa vertauskuviaan? Vaikka niin.

Ralph Dibny on Elongated Man, paitsi nyt hän on aikuinen ja synkkä Elongated Man. Mistäkö tiedän? Siitä, että hänellä on parta ja hänen vaimonsa on kuollut ja raiskattu (ei tässä järjestyksessä). Elongated Man on supersankarietsivä, joka osaa venyä. Kun hän haistaa mysteerin, hänen hänen venyvä nenänsä alkaa nykiä. Juuri sellainen hahmo, siis, joka suorastaan huutaa postmodernia rekonstruointia. Jos postmodernilla rekonstruoinnilla tarkoitetaan tarinaa, jossa hahmo hankkii poplarin, kasvattaa parran ja alkaa synkäksi. Tervetuloa takaisin, vuosi 1991.

Renee Montoya on muun muassa kelvollisesta Gotham Centralista tuttu poliisietsivä, joka on lesbo. Voi veljet, että hän onkin lesbo. Tarina muistuttaa meitä tämän tästä Montoyan lesbouden määrästä näyttämällä tämän harrastamassa villiä lesboseksiä. Koska hän lesbo. Tosi, tosi lesbo.

Black Adam on paha Kapteeni Ihme, joka parantaa maailmaa lyömällä ihmisten päitä irti. Tähän minulla ei ole mitään sarkastista sanottavaa. Totta puhuen se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta moneen ongelmaan. Varsinkin kun lukee 52:a.

(Huomaatteko mitä tein? Sanoin, ettei minulla ole mitään sarkastista sanottavaa, ja sitten minulla olikin? Voi, minä.)

Sitten meillä on Booster Gold, ilahduttavan kyvytön supersankari, joka yrittää tehdä nimeä itselleen. Valitettavasti hänet tapetaan ennen tarinan puoltaväliä, jotta hän voisi tehdä sankarillisen paluun kuolleista jossain vaiheessa. Oliko tämä juonipaljastus? Ei se mitään, tässä on toinen! Kaksi 52-sarjan albumia ovat tarpeettomin höyryävä kasa sarjakuvaa, jota olen aikoihin lukenut: itseensä rakastunut, komitean kirjoittama, kuvallisesti yhdentekevä ja ylipitkä sotku.

SUOSITUS: DC kertoo, että Grant Morrison kirjoitaa seuraavan DC:n tapahtumasarjakuvan, Final Crisisin. Voi, DC. Voisinpa lopettaa sinut.

Tagit: DC, Grant Morrison.

APINATARHA
Florent Ruppert, Jérôme Mulot
Huuda Huuda
110 sivua, mustavalkoinen

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vierailleiden Florent Ruppertin ja Jérôme Mulot’n APINATARHA on kerännyt ylistäviä kritiikkejä ja merkittävästi mediahuomiota ollakseen pienen kustantamon vaihtoehtosarjakuva. Tämä on ymmärrettävää, sillä se leikkii sarjakuvakerronnalla ja pyrkii uudistamaan ilmaisumuotoa – juuri sellainen sarjakuva, josta kriitikot haluavat kirjoittaa. Jos työnä on kirjoittaa sarjakuvista, kirjoittaja mieluummin tarttuu johonkin joka edes yrittää olla jotain uutta sen sijaan että arvioisi Harmaasävyisiä Tuokiokuvia Ihmissuhteesta 3:n, Hauskan Ihmisenkaltaisen Eläimen Sunnuntaisarjat -juhlakirjan tai Ketä-vittu-kiinnostaa-miehen seikkailujen viimeisimmän kokoelman. Tiedän tilanteen, olen elänyt sen.

Apinatara on taidesarjakuvaa. Ennen kuin klikkaatte itsenne toisaalle, tarkennetaan mitä mieltä olen Taiteesta.

Populaarin näkemyksen mukaan Taide on
nenäänsä kuohuviinilasinsa takaa nyrpistelevä elitisti joka esittelee installaatiotaan Heteronormatiivinen Diskurssi II (“kiitokset Taiteen keskustoimikunnalle”). Enemmänkin Taide on sohvallasi röhnöttävä happopää, joka sammuu naurettuaan ensin puoli tuntia kädelleen.

Taide on olemassa kuvaamaan ja purkamaan inhimillistä kokemusta ja inhimillinen kokemus on luonteeltaan lähtökohtaisesti naurettava, aina siitä hetkestä kun synnymme kirkuvana verisenä möykkynä siihen hetkeen kun tyhjennämme suolemme kuollessamme. Ergo, taide on lähtökohtaisesti naurettavaa. Sen ei tarvitse olla hauskaa, mutta sille on voitava nauraa.

Ja sitten on Apinatarha, joka on juurikin taidetta. Se on kavalkaadi hässiviä eläimiä, rasisteja, perverssejä, väkivaltaa ja kullivitsejä, kaikki kuvattu parhaimmillaan häkellyttävän innovatiivisissa ja sarjakuvan muotoa rikkovissa kehyksissä. Apinatarha koostuu lyhyistä tarinoista, joissa kussakin on jokin kerronnallinen oivallus. Välillä noustaan ja lasketaan tarinan mukana, välillä kerrotaan tarinaa viittomakielellä, välillä tarina etenee kahdella sivulla yhtä aikaa. Paikoin kokee suoranaista hoksaamisen riemua kun tarinan jekku hahmottuu. Mukana on myös erilaisia puuhatehtäviä animaatiokiekoista stereokuviin. Ruppert ja Mulot piirtävät rennolla, ohuella viivalla pelkistäen hahmojaan äärimilleen. Ratkaisu on toimiva, sillä se ei vie huomiota pois erilaisilta kerrontakokeiluilta.

Tai kullivitseiltä.

Apinatarha on riemastuttava ei ainoastaan siksi, että se on sarjakuvan kentässä pitkästä aikaa jotain aidosti uutta ja innovatiivista. Se on riemastuttava siksi, että se on läpeensä hävytön. Vammaisten orgioita, sokeiden juoksukilpailuita ja silvottuja huoria: tämän kauemmas poliittisesta korrektiudesta et pääsisi, vaikka ampuisit sen, työntäisit sen kehitysvammaisen koiran peräreikään ja heittäisit sen aurinkoon. Ja se on hauskaa. Nauroin ääneen Apinatarhaa lukiessani.

SUOSITUS: Apinatarha on taidokas; Apinatarha on kirotun hauska; Apinatarha on taidesarjakuva.

.

HILLOA KANSALLE!
Olli Hietala
Nettisarjakuva

Olli “Hillo” Hietala on selkeästi Limingan sarjakuvalinjan oppilaita. Myös hänet on nähtävästi opetettu ajattelemaan kynällään, olemaan pohtimatta liikaa lopputulosta ja luonnostelemaan nopeasti. Kuten olen jo monasti ehtinyt todeta, tämän kaltainen välittömyys sopii blogiympäristöön luontevasti.

Taajaan päivittyvä HILLOA KANSALLE! -blogi on sarja Hietalan päiväkirjamerkintöjä. Viime aikojen pääteemana ovat olleet Hietalan vähenevät sivaripäivät nimeltämainitsemattomassa mutta ilmeisen kafkamaisessa laitoksessa.

Hietalan erottaa edukseen sarjisblogaajien massasta hänen kykynsä kuvata ihmisiä. Hän on suomalaisen nettisarjisskenen parhaita karikatyyripiirtäjiä, jolla on kyky poimia muutamalla kynänvedolla kohteestaan olennaiset, tunnistettavat ominaisuudet. Hän ei myöskään kaunistele kohteitaan, vaan kuvittaa heidät karvoineen kaikkineen. Riemastuttavasti Hietala ei myöskään näytä sensuroivan omaa tajunnanvirtaansa:

Oudoin joulu ikinä. Ote Hietalan Kemi-päiväkirjasta

Hietala vaikuttaa Naamakustannuksen riveissä. Hän on myös lyhyellä listallani nuorista suomalaisista tekijöistä, joilta on lupa odottaa merkittävän kiinnostavia julkaisuja tulevaisuudessa.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

WASTELAND VOL. 1: CITIES IN THE DUST
Oni Press
Antony Johnston, Christopher Mitten
160 sivua, harmaasävy

Kuulostaako tutulta: suuren katastrofin jälkeen maailma on muuttunut suureksi soramontuksi, jossa pienet ihmisryhmät puolustautuvat mutantteja ja muita erämaan örkkejä vastaan. Yhteiskunta on romahtanut feodaaliasteelle ja erilaiset kultit kamppailevat harvojen elossa olevien ihmisten sieluista kaupungeissa, joissa henki on yhtä halpaa kuin aavikollakin. Yksinäinen muukalainen, jolla on mystinen menneisyys päätyy johtamaan pakolaisjoukkoa halki aavikon ja voi jeesus kristus sentään, montako klisettä saa mahdutettua pelkkään tarinan alkuasetelmaan? Kyllä, tämä kuulostaa tutulta siksi, että olet nähnyt tämän tarinan tuhat kertaa.

Antony Johnstonin ja Christopher Mittenin WASTELAND hyökkää pää edellä päin post-apokalyptisen genren kliseitä. Oni Pressin julkaiseman sarjan ensimmäisessä albumissa keskitytään maailmanrakentamiseen. Johnston esittelee kaksi laajaa hahmojoukkoa: toinen on tyrannin terrorisoimassa Newbeginin kaupungissa, toinen on matkalla sinne. Hän luo nopeasti useita tunnistettavia hahmoja ja kehittää sinänsä kiinnostavia jännitteitä näiden välille. Mittenin pelkistetty kynänjälki pitää dynaamisen tarinan liikkeessä.

Verevää dialogia.

Teknisesti Wasteland on siis pätevä. Suurin ongelma on genre, joka ei ole koskaan erityisesti kiinnostanut minua. Täydellisen romahduksen kokenut yhteiskunta ei vain ole tarinan miljöönä kovin kiinnostava. Hieman kärjistäen, kun joukko kuolemaan tuomittuja ali-ihmisiä kamppailee siirtolohkareiden herruudesta aseinaan puunpalat, on vaikea välittää, miten taistelussa käy. Tarinat yhteiskunnan romahtamisen prosesseista ovat kiinnostavia, mutta jo romahtanut yhteiskunta ei lähtökohtaisesti anna tarinalle paljoakaan liikkumavaraa. Tylsimmillään ne ovat vain western-pastisseja sci-fi-kuorrutuksella.

Johnston ja Mitten ovat onneksi käyttäneet paljon aikaa luodakseen monipuolisen ja lähtökohtiaan kiinnostavamman sorakuopan, jolla on oma historiansa, mytologiansa ja lukuisia erilaisia kulttuureja, joita ei ole veistetty kliseepuusta. Itse tarina kuitenkin etenee sen verran verkkaisesti, ettei tarvetta lukea maailmasta tai hahmoista lisää synny. Soramonttu on soramonttu on soramonttu.

SUOSITUS: Wasteland on urhea yritys ottaa haltuun post-apokalyptisen pseudowesternin kliseet haltuun, sekoittaa ne ja luoda jotain uutta. Valitettavasti se ei ainakaan ensimmäisessä albumissa onnistu karistamaan genrensä painolastia. Tunne siitä, että lukee jotain uutta, jää puuttumaan.

Tagit: Arvio, Oni Press.

AIDOSTI OUTOA
Ohjaus Marc Forster
Pääosissa Will Ferrell, Emma Thompson, Maggie Gyllenhaal, Dustin Hoffman
Elokuva

Toisessa osassa Katuojan sukellusta Will Ferrellin maailmaan arvioidaan hieman Ferrellin tyypillisestä tuotannosta poikkeava elokuva. AIDOSTI OUTOA (eikö “Stranger than fiction” olisi kääntynyt sujuvammin muotoon “Tarua ihmeellisempää”?) Ferrell esittää rutiineihinsa uppoutunutta verotarkastaja Harold Crickia. Crickin elämä muuttuu, kun hän alkaa kuulla päässään kertojanäänen, joka kuvailee hänen toimiaan. Kun ääni vielä alkaa vihjailla Crickin lähestyvästä kuolemasta, miehen täytyy kohdata eksistentialistisia kysymyksiä. Mitä hän oikeastaan haluaa elämältä? Onko hän ainostaan hahmo kirjailijan (Emma Thompson) fiktiossa? Onko hänelle kirjoitettu kuolema vältettävissä? Ja mikä tärkeintä, onko hänen jäljellä oleva elämänsä komedia vai tragegia?

Harold Crick kuulee ääniä.

Aidosti outoa haluaisi epätoivoisesti olla Charlie Kaufmanin käsikirjoitus. Zack Helmin kirjoittama, metatasoilla liikkuva tarina valitettavasti nousee kiinnostavan alkuasetelmansa tasolle kuitenkin vain ajoittain. Kun Crick ja Dustin Hoffmanin esittämä kirjallisuuden tutkija pohtivat sitä, minkälainen fiktio Crickin elämä oikeastaan on, onnistuu Aidosti outoa olemaan, no, aidosti outo. Muuten elokuva kohtaa samanlaisia ongelmia kuin Thompsonin esittämä kirjailija: minkälaisia kompromisseja tarinan pitää tehdä viihdyttääkseen yleisöä ja toisaalta ollakseen riittävän älykäs noustakseen keskinkertaisen hötön yläpuolelle? Kaufmanin Adaptation ottaa samanlaisen pulman haltuun paljon älykkäämmin siinä missä Aidosti outoa sortuu loppua kohden kuvailemiinsa sudenkuoppiin. Mikä toimii metatasolla ei tässä tapauksessa toimi aivan yhtä hyvin käytännössä: capramaisessa loppuhuipennuksessaan Aidosti outoa syyllistyy suoranaisiin banaliteetteihin kuvatessaan Crickin heräämistä talviunestaan.

Ferrell on hieman merkillinen valinta Crickiksi. Hän esittää elämää suuremman karikatyytin sijaan neuroottista jokamiestä; roolia, jonka voisi sälyttää melkein kenelle tahansa keskiluokkaiselle komedianäyttelijälle. Aidosti outoa ei anna Ferrellille tilaa käyttää vahvuuksiaan, mutta todistaa ainakin sen, että Ferrellin skaala ulottuu myös hillitympään komedianäyttelemiseen.

SUOSITUS: Aidosti outoa on kiinnostava ja kunnianhimoinen yritys tehdä eksistentialistinen pohdinta fiktion ja todellisuuden suhteesta viihde-elokuvan asussa. Tarinalta kuitenkin puuttuu rohkeutta rikkoa perinteisen tarinan kaavaa tarpeeksi onnistuakseen tavoitteissaan.

Tagit: Arvio, elokuva.

Seuraavat Katuojan artikkelit on omistettu täysin heteroseksuaaliselle ihastukselleni yhteen maailman etevimpiin elossa oleviin koomikkoihin kuuluvaan mieheen: kyllä, tämä on Katuojan Will Ferrell -viikonloppu!

HOKKARIHEMMOT
Ohjaus Josh Gordon, Will Speck
Pääosissa Will Ferrell, John Heder
Elokuva

(Hei, ulkona on lähemmäs kolmekymmentä astetta lämmintä – luuletteko, että pystyisin katsomaan mitään Bergmanin elokuvia?)

Unohtakaa Spider-Man, Pirates of the Caribbian ja muut pöhöttyneet hömppäelokuvat: vuoden 2007 tiukin kesäleffa on nyt teattereissa ja sen nimi on HOKKARIHEMMOT. Leffa seuraa orjallisesti tuttua urheiluelokuvan kaavaa. Poikkeuksellisen lahjakkaat taitoluistelijamiehet (Ferrell ja parhaiten roolistaan Napoleon Dynamitena muistettu John Heder) saavat kilpailukiellon tapeltuaan palkintopallilla. Ferrellin esittämä macholuistelija ja Hederin umpiossa kasvanut keijukainen nielevät ylpeytensä ja ilmoittautuvat kisoihin – pariluistelutiiminä. Seuraa diivailua, riitelyä, juonittelua, runsaasti musiikin taustoittamia harjoitusmontaaseja ja absurdeihin mittasuhteisiin yltäviä pariluistelukohtauksia.

Siitä lähtien, kun Ferrellin pahishahmo Zoolanderissa kiekui naama peruslukemilla sanat “I’m a hot little potato right now!”, olen pitänyt Ferrellia amerikkalaisen idioottikomedian suurimpana tähtenä. Kehnommat koomikot tarvitsevat niin sanotun straight manin, että heidän irvailunsa naurattaisi, mutta ei Ferrell. Hän ei kerro vitsejä, hän elää ne: hän on oma straight maninsa. Ferrellin kyvyssä improvisoida ja laukoa täysin käsittämättömiä non sequitur -repliikkejä väkevällä vakaumuksella on merkillistä uskottavuutta. Hän luo illuusion siitä, että hänen mielestään kohtauksissa ei ole mitään hauskaa, oli sitten kyse hiushoitotuotteiden vertailusta, takaa-ajosta liukuportaissa luistimet jalassa tai vastanäyttelijän kannattelusta käsi haarovälissä. Ferrellin tulkinta nostaa kehnostikin käsikirjoitetun vitsin lähdemateriaalia korkeammalle. Hederin yliherkkä luistelijadiiva on mainio vastapaino Ferrellin karrikoidulle maskuliinisuudelle ja kuten Ferrellkin, Heder ei viihdytä tai vitsaile, hän näyttelee.

Hokkarihemmojen käsikirjoitus on tavallista Saturday Night Live -koomikkojen komediaelokuvaa kunnianhimoisempi. Se on farssi, mutta se ei sorru spoof-genren typeryyksiin ja yritä vieraannuttaa katsojaa tarinasta, päinvastoin: kuten hyvän urheiluleffan pitääkin, se saa katsojan kannustamaan päähenkilöitä, vaikka tietääkin heidän voittavan lopussa. Dynaamisesti kuvatut luistelukohtaukset surrealistisine koreografioineen auttavat myös. Viimeistään kun Ferrell ja Heder kohtaavat viimeisessä näytöksessään kiiltävissä avaruuspuvuissa Queenin Flash Gordon -teeman soidessa taustalla, kaikki yritykset vastustella Hokkarihemmojen mielipuolisuutta epäonnistuvat.

“Every day we do or die
As we’re sailin’ across the sky
Now we’re comin’ home
On these blades of glory”

Voisi kuvitella, että miestaitoluistelijakuvaus olisi väärällään homovitsejä, mutta ei: lähimmäksi päästään, kun päähenkilöt yrittävät karaista itsensä kannattelemaan pariaan nivusista. Kyseessä on eräänlainen hyväntahtoinen homofobia-analogia, kun miespari kamppailee omiaan ja yleisön ennakkoluuloja vastaan, voittaen tietysti kaikki lopulta puolelleen.

SUOSITUS: On tietysti kiva fiilistellä fiksujen elokuvien parissa, mutta toisinaan vastapainoksi tarvitaan viihdettä, ja harva koomikko viihdyttää samalla tavalla kuin Will Ferrell. Hokkarihemmot – kesän paras elokuva. Sanokaa minun sanoneen.

Tagit: Arvio, elokuva.

DM OF THE RINGS
Shamus Young
Nettisarjakuva

Tämä sai minut hihittelemään, joten Shamus Young tekee jotain oikein: DM OF THE RINGS on roolipelinörtin näkemys siitä, miten J.R.R Tolkienin Taru Sormusten Herrasta etenisi, jos päähenkilöt toimisivat normaalin roolipelinörtin logikalla. (Lyhyt vastaus: huonosti.)

Youngin sarjakuvan “taide” koostuu ruutukaappauksista Peter Jacksonin Sormusten Herra -elokuvatrilogiasta – eräänlainen fotonovella, siis. Sen kerronta on fiktiivisen pelinjohtajan maalailua ja dialogi “pelaajien” keskinäistä nokittelua ja päänaukomista pelinjohtajalle. Sarja on tietysti täynnä viittauksia Dungeons & Dragons -roolipeliin, Tolkieniin ja vääjäämättä myös Monty Pythoniin. Toisin sanottuna se on niin läpeensä nörttiyden lävistämä, että luettuani kaikki sarjan toistaiset ilmestyneet 108 strippiä lyhyen ajan sisään pelkään muuttuneeni uudelleen neitsyeksi.

Seis, ei Pythonia.

DM of the Ringsin näkymätön pelinjohtaja on toivottoman ihastunut omaan kampanjaansa (ts. Sormusten Herraan) ja kuvittelee tosissaan kertovansa merkittävää, eeppistä tarinaa. Pelaajia puolestaan ei kiinnosta tarina pätkääkään, varsinkaan kun pelinjohtaja toistuvasti yrittää pakottaa heidät seuraamaan juonta orjallisesti. Sen sijaan heitä kiinnostavat vihollisten tappaminen, kokemuspisteet ja aarteet, ja he käyttäytyvät sen mukaisesti. Young onnistuu luomaan vaikutelman peliporukasta, joka pysyy koossa lähinnä velvollisuudesta, viallisesta ryhmädynamiikasta huolimatta.

DM of the Rings on parhaimmillaan kirotun hauska, mutta sarjakuvan kohderyhmä on myös toivottoman kapea. Pelkkä Tolkienin ja roolipelien tuntemus ei riitä vitsien ymmärtämiseen, vaan lukijalta oletetaan myös näkemystä siitä, miten huonosti toimiva roolipeliryhmä oikeasti käyttäytyy. Jos ei ole nähnyt läheltä epäonnistuneita roolipelikampanjoita, DM of the Rings tuskin näyttäytyy erityisen hauskana.

SUOSITUS: DM of the Rings vertautuu Rich Burlewin Order of the Stickiin. Mutta siinä, missä Burlew kertoo jonkinlaista tarinaa roolipeliviittausten toimiessa enenevissä määrin mausteena, Young keskittyy lähes pelkästään irvailemaan roolipelin ympärille kehittyvään vinksahtaneeseen sosiaaliseen kanssakäyntiin. Jos aihepiiri on tuttu, kaikella todennäköisyydellä DM of the Ringsista löytää naurettavaa. Muille Youngin sarjakuva on koko lailla arvoton.

Tagit: Arvio, nettisarjakuva.

FELL, VOL. 1: FERAL CITY TP
Image
Warren Ellis, Ben Templesmith
128 sivua, värillinen

Warren Ellis on epätasainen kirjoittaja, joka kirjoittaa paljon. Tästä syystä hän on myös kirjoittanut paljon keskinkertaisia, yhden hataran idean päälle rakennettuja kyhäelmiä, joita kansoittavat ylikäytetyt arkkityypit. Vuosituhannen vaihteessa Ellis oli ensimmäisinä lanseeraamassa niin sanottua dekompressoitua kerrontaa sarjakuvaan. Esimerkiksi The Authorityn eeppisessä maalailussa dekompressoitu tapa käyttää paljon kuvia tarinan kertomiseen toimi, mutta ennen pitkää dekompressiosta tuli maneeri, pahimmillaan keino venyttää tyhjänpäiväisiä tarinoita moninkertaisesti niin pitkiksi, kuin niissä olisi aineksia. Pitkään näytti siltä, että Ellis olisi jäänyt maneerinsa vangiksi.

FELL todistaa kuitenkin toista. Läpeensä mätään Snowtownin kaupunkiin sijoittuvissa lyhyissä rikostarinoissa Ellis tiivistää kerrontansa äärimmilleen. Albumin alun perin 16-sivuisissa lehdissä ilmestyneet lyhärit käsittelevät yhden nimihenkilön käsittelemän tapauksen ja ne voi halutessaan lukea omina kokonaisuuksinaan. Sivut on jaettu klaustrofobisiin 9 ruudun ruutusommitelmiin tai muunnelmiin siitä. Tämä on omiaan korostamaan tarinoiden painostavaa tunnelmaa.

Sarjan päähenkilö, Snowdowniin tuomittu etsivä Fell on kiinnostava kontrasti Ellisin normaalisti käyttämiin arkkityyppisiin hahmoihin. Hän on poikkeuksellisen selväjärkinen ja jopa hyveellinen – hän ei edes tupakoi! Sen sijaan Snowtownin asujamisto koostuu kokonaisuudessaan Ellisin tuotannossa usein nähdyistä arkkityyppisistä ihmisraunioista. Fellia lukuunottamatta kaikki ovat epätoivoisia, sairaita, hulluja, perverssejä tai aivan täysiä hirviöitä. Symbolisella tasolla Ellis ikään kuin tarkkailee ja kommentoi tuotantoaan ulkopuolisen Fellin näkökulmasta. Fellin läsnäolo pehmentää Ellisin usein tukahduttavaksi kasvavaa nihilismiä ja tekee kokonaisuudesta melkeinpä romanttisen: maailma saattaa olla pilalla, mutta sentään joku edes yrittää tehdä jotain.

Elämä Snowtownissa ei ole aina helppoa.

Fellin kuvittaa Ben Templesmith, joka muistetaan yhteistyöstään Steve Nilesin kanssa. Muun muassa vampyyrikauhutarina 30 Days of Night on parivaljakon käsialaa. Templesmithin tyylitellyt karikatyyrit yhdistettynä maalattuun, impressionistiseen väritykseen luo sarjalle oman, tunnistettavan ulkoasun. Kuten esimerkiksi hyvin samanlaista tyyliä käyttävän Ashley Woodin tapauksessa, kaunis väritys usein obfuskoi tarinan kerrontaa. Templesmith kuitenkin todistaa olevansa paitsi etevä värien käyttäjä, myös pätevä tarinankertoja. Suurin osa Fellista on dialogikohtauksia ja hän onnistuu pitämään ne kiinnostavina.

SUOSITUS: Ellis palaa nihilististen rikostarinoiden pariin, mutta lisäämällä ripauksen inhimillisyyttä ja tiivistämällä kerrontansa äärimmilleen on hän onnistunut Templesmithin kanssa luomaan jotain erityisen kiinnostavaa. Fell on Marvelin julkaiseman Nextwaven ohella parasta Ellisia vuosiin.

Tagit: Arvio, Image, Warren Ellis.

THE BOYS VOL. 1: THE NAME OF THE GAME
Dynamite
Garth Ennis, Darick Robertson
144 sivua, värillinen

Garth Ennisin ja Darick Robertsonin THE BOYS -sarjakuvan julkaisuhistoria on ollut myrskyisä. Alun perin DC/WildStormin julkaisema sarjakuva lakkautettiin vuoden alkupuolella julkaisijan päätöksestä. Syynä ei ollut sarjakuvan myynti, vaan sen sisältö: The Boys on (eräänlaiselle) aikuiselle yleisölle suunnattu sarjakuva, joka sisältää runsaasti perversiota ja väkivaltaa. DC on julkaissut paljon sarjakuvia, joissa on perversiota ja väkivaltaa – muun muassa juurikin Garth Ennisin kirjoittaman Preacherin, mutta The Boysissa perversiota ja väkivaltaa kuitenkin harjoittavat DC:n Teräsmiestä ja Batmania muistuttavat supersankarikarikatyyrit. Ennis ja Robertson saivat kuitenkin luvat viedä sarjakuvansa Dynamite-kustantamolle, jonka julkaisemana se jatkaa edelleen ilmestymistään.

On tietysti kiinnostavaa, että supersankareita rienaava sarjakuva onnistuu edelleen aiheuttamaan reaktiota, mutta luojan tähden, eikö supersankarigenren dekonstruointi ole jo auttamattoman passé? Supersankarigenre on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana elänyt jo modernin, post-modernin, post-post-modernin, retron, uusklassisen ja nykyisen uustyhmän kautensa. The Boys lähinnä onnistuu todistamaan, että mitään dekonstruoitavaa ei enää ole.

Tarinassa eletään alati kasvavan supersankarijulkkisjoukon varjostamassa maailmassa. Kameroiden edessä viittasankarit ovat siivosti, mutta suljettujen ovien takana trikooukot irstailevat ja superroistojen kanssa nahistellessaan onnistuvat lähinnä tappamaan sivullisia. Skottilaisen Hughien tyttöystävä menehtyy supersankarien yhteenotossa ja CIA:n freelancer Butcher värvää hänet supersankareita valvovaan The Boys -tiimiin. Butcherin joukko tarkkailee kaksinaismoralistisia sankareita ja tarvittaessa läksyttää heitä fyysisesti. Idea on hyvinkin samankaltainen kuin Micah “US Army Ranger” Wrightin taannoisessa Team Achillesissa, vaikka Ennisin ja Robertsonin lähestymistapa on vieläkin räävittömämpi.

Periaatteessa The Boys seisoo täysin tyhjän päällä: sen keskeinen konsepti on kaluttu jo aikaa sitten ja se on oireellinen yhdysvaltalaista sarjakuvaa ympäröivästä itseinhon kulttuurista. En osaa nimetä montaakaan laulua, jossa lauletaan siitä, miten paljon musiikki inhottaa, mutta osaan kyllä luetella kohtuuttoman monta sarjakuvakonventioiden typeryyttä ruotivia sarjakuvia. The Boys ei edes ole kuvainraastossaan kovinkaan terävä: jos supersankaritiimin initiaatioriittinä on joukkoraiskaus tai kuolleen teinisankarin peräaukosta löytyy hamsteri, ei Nobelin rauhanpalkintoja älykkyydessä ole lähiaikoina jaossa.

Periaatteessa minun pitäisi vihata The Boysia. Mutta se on Garth Ennisin ja Darick Robertsonin sarjakuva.

The Boysin keskuskonsepti on keskenkasvuinen ja typerä, mutta sitä ympäröivä tarina on kiinnostava. Tämä ei ole lyhyt vitsisarjakuva, vaan 60-osaiseksi suunniteltu kokonaisuus ja Ennis selkeästi ja kiinnostavasti petaa tulevaa. Tarinan aloittava Hughien tragedia on järkyttävä ja koskettava. Butcherin hahmo on riittävän todentuntuinen ollakseen pelottava ja The Boysin muut jäsenet nousevat hitaasti karikatyyriä moniulotteisemmaksi. Sosiopaattiset supersankaritkin saavat ulottuvuuksia: Hughien kehityskaari vertautuu maailman ykkössankareihin liittyvän nuoren Starlightin kaareen, kun molempien illuusiot rapisevat yksi kerrallaan. Ennis saa kevyillä kosketuksilla, dialogilla ja hiljaisilla hetkillä, hahmot toimimaan. Ei konstekstin vuoksi, vaan siitä riippumatta. Haluan lukea heistä lisää, tietää miten heidän käy. Tämä on Garth Ennisin taituruutta: esimerkiksi Preacherin kammottivimmatkin ihmishirviöt muuttuivat kiinnostaviksi, kun Ennis antoi heille tarinassa tilaa.

Hughien määrittävä hetki. Darick Robertsonin kuvitusta The Boys #1:sta.

Suurin pettymys Ennisin tarinassa ovat oikeastaan toimintakohtaukset. Wrightin Team Achilles mielessäni annoin itselleni luvan odottaa, että The Boysin agentit käyttäisivät jotain erityisen nokkelia konsteja supersankareiden päihittämiseen. “Vedetään supersankariseerumia ja hakataan ne” ei ole erityisen kiinnostavaa. The Boysin väkivallassa on kyllä ihastuttavaa vimmaisuutta, mutta toimintakohtaukset eivät nouse koreografiassaan esimerkiksi Ennisin sotasarjakuvien tasolle.

Darick Robertsonin naturalistinen tyyli taipuu The Boysissa niin ihmisten reaktioiden, supersankaritoiminnan kuin irvokkaiden vitsienkin kuvittamiseen. Hänen päätöksensä piirtää Hughie tismalleen brittikoomikko Simon Peggin näköiseksi on outo, mutta tekijöiden onneksi Pegg on sarjakuvafani: albumin esipuhe on näyttelijän itsensä kirjoittama.

SUOSITUS: The Boysia on vaikea suositella kenellekään. The Boys raiskaa kuollutta hevosta. Sen keskeinen idea on auttamattoman väsynyt ja Ennisin vitsit paikka paikoin nolostuttavan tyhmiä. Se on itsetarkoituksellisen irstas ja väkivaltainen tarina. Mutta minä nautin siitä, kiitos Ennisin ja Robertsonin tarinakerrontataitojen.

Tagit: Arvio, Garth Ennis.

FURY: PEACEMAKER
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti, Rodney Ramos
144 sivua

Jos George Clooney ei olisi jo tehnyt Peacemaker-nimistä elokuvaa, tämän Nick Fury -tarinan filmatisoinnin hänen agenttinsa olisi voinut kelpuuttaa. Ei aasialaisten huorien laumoja, mitä nyt yksi kevytkenkäinen lontoolaisnaikkonen. Ensimmäisen Fury-minisarjansa mustan huumorin sijasta Ennis on tehnyt Fury: Peacemakerin sotahistoriaan pohjautuvien War Stories -sarjakuviensa tyylillä.

Tarina alkaa Tunisiasta vuonna 1943, kun nuori kersantti Fury jää ainoana eloon komppaniastaan. Kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen, menee ja Fury joutuu tekemään hyödyttömäksi osoittautuvan luutnantin työn yrittäessään pitää miehensä hengissä. Lopulta vain onnenkantamoinen pelastaa hänet kuolemalta. Ohiajava saksalainen kenraali jättää Furyn odottamaan peräjoukkoja, koska hänen jeepissään ei ole tilaa vangeille. Kenraalin jatkaessan matkaansa hän antaa Furylle neuvon, jolla on kauaskantoiset seuraukset: Jos haluaa olla hyvä sotimaan, siitä täytyy oppia nauttimaan. Vihollislinjojen takana toimiva brittien SAS-ryhmä pelastaa Furyn, joka pääsee paluumatkalla kokeilemaan uutta elämänasennettaan .50-kaliiperisen konekiväärin takana.

Loppuvuodesta 1944 Fury on Lontoossa ja saa komennuksen liittoutuneiden huippusalaiseen operaatioon koodinimeltään Rauhantekijä. Tavoitteena on murhata saksalaisten Siegfried-linjan puolustuksesta vastaava Stephen Barkhorn, nykyinen kenttämarsalkka, joka osoittautuu Furyn hengen Tunisiassa säästäneeksi kenraaliksi. Suunnitelman mukaan Barkhornin kuolema aiheuttaisi sekasorron, jonka avulla liittoutuneiden joukot pääsisivät etenemään Berliiniin lopettamaan sodan nopeammin. Iskuryhmä tekee laskuvarjohypyn Saksaan, mutta saavuttuaan kohteeseensa Rollwagen kartanoon, he eivät löydäkään Barkhornia vaan hänen everstiluutnanttinsa Hans von Stehlen, jonka kertomus kääntää tilanteen päälaelleen: Hänen mukaansa Barkhorn on lähtenyt Berliiniin tappamaan Adolf Hitlerin. Palatessaan rintamalle hän määräisi saksalaisjoukot antautumaan, ja sota olisi ohi. Furyn ja kumppaneiden tehtävän onnistuminen merkitsisi siis sodan jatkumista.

Fury: Peacemaker kuuluu Ennisin sotasarjakuvien ykköskastiin. Ensimmäisen minisarjan karkea huumori ja ylilyödyt karikatyyrit ovat jääneet pois. Ennis kuvaa vakavastiotettavasti, kuinka sotilas voi oppia pitämään sodasta niin paljon, että hän voi pitää sodan jatkumista parempana vaihtoehtona kuin sen loppumista. Vaikka käännekohdassa Barkhornille ja von Stehlelle pedataan sankarin rooleja, loppujen lopuksi heitä ei esitetä yksioikoisina “hyvinä saksalaisina”. Sodan moraalinen epämääräisyys pätee kumpaankin osapuoleen, ja ainoa asia, jonka hyveellisyydestä sotilas voi olla varma, on rinnallaan seisovien miesten puolesta taisteleminen.

Darick Robertson osoittaa kykynsä sarjakuvataiteilijana sovittamalla kuvituksensa tyylin tarinaan. Jälki on karumpaa, ei ehkä paljon realistisempaa, mutta selvästi vakavampaa kuin ensimmäisessä Fury-minisarjassa. Historiallisiin puitteisiin sijoittuva sarjakuva vaatii piirtäjältä monipuolisuutta, jotta kaikki tulisi esitettyä yhtäläisellä uskottavuudella, ja Robertson selviytyy urakasta kunnialla.

SUOSITUS: Ehkä Ennis tajusi ensimmäisen versionsa Furystä olleen virhe. Tämäkään ei ole se Fury, joka Marvelin supersankariseikkailuista on tullut tutuksi, mutta ainakaan ei tunnu siltä, että hahmoa pannaan halvalla. Mitä tulee vähemmän tärkeisiin huolenaiheisiin, kuten että toisen maailmansodan kauhut esitetään asianmukaisella vakavuudella, Ennis osoittaa olevansa yhtä luotettava kuin aina.

Tagit: Arvio, Garth Ennis, Marvel.