Katuoja

Hip Today: Um… (Varoitus: Sivu soittaa rokkia.)
Comics212.net: Afraid of Cock.

Remiksauksen lähdemateriaalit:
Justice Society of America #7
Superdickery.com: Seduction of the Innocent.

Tagit: DC, erektio, Linkit, Satiiri.

EX MACHINA: SMOKE SMOKE
DC / Wildstorm
Brian Vaughan, Tony Harris
120 sivua, värillinen

EX MACHINA on näitä supersankarigenren äpäriä, jotka ovat identiteettinsä kanssa hivenen hukassa. Yhdysvaltain markkinat suosivat supersankarisarjakuvia, joten tekijät jotka haluavat käsitellä muita aihetta mutta samalla haluavat suuremman yleisön, ovat pakotettuja kuorruttamaan karvaan teemansa supersankarikarkilla. Vaughan haluaa kertoa tarinan unelmiensa pormestarista, joten tämän täytyy olla koneille puhuva entinen supersankari.

Näitä genrekoktaileja on nähty vaihtelevalla menestyksellä. Ed Brubakerin ja Sean Phillipsin rikostarina Sleeper onnistui nivomaan itsensä WildStormin supersankarimaailmaan luontevasti menettämättä samalla omaa identiteettiään. Steve Gerberin ja Brian Hurttin Hard Time puolestaan oli pätevä vankiladraama, johon oli ympätty epäkiinnostavia fantasiaelementtejä. Ex Machina on jossain näiden kahden ääripään välissä.

Ex Machina on ehtinyt jo viidenteen kokoelma-albumiinsa ja edelleen on epäselvää, mistä se oikeastaan kertoo. Tämä on huolestuttavaa. Tällä kertaa New Yorkin pormestari Hundred joutuu ottamaan kantaa marihuanan käyttöön samalla, kun palomieheksi pukeutuva murtovaras aiheuttaa julkisuusongelmia kaupungille. SMOKE SMOKE on alusta loppuun silkkaa välinäytöstä. Kokoelman paras pätkä on säästetty viimeiseksi. Siinä pormestarin henkivartijan taustoja ja motivaatioita valotetaan oivaltavien takautumien kautta.

Vaughan on hyvä käsikirjoittaja, tämän hetken amerikkalaisen valtavirran parhaita. Hänellä on korvaa hyvälle dialogille ja kyky luoda vereviä, uskottavia hahmoja. Esimerkiksi tapa, jolla Vaughan pikku hiljaa purkaa Hundredin julkisivua on kiinnostava. Hundred voi olla poliittinen voimafantasia – oikeamielinen poliitikko, joka löytää aina oikeat ratkaisut – mutta Smoke Smoke näyttää hänet entistä riippuvaisempana esikunnastaan. Hän on jatkuvasti paineen alla hätiköimässä virheisiin, mutta maltillisemmat avustajat ovat onneksi alati hillitsemässä häntä. Vaughan myös taustoittaa juttunsa hyvin, joskin hänellä on läpinäkyvä tapa ujuttaa tilastoja ja faktoja suoraan dialogiin.

Ex Machinan kuvittajana jatkaa Tony Harris, jonka äärimmäisen siisti jälki ja innovatiiviset sivurakenteet ovat yhtä miellyttäviä kuin aina. Puristit voivat syyttää Harrisia huijaamisesta, sillä hän piirtää ihmishahmonsa suoraan valokuvista, mutta henkilökohtaisesti arvioin Harrisia lopputuloksen, en metodien, perusteella.

SUOSITUS: Ex Machina etenee poliittisesta kriisistä toiseen, mutta tärkein sarjaan jatkuvuutta tuova elementti on Hundredin supervoimat ja niiden alkuperä. Tämä aihio on kuitenkin häivytetty poliittisen manööveroinnin taustalle siinä määrin, että sarjan identiteetti uhkaa hukkua. Smoke Smoke on pätevää sarjakuvaa, mutta en voi olla ajattelematta sen olevan parempi, jos supersankarielementeistä olisi tyystin luovuttu.

Tagit: Arvio, DC.

JACK OF FABLES: THE (NEARLY) GREAT ESCAPE
DC Comics / Vertigo
Bill Willingham, Matthew Sturges, Tony Akins
128 sivua, värillinen

Fables on DC:n Vertigo-alamerkin tämän hetken pitkäikäisimpiin kuuluvia sarjoja. Sen maailmaa laajentavan JACK OF FABLES -sarjan viisi ensimmäistä numeroa on koottu albumiin THE (NEARLY) GREAT ESCAPE. Se jatkaa emosarjan viihdyttävällä linjalla, mutta kehittää silti nopeasti oman, tunnistettavan identiteetin.

Fablesin päähenkilöt ovat nykyajan New Yorkissa eläviä satuhahmoja, jotka on pakotettu sodan alta maanpakoon satumaastaan. Kirjoittaja Bill Willinghamin ideoima sarja on saippuaoopperamaisesti polveilevan kevyt, mutta täynnä hauskasti hahmoteltuja päähenkilöitä sekä kekseliätä uudelleenluentoja vanhoista saduista. Se on, Hellblazer poislukien, Vertigon nykyisistä sarjoista lähinnä kustantamon Alan Mooren ja Neil Gaimanin fantasiakonseptien päälle rakennettuja perustuksia.

Jack Of Fablesin päähenkilö on Jack, suomalaisittain pavunvarsiseikkailuistaan tunnettu Jaakko. Epäonnistuttuaan Hollywood-tuottajana Jack joutuu satuolentoja kokoavaan vankileiriin, jonka johtaja on päättänyt hävittää satuhahmot ihmiskunnan kollektiivisesta tajunnasta piilottamalla heidät vuosikausiksi. Satuolennot nimittäin saavat voimansa ihmisten huomiosta: mitä tunnetumpi satu, sen vahvempia sen päähenkilöt ovat.

Fables on vahvasti ns. ensemble-tarina, jonka viehätys perustuu valtavaan hahmokatraaseen ja näiden keskinäisten suhteiden puimiseen. Siksi spin-off-sarja tuntui lähtökohtaisesti huonolta idealta. Jos sarjan keskeisimmät elementit – huolella rakennettu hahmokaarti ja miljöö – poistettaisiin, mitä jäisi? Samoin päähenkilövalinta arvelutti: pääsarjassa Jack on epämiellyttävä opportunisti, eikä edes kovin viisas sellainen.

Willingham ja Jack Of Fablesin toinen kirjoittaja, ensimmäistä kertaa sarjakuvaa kirjoittava Matthew Sturges onnistuvat kuitenkin väistämään sudenkuopat menestyksekkäästi. Jack on edelleen itsekeskeinen hölmö, mutta kirjoittajat rakentavat nimen omaan tämän päälle. Sarjan nimihenkilöllä on suhteettoman suuret luulot itsestään, mutta hän on hankkeissaan riemastuttavan lannistumaton. Hän ei kasva lainkaan eikä opi mitään, mutta kompuroi eteenpäin siitä huolimatta, täysin sokeana omalle kyvyttömyydelleen, onnistuen lähinnä vahingossa. Tätä kaikkea tukee tarinan hilpeän itserakas kertojanääni. Jack Of Fables on komedia, luenta klassisesta veijaritarinasta, vain tavallista epäpätevämmällä päähenkilöllä. Viidessa osassa Willingham ja Sturges onnistuvat myös esittelemään joukon uusia satuolentoja ja sinänsä kiinnostavan uuden näkökulman Fablesin maailmaan versioidessaan itsetiedostavasti vanhaa Prisoner-sarjaa.

Muun muassa aiemmin Fablesia ja Hellblazer-sarjoja kuvittanut Tony Akins mukauttaa tyylinsä yhtenäiseksi aiempien Fables-tarinoiden kanssa. Katsomatta tekijäluetteloa luulin, että sarjan on kuvittanut Fablesia pitkään työstänyt Mark Buckingham. Hyvä niin, sillä Buckingham on erinomainen piirtäjä, jolla on silmää tarinankerronnalle ja sivun rakentamiselle. Aivan Buckinghamin tasolle Akins ei yllä – joukkoon mahtuu kourallinen ruutuja, jotka vesittävät dramaattisia kohtauksia – mutta annoin kaiken anteeksi viimeistään, kun näin sivun, jossa härkää selässään kantava jättiläinen hyppää aidan yli moottoripyörällä. Se on aivan yhtä raivokkaan mielipuolisen näköinen, kuin miltä kuulostaakiin.

SUOSITUS: Vastoin ennakko-odotuksia, Jack Of Fables toimii. Kuten Fableskaan, se ei varsinaisesti kerro mistään, mitta komediana se on pistämätön. Vertigoa viihdyttävimmillään.

Tagit: Arvio, DC, Vertigo.

DMZ: BODY OF A JOURNALIST
DC Comics / Vertigo
Brian Wood, Riccardo Burchielli
168 sivua, värillinen

Vertigo on tullut pitkän matkan ajoista, jolloin se julkaisi lähes yksinomaan Alan Mooren tai Neil Gaimanin tarinoihin pohjaavaa fantasiakauhua. Nykyään DC-kustantamon alamerkki yrittää olla jonkinlainen sarjakuvamaailman HBO: se tuottaa aikuisille suunnattuja tarinoita, joissa on vahva keskeinen konsepti ja jotka on kerrottu yleisöä aliarvioimatta. Vertigo onnistuu tässä vaihtevalla menestyksellä. Esimerkiksi alamerkin uudemmista sarjoista The Exterminators -sarja on poikkeuksellisen kelvoton, American Virgin taas ei ole ensimmäisen albumin jälkeen päässyt vauhtiin. Sama ongelma vaivasi Brian Woodin ja Simon Burchiellin DMZ-sarjaa, jonka ensimmäinen osa keskittyi lähinnä maailman rakentamiseen.

Brian Wood on ongelmallinen tekijä. Hänen varhaiskautensa työt, esimerkkinä Channel Zero -albumit, olivat sietämättömän naiveja poliittisia polemiikkeja. Wood raivosi niin kuin vain nuori taidekoulun opiskelija voi. Hän vihasi Isoveljeä ja sinua, isä! Et koskaan rakastanut häntä!

Sittemmin Wood on kypsynyt, ihmisenä ja tekijänä. Tätä nykyä hän keskittyy kirjoittamaan, mikä on vähän sääli, sillä Woodilla on aina ollut silmää designille. Hän yhdistelee webdesignia, mainosgrafiikka ja katutaidetta kuviinsa. Woodin suunnittelemat DMZ:n kannet ovat tästä hyvä esimerkki.

DMZ sijoittuu Woodille ilmeisen rakkaaseen New Yorkiin. Lähitulevaisuudessa uusi sisällissota on repinyt Yhdysvallat halki ja Manhattan on jäänyt kapinallisten ja lojalistien rintamalinjojen väliseksi ei-kenenkään maaksi. Valokuvaaja Matty Roth jää juttukeikalla jumiin DMZ:lle. Selvitettyään ensin, miten selvitä hengissä sodan repimässä kaupungissa Roth alkaa raportoimaan. Sarjan toisessa kokoelmassa BODY OF A JOURNALIST hahmot ja miljöö on esitelty ja tarina alkaa edetä ripeästi. Sodan osapuolet etsivät syytä rikkoa hatara tulitauko ja Roth kameroineen joutuu pelinappulaksi.

Ensimmäisessä albumissa sisällissodan taustat jätettiin hämäriksi ja siten alkuasetelma tuntui epäuskottavalta. Body Of A Journalistissa Wood taustoittaa tilannetta yllättävän uskottavasti ja DMZ:n maailma muuttuu välittömästi samastuttavammaksi.

Wood ei enää alleviivaa. Hän antaa jopa Yhdysvaltain lojalistiarmeijalle kasvot ja pidättäytyy demonisoimasta heitä. Sodassa kukaan ei ole oikeassa, ainoastaan vaarassa. Wood kuvaa äärimmäisiä olosuhteita Rothin tapaamien siviilien kanssa. DMZ on selviytymistarina. Sekä Roth että DMZ:n asukkaat oppivat pakosta elämään jatkuvan uhan alla. Kun Wood häivyttää poliittisen kohinansa taustalle, tämän viesti kuuluu paremmin.

Piirtäjä Riccardo Burchielli kuvittaa hajonnutta kaupunkia suvereenisti. Italialaisella Burchiellilla on samaa silmää sivusommitelmille ja kuvakulmille kuin vaikkapa mestarillisella Eduardo Rissolla. Burchiellin kuvitus myy lopullisesti idean sotatoimialueeksi muuttuneesta New Yorkista. Vähäisempi piirtäjä olisi piirtänyt geneerisen kaupungin, Burchiellin New Yorkin voi tunnistaa.

SUOSITUS: DMZ lähtee kunnolla käyntiin toisessa osassaan samalla, kun Brian Wood viimeistään todistaa varttuneensa varteenotettavaksi sarjakuvakirjoittajaksi.

Tagit: Arvio, DC, Vertigo.

Hyvää uutta vuotta! Vuosi on siis jo hämmästyttävän futuristinen 2007 ja kirjoitan tätä rakettitukikohdassani Kuussa samalla kun robottihovimestarini sekoittaa minulle cocktailia – tulevaisuuden avaruuscocktailia. Huolimatta ympäröivistä atomiajan ihmeistä minäkin, tulevaisuuden ihminen, palaan tämän tästä perinteisemmän taiteen ja viihteen, kuten sarjakuvan, pariin. Siksi, yksi arvio jossa on juonipaljastuksia.

INFINITE CRISIS HC
DC Comics
Geoff Johns, Phil Jimenez
264 sivua

Vuosikymmentenkään jälkeen supersankarigenre ja sen kehittyminen eivät yksinkertaisesti lakkaa kiehtomasta minua. Missään muussa lajityypissä, missään muussa taiteenlajissa ei näe niin läheltä, kuinka kaupalliset paineet, toimituksellinen näkemys, taiteellinen näkemys, kymmenien vuosien historian painolasti, äänekäs fanikunta, ammattimaisuus ja toisaalta suoranainen harrastelijamainen asenne yhdistyvät. Tästä kaikesta huolimatta – tai kuten banaliteettikiintiön täyttäminen minua vaatii kirjoittamaan, “ehkä juuri sen takia” – lajityyppi tuottaa toisinaan tarinoita, jotka rokkaavat maailmaani, kursiivilla. INFINITE CRISIS ei ole yksi näistä tarinoista.

(Yksi näistä tarinoista, sivumennen sanoen, on luettavissa viimeisimmäistä DC-spesiaalista. Lehden tunnistaa kannesta, jossa Musta Kanarialintu hyppää esiin jättimäisen Batmanin kainalosta esittelemään haaroväliään. En viittaa lehden riemastuttavan jälkeenjääneeseen Batman-tarinaan, vaan sen toiseen puolikkaaseen, jossa Grant Morrison ja Frank Quitely esittelevät versionsa Teräsmiehestä. Jos kokonaisuus jatkuu, seuraavassa osassa nähdään sarjan viides ja toistaiseksi paras osa, jossa Grant Morrisonin Lex Luthor muuttuu suosikkisuperroistostani esikuvaksi, jonka mukaan aion mallintaa loppuelämäni.)

Infinite Crisis on viimeisin DC-yhtiön minisarja, joka Muuttaa Kaiken, Siis Aivan Kaiken. Se oli DC:n viime vuoden suuria myyntihittejä ja sen jälkipyykkiä käsittelevä maksisarja 52 myy sekin mainiosti.

Nimensäkin puolesta Infinite Crisis ammentaa 20 vuotta sitten ilmestyneestä Marv Wolfmanin ja George Perezin Crisis on Infinite Earths -tarinakokonaisuudesta, jonka tarkoitus oli siivota DC-maailmaa: aloittaa alusta monimutkaiseksi venähtäneitä juonikuvioita ja tappaa pois turhiksi koettuja hahmoja. Tällainen oli vaikkapa Terästyttö, joka haluttiin hävittää DC:n historiasta, jotta Teräsmies olisi se ainoa oikea viimeinen kryptonilainen. Jo alle kymmenen vuoden kuluttua DC-universumi oli kuitenkin taas täynnä Teräsmiehen serkkuja, setiä ja klooneja ja Terästyttökin palasi, yhteensä noin kolmisen kertaa.

Nyt Crisis on Infinite Earthin lopussa kadonneet Teräsmiehen versiot palaavat limbosta, tavoitteenaan pistää synkäksi ja väkivaltaiseksi kokemansa maailma uuteen järjestykseen. Samalla Teräsmies, Batman ja Ihmenainen pitävät henkilökohtaisia kriisejään, koska kokevat muuttuneensa synkiksi ja väkivaltaisiksi. Meillä on siis kaksi teräspoikaa (toinen on klooni), kaksi Teräsmiestä (toinen on eläkkeellä), kaksi Lex Luthoria (toisella on hiuksia), ainakin kaksi Terästyttöä, kaksi Lois Lanea ja joka ikinen DC-maailman hahmo leipomassa toisiaan turpiin kahdensadan sivun ajan samalla kun tarinan roisto yrittää luoda täydellistä maailmaa Juonikoneellaan (engl. Plot Device tai MacGuffin). Kaikki on kovin kosmista ja kovin, kovin tärkeää.

Infinite Crisis on tylsä eepos, markkinointitemppu joka on voimakkaimpina hetkinäänkin keskinkertainen. George Perezia imitoivalta Phil Jimezilta puuttuu esikuvansa kyky sommitella sivujaan. Infite Crisisin karkkiväristen sivujen katselu tuntuu siltä, kuin lukija heitettäisiin makeiskaupan näyteikkunan läpi, pää edellä. Kirjoittaja Geoff Johnsin tarina on hahmojen silkan määrä vuoksi ihailtava logistinen suoritus, mutta tarinana yhdentekevä. Kokonaisuuden subteksti on kuitenkin ihastuttavan skitsofreeninen.

Yllättävää kyllä, tarinaa ei ole varsinaisesti vaikea seurata, vaikka se alkaakin keskeltä tapahtumia. Siinä viitataan lukuisiin aiemmin ilmestyneisiin tarinoihin, tavoitteena luonnollisesti houkutella lukija ostamaan niitäkin. Supersankaritarinoita käsiteltäessä usein valitetaan niihin sisään pääsemisen korkeaa kynnystä: hahmoja ja tarinoiden taustoja ei esitellä kunnolla, jonka vuoksi uudet (nuoret) lukijat eivät pysty niitä mielekkäästi lähestymään. Tämä on pahemmanlaatuista lukijoiden aliarviointia. Supersankaritarinoiden valtavat hahmogalleriat pikemminkin luovat tuntua itse tarinaa suuremmasta maailmasta, jonka tarkempi tutkiminen enemminkin vetää lukijaa puoleensa. Henkilökohtaisesti pidin DC-tarinoista paljon enemmän, kun tiesin DC-maailmasta vähemmän. Lähempi tarkastelu paljasti, että suuri osa varsinkin DC:n supersankaritarinoista onkin tribuutteja muinaisille, keskinkertaisille tarinoille, joita tekijät ovat lukeneet lapsena. Mitä lähempää esimerkiksi Infinite Crisisia tarkastelee, sen vahvemmin sitä ympäröivä vanhan miehen sukkien haju erottuu.

On eri asia, käyttääkö tarina genren konventioita ja historiaa kertoakseen tarinan, vai kertooko tarinan niistä konventioista ja siitä historiasta. Olisi helppo teilata Infinite Crisis sanomalla, että se tekee ainoastaan jälkimmäistä. Enimmäkseen se onkin juuri vain DC:n historialla leikkimistä, mutta kirjoittaja Geoff Johns on lisännyt merkillisen metatason tarinaan. Infinite Crisisin roistot haluavat palauttaa menneen, viattomampien sankareiden ajan ja syyttävät moderneja sankareita raaistumisesta. Viittaus supersankarisarjakuvan kyynistymiseen – ja lukijakunnan varttumiseen – on selkeä. Toisaalta kyseessä on erinomaisen raaka tarina, jossa melkeinpä joka sivulla joku menettää henkensä, välillä hyvinkin verisesti.

Tämä on jakomielitautisuus on vaivannut supersankarigenreä jo pidempään. Supersankaritarinat eivät ole vuosikymmeniin olleet yksinomaan lapsille suunnattuja. DC:n toimittajia ja taiteilijoita tämä tuntuu jollain tasolla häiritsevän. Osin tämän selittää DC:n osuus suuremmassa Warner Bros. -konsernissa, joka tuottaa muun muassa animaatiosarjoja, joissa DC:n supersankarit esiintyvät. Esimerkiksi kilpaileva Marvel-yhtiö on jo luopunut aivan nuorimpien lukijoiden tavoittelusta ja tyytynyt palvelemaan – vaihtelevalla tehokkuudella – vanhenevaa ydinyleisöään. DC:llä tämä epämääräinen huoli lajityypin tilasta puolestaan tämä on johtanut Infinite Crisisin kaltaisiin tarinoihin, joissa yhtä aikaa haikaillaan viattomaan menneisyyteen samalla kun Teräspoika hakkaa supersankareiden päitä irti paljain nyrkein.

Johnsin tarinan loppuratkaisu on tietyllä perverssillä tavalla tyydyttävä. Kun juonessaan epäonnistunut roisto suunnittelee vielä palauttavansa sen haikailevansa menneen maailman, Jokeri ja Lex Luthor yhyttävät tämän kadulta, kaatavat happoa tämän naamalle ja ampuvat vielä päähän. Olen pitänyt Johnsia yhtenä pahimmista sarjakuvan menneisyyttä ihannoivista Kapteeni Eilisistä, mutta Infinite Crisisin lopussa Johns tuntuu ilmoittavan kantansa: jos mielestäsi supersankarigenren parhaat päivät olivat viattomassa menneisyydessä, Jokeri kaataa happoa naamallesi. En voi muuta kuin nyökytellä hyväksyen: supersankaritarinat eivät ole pelkästään opettavaista lasten viihdettä, eikä niiden pitäisi ollakaan. Nyt, tuokaa minulle lisää Grant Morrisonin supersankarisarjakuvia!

SUOSITUS: Infinite Crisis ei ole hyvä sarjakuva. Se on kuitenkin kiinnostava sarjakuva ja hieno, hivenen mielipuolinen manifesti genren tilasta.

Tagit: Arvio, DC.

(Katsokaa, mitä löysin kuolleen pummin peräaukosta – se on puoli vuotta sitten lupaamani Egmont 2004 -retrospektiivi! Osa tekstistä on kirjoitettu nyt elokuussa 2005, joka selittänee tietyn tarkkanäköisyyden joka olisi puuttunut tekstistä jos olisin saanut sen julkaistua tuoreeltaan.)

Palatkaamme vielä kerran vuoteen 2004. On jälleen aika kirjoittaa vuotuinen lukijakirjeeni Egmont kustannukselle, tehdä yhteenveto vuoden aikana julkaistusta supersankarisarjakuvasta.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, on muistettava että Egmontin julkaisuohjelmasta päättävät toimittajat ovat ammattitaitoisia ihmisiä, joilla on – pääasiassa – todistettavasti hyvä maku. Tämä on enemmän kuin voi sanoa heidän yhdysvaltalaisista kollegoistaan, jotka varsinkin Marvelilla näyttävät julkaisevan nykyään aivan mitä tahansa.

Valitettavasti ostavan yleisön maku on huono, tai ainakin yleisö näyttää olevan pääasiassa välinpitämätön julkaisujen laadusta (tarkoitan juuri sinua siellä, sinua sen Witchblade/Darkness -lehden viimeisen numeron kanssa). Egmont näyttää tietävän tämän, ja julkaisee aivan mitä tahansa kökköä, jos sen voi olettaa myyvän. Mikään muu ei voi selittää merkillistä päätöstä lisätä kohtuullisesti myynyttä mutta lukijoiden ja kriitikoiden lähes yksimielisesti tuomitsema Wolverine: The End ensi vuoden julkaisuohjelmaan. Täysin läpitunkemattoman idioottimaiseksi kehutun sarjakuvan käsikirjoituksesta vastaa muuten Paul Jenkins, johon palaan myöhemmin.

Voiton maksimointi ei ole tietenkään ole tuomittavaa toimintaa kaupalliselta yhtiöltä. On kuitenkin ilahduttavaa nähdä Egmontin julkaisevan sarjakuvia, jotka ovat aidosti hyviä ja jotka eivät nojaa tunnetun hahmon vetovoimaan. Toimittajien hyvä maku näkyi vuonna 2004 lähinnä erikoisjulkaisuissa.

Suosikkini Egmontin vuoden 2004 julkaisuista ja suomennetuista sarjakuvista yleensä oli luonnollisesti Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjakuvan toinen osa, josta olen jo monesti aiemmin suustani vaahtoa pyyhkien kirjoittanut. Alan Mooren ja Kevin O’Neillin viktoriaaninen fiktio on seikkailusarjakuvaa juuri kaltaiseni lukijan makuun: tarpeeksi kyyninen huvittaakseen, tarpeeksi itsetiedostava välttääkseen liian patetian mutta lopulta tarpeeksi sentimentaalinen liikuttaakseen. Mooren ja O’Neillin ymmärrys sarjakuvakerronnasta on monoliittinen. On ilo katsoa, kuinka tekijät tuhoavat aikaisemmassa albumissa huolellaan rakentaman maailman. Liiga on yksi harvoja sarjakuva-albumeita, jota lukiessani olen aidosti liikuttunut. Olen vanha ja kyynistyvä mies, joten tällaiset teoksen aiheuttamat ääritilat ovat harvinaisia.

Toinen merkki kunnianhimosta Egmontilla oli Mike Mignolan mainion Hellboyn julkaiseminen järeänä, lähes 300-sivuisena pakettina. Hellboy on taiteilijan sarjakuva, ei käsikirjoittajan. Piirrettyään vuosia muiden tekijöiden käsikirjoituksia, Mignola pääsi lopulta irrottelemaan kunnolla Hellboyssa. Paranormaaleja uhkia tuhoavasta paholaisesta kertovassa sarjakuvassa näkyvät tekijänsä innostus pulp-kuvastoon ja erilaisiin myytteihin, joita hän kuvittaakin antaumuksella. Hellboyssa vampyyrit, natsit, demonit, supersankarit ja H. P. Lovecraftin tarinoista karanneet jumaluudet riehuvat sellaisella intensiteetillä, että juonessa ei paikoin ole juuri tolkkua. Tarina kulkee sangen tajunnanvirtamaisesti, Mignolan piirtäessä nähtävästi mitä milloinkin huvittaa. Tällä ei lopulta ole merkitystä, sillä Mignolan huumorintaju on pistämätön ja hänen kertojantaitonsa virtuoosimainen. Hellboyta ei ole tarkoituskaan ottaa kovin vakavasti: se on anteeksipyytelemätöntä toimintaviihdettä, yhden Yhdysvaltojen taitavimpien sarjakuvagraafikoiden kuvittamana. Albumi on julkaistu mustavalkoisena, mutta Mignolan piirros toimii myös ilman värejä.

Samoin toimii värittömänä myös tanskalaisen Peter Snejbjergin taide albumissa Valon Prikaati, joka on hetkeen ainoa suomennettu DC:n Vertigo -alanimikkeen sarjakuva. Valon Prikaati -minisarja liikkuu samoilla linjoilla kuin Hellboykin: mytologinen hörhöily yhdistyy pulp-henkiseen seikkailuun, kun joukko jenkkisotilaita päätyy ratkaisemaan Taivaan joukkojen ja vihaisten enkeliäpäirien sodan. Kirjoittaja Peter Tomasi ei vältä kliseitä tai suoranaista jeesustelua: teema uskon löytämisen tärkeydestä aiheuttanee närää ainakin kaltaisissani palavasilmäisissä jumalankieltäjissä. Snejbjerg pelastaa paljon: kuten Hellboykin, Valon Prikaati on täynnä juttuja, joita on ollut ilmeisen hauska piirtää: natseja, splatteria, sotilaita, zombeja ja lentskareita. Hauska on tarinaa lukeakin, vaikkei Snejbjerg mikään Mignolan kaltainen virtuoosi olekaan.

Nämä kolme erikoisjulkaisua osoittavat minulle näkemystä, toimituksellista kunnianhimoa. Samoin on nostettava hattua Ihmesarja-pokkareille, joissa uudelleenjulkaistaan mustavalkoisena supersankarigenren klassikkoinakin pidettyä materiaalia: vuonna 2004 vanhaa Hämähäkkimiestä, vanhaa Ryhmä-X:ää sekä Tomb of Draculaa. Jos tarkkoja ollaan, viimeksi mainittu ei kantanut Ihmesarja-leimaa, mutta julkaisuformaatti oli sama. On hauskaa, että vanhat genresarjakuvat ovat tässä muodossa myös uusien lukijoiden saatavilla, mutta on myönnettävä että klassikot ovat kestäneet aikaa vaihtelevasti. Etenkin Dracula oli erityisen puisevaa törmäilyä, lajityyppinsä kliseiden surullinen vanki. Vaikka voinkin ymmärtää, miksi Marv Wolfmanin ja Gene Colanin kauhuilu upposi aikanaan yleisöön, on vaikea kuvitella sillä olevan paljoakaan annettavaa modernille yleisölle.

Erikoisjulkaisuista, ei sen enempää. Miten säännöllisesti ilmestyvät supersankarijulkaisut voivat vuonna 2004?

Minä rakastan supersankarigenreä kuin vajaaälyistä pikkuveljeä. Ilman supersankareita en lukisi sarjakuvia. Edelleenkin lukuisat suosikkisarjakuvani kuuluvat genreen: vaikka teoriassa supersankarit ovat lastenfiktiota, käytännössä hyvät tekijät osaavat tehdä genressä ajatuksia herättävää viihdettä. Silti kun selaan läpi Egmontin viime vuonna julkaisemia sarjakuvia, kevyt epätoivo hiipii mieleeni.

Aloitetetaan kuitenkin hyvistä. Edelleen skitsofreenisesti nimettyä RYHMÄ-X/X-MEN -lehteä ilmestyi 6 numeroa. Lehden taso on nykyisellään korkea, joten luonnollisesti lopetin sen ostamisen.

Totta puhuen en osta lehteä, koska omista lehdessä parasta aikaa julkaistavat Grant Morrisonin tarinat englanninkielisinä laitoksina. Käsittelen lehden tilan tästä syystä pintapuolisesti.

Olen kirjoittanut tämä aiemmin, ja kirjoitan sen uudestaan: Morrisonin Ryhmä-X on modernin supersankarisarjakuvan merkkipaalu. Morrison ymmärtää Ryhmä-X:n keskeisen konseptin ja laajentaa sitä, nostaen osiltaan sarjan siitä päättymättömien cross-overeiden ja lamaannuttavien saippuaoopperajuonien suosta, johon se upposi viimeistään viime vuosikymmenellä. Kokonaisuutta vaivaavat vaihtelevantasoiset kuvittajat, mutta nyt ollaan Suomessakin päästy vaiheeseen, jossa jokaisella tarinakokonaisuudella on oma kuvittajansa. Tämä antaa sarjalle miellyttävää jatkuvuutta. Morrisonin tarinoiden pitäisi jatkua vuoden 2005 loppuun ja voin vakuuttaa niiden tason vain paranevan loppuhuipennuksen lähestyessä.

Morrisonin tarinoiden ohella on julkaistu Chris Claremontin kirjoittamaa X-Treme X-Men -nimihirvityksellä varustettua sarjaa. Se lienee joidenkin 80-lukua kaipailevien traditionalistien mieleen, mutta minulle sarja näyttäytyi lähinnä koomisena anakronismina. Herää kysymys – miellyttääkö lehti, joka julkaisee rinnakkain sekä Morrisonin että Claremontin tarinoita täydellisesti ketään? Kompromissina se lienee todettu toimivaksi, koska sama linja jatkuu vuonna 2005.

Kuten mainitsin, lehteen päätyy myös Wolverinen viimeisiä vaiheita kronikoiva The End. On surkuteltavaa, että j
ulkaisuohjelmaan päätyy yksi pilkatuimmista Ryhmä-X-tuoteperheen sarjakuvista vuosiin, vaikka lukukelpoiseksikin todettua Wolverine-materiaalia olisi olemassa. Jätetään silti lopullinen tuomio loppuvuoteen, jolloin pääsen itsekin tutustumaan sarjaan.

Wolverine: The Endin kirjoittaneen Paul Jenkinsin luovaa syöksykierrettä pystyi kuitenkin todistamaan vuoden 2004 SPIDER-MAN-lehdissä. Jenkinsiltä julkaistiin kaksi pitkää tarinaa, joissa kummassakin keskityttiin yhteen Hämähäkkimien suosituista roistoista. Molemmat olivat kammottavia. Jenkins paisutti yksikertaiset, ehkä pariin numeroon sopivat tarinat viisiosaisiksi patsasteluiksi. Yritykset syventää roistohahmoja olivat surkuhupaisia: Venom kuolee – muttei kuolekaan. Tohtori Mustekalan isä oli ankara – mutten välitä.

Silloin kun kukaan muu ei kyennyt, Paul Jenkins kirjoitti hyviä Hämähäkkimies-tarinoita. Lyhyitä, humoristisia ja sympaattisia: ominaisuuksia, jotka kaikki puuttuvat Jenkinsin uusista käsikirjoituksista. Syitä Jenkinsin syöksykierteeseen voi arvailla. Marvelin johtoportaan vaatimus kirjoittaa viisi-kuusiosaisia tarinioita tuskin sopi tiivistämisestä pitävälle kirjoittajalle. Kerrotaan myös Jenkinsin sairastaneen pitkään. Oli syy mikä vain, oli sääli nähdä yhden viime vuosien parhaista Hämähäkkimieskirjoittajista rypevän alamaissa.

Lehden toinen kirjoittaja J. Michael Straczynski puolestaan lähinnä polki seisovaa vettä. Nähtiin kelvollisia, muttei mitenkään ikimuistoisia tarinoita. Straczynskia on parjattu hänen tavastaan heittää mystisiä elementtejä verrattain maanläheisenä pidetyn hahmon tarinoihin. Hän kuitenkin osaa kirjoittaa Hämähäkkimiestä ja asettaa tapahtumat hahmon perspektiiviin. Straczynskin tarinat ovat hengeltään Hämähäkkimies-tarinoita, vaikkeivät hyödynnäkään konseptia aina perinteisesti. Siltikään, ei voi välttyä tunteelta, että Straczynski tyytyy pyörittämään posetiivia; että räväkän alun jälkeen hän ei yritäkään tehdä hahmolla mitään varsin uutta tai kiinnostavaa. Piirtäjäveteraani John Romita Jr:n tasokas kuvitus pelastaa paljon.

(Vuonna 2005 olemmekin voineet todeta, että Straczynskin yrityksen järkyttää sarjan status quota ovat – kauniisti sanottuna – jakaneet mielipiteitä.)

Vuonna 2004 Spider-Manin taso ylsi surkuhupaisasta keskinkertaisen huimaaviin korkeuksiin. Ei syytä järjestää paraatia, siis.

MEGA oli vuonna 2004 sangen jakomielitautinen esitys. Kuuden numeron sarjakuvavalintoja väritti kompromissi. Jokseenkin puolelle tarinoista en pysty kuvittelemaan muuta syytä, kuin hahmot jotka niissä esiintyvät. Merkki siitä, että joku, jossain, ajattelee kyynisesti: “Siinä on Wolverine. Se myy.”

Pahin rikkoja tässä suhteessa on numero 5/2004, jossa nähdään Tuomarin ja Wolverinen yhteisseikkailu. Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan kyennyt lukemaan sitä loppuun. Minä yritin. Vannon käsi Alan Moore -sarjakuvalla, että yritin. Kannoin lehteä mukanani viikkoja, tarkoitukseni lukea se. Sen kerran kun pääsin yli puolivälin, nukahdin.

Se on banaali. Se on tylsä. Se on tympeästi kuvitettu. Kaiken lisäksi se on viisi vuotta vanha: tarinassa nähdyt hahmot ovat ehtineet muuttua monasti. Miksi esitellä jo aikaa sitten haudattu status quo Tuomarille? Laajemmin, miksi tämä tarina on julkaistu, kun olisi löytynyt merkittävästi parempia sarjakuvia, joissa nähdään Tuomari ja Wolverine?

Toinen “Wolverine kanteen ja nauraen pankkiin” -ajattelun tuotos lienee numero 3/2004. Sinällään Bruce Jonesin tarina on pätevä jännäri ja Scott Kolinsin taide miellyttävää, mutta kokonaisuus on suloisen yhdentekevää törmäilyä. Jonesin kirjoittama ja Lee Weeksin kirjoittama numero 2/2004 oli omistettu pelkästään Hulkille. Jälleen, Jones kertoo kelpo jännitystarinan mutta kyseessä on vain yksi episodi pidempää tarinakokonaisuutta joka esittää enemmän kysymyksiä kuin mihin ehtii vastata.

Megan parasta sisältöä olivat Ultimate-sarjat Ultimates ja Ultimate Spider-Man. Kumpikaan sarjoista ei lopulta tähtää kovin korkealle. Ultimate Spider-Man mukailee teinisaippuaoopperoiden juonikuvioita, Ultimates taas pyrkii olemaan ison budjetin aivoton toimintaelokuva paperilla. Suurempien teemojen tai merkittävän taiteellisen kunnianhimon etsiminen kummastakaan olisi liiankin anteliasta. Spider-Manin Brian Bendis ja Mark Bagley sekä Ultimatesin Mark Millar ja Bryan Hitch ovat viihdyttäjiä, ja mainioita sellaisia ovatkin. Ei ole millään tavalla merkillistä, että tätä nykyä herrat Bendis ja Millar kirjoittavat sekä perus-Marvelin että Ultimate Marvelin suosituimpia sarjoja. Kun suurin osa supersankarisarjakuvasta on kovin puisevaa, puuduttavaa ja omasta myytistään humaltunutta, on ilo lukea niin sanotusti puhtaalta pohjalta aloittavia sarjoja jotka viihdyttävät pyytelemättä anteeksi olemassaoloaan.

Puisevasta ja puuduttavasta puheen ollen, DC-SPESIAALI teki debyyttinsä vuonna 2004.

DC-Spesiaalin kolme jatkosarjaa olivat kuvituksensa puolesta laadukkaita sarjakuvia, joihin kustantamo oli panostanut. Batman-tarina Hush oli ilmestyessään kuvittaja Jim Leen näyttävä paluu piirtopöydän ääreen, Synnyinoikeus jälleen uusi versio Teräsmiehen alkuperästä ja Valtakunta ja Voima jo jonkinlaiseksi klassikoksi muodostunut “loppunäytös” koko DC-maailmalle. Kaikkia yhdistää tietty surkea huumorittomuus.

Hush on joukon heikoin esitys. Toistakymmentä osaa sisältänyt kokonaisuus on kaavamainen potpuri, jossa käydään läpi tunnetuimmat Batman-viholliset ja Jim Lee pääsee toteuttamaan intohimoaan piirtää Batmanin kengänpohjia henkeäsalpaavalla yksityiskohtaisuudella. Tarinaa koossa pitävässä mysteerijuonessa on lopulta riemastuttavan vähän järkeä.

Synnyinoikeus yrittää päivittää Teräsmiestä 2000-luvulle. Kirjoittaja Mark Waid tavoittaa paikoin olennaisen hahmosta, mutta ottaa tarinansa liian vakavasti. Waid ei kerro, vaan selittää; hän keskittyy perustelemaan, miksi Teräsmies voi olla olemassa tarinan maailmassa eikä oikeastaan kerro mistään mitään. Kesken jätetty Synnyinoikeus vaikuttaa lähinnä yritykseltä ylläpitää Teräsmiehen “legendaa” eikä niinkään oikealta tarinalta.

Valtakunta ja Voima puolestaan saavuttaa mainiosti tavoittelemansa maailmanlopun tunnelman. Vanhojen supersankareiden viimeisiä päiviä kuvittavassa eepoksessa on sellaista kuvitteellisen historian painoa, joka hyvissä DC-tarinoissa viehättää. Kun Waid marssittaa lukijan eteen sukupolven toisensa jälkeen supersankareita ja -roistoja, sarjakuvan maailma tuntuu paikoin elävältä. Vaikka tarina sijoittuukin kuvitteelliseen tulevaisuuteen, on kyse kuitenkin Waidin nostalgiatripistä. Tarinassa vanhat sankarit palaavat eläkkeeltä oikaisemaan nuorempien sankareiden pilaaman maailman vääryyden. Kyseessä on ilmeinen kommentti 90-luvun supersankarisarjakuvan alennustilalle. Siinä missä vertaisteos Marvels kertoo siitä, miten mainioita klassiset supersankarisarjakuvat olivat, Valtakunta ja Voima kertoo siitä, miten huonoja kaikki muut ovat. Se on tympeää, holhoavaa nostalgiaa. Valtakunta ja Voima on supersankarisarjakuva isällesi.

DC:n niin sanotut vaihtoehtonimikkeet – WildStorm, Vertigo – julkaisevat kokeilevaa ja kiinnostavaa genrefiktiota, mutta varsinaisen DC:n sarjakuvat unohtuvat liian usein ihailemaan vanhojen sankariensa ikonisuutta ja takavuosien sarjakuvia. Tuloksena on turhan usein sitä puisevaa ja puuduttavaa, vaikkakin pätevästi koottua sarjakuvaa. Onneksi vuonna 2005 DC-Spesiaalissa nähdään hysteerisen järkiheittoa Teräsmies & Batman -sa
rjakuvaa, jossa kirjoittaja Jeph Loeb vaihtaa vapaalle kahden DC:n suosituimman hahmon kanssa.

Vuosi 2004 ei ollut Egmontin parhaita. Turhan monta yhdentekevää julkaisua, muutama surkuhupaisan huono liikaa. Nyt, elokuussa 2005, kuluva vuosi näyttää paremmalta. Mega keskittyy mainioon Supreme Poweriin ja hyviin Ultimate-sarjoihin, Hämähäkkimiehessä nähdään loppuvuodesta Mark Millarin tarinoita, Ryhmä-X on parempi kuin koskaan ja DC-spesiaalissa nähdään Eduardo Risson ja Darwyn Cooken kaltaisia kiinnostavia kuvittajia. Hiljattain ilmestynyt Hellblazer-kokoelma tulee olemaan yksi vuoden käännösalbumeista, häviten tosin syksyiselle V for Vendetta -käännökselle, jonka suomentaminen on varsinainen uroteko. Mutta aiheesta enemmän – ensi vuonna!

Tagit: DC, Egmont, Marvel.

(Teksti on kirjoitettu lopputalvesta 2005, joka selittänee joidenkin viittausten epäajankohtaisuuden.)

Tämä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta olen viime aikoina ajatellut sarjakuvia. Tarkemmin sanottuna olen pohtinut sitä, miten sarjakuva on taiteena marginalisoitunut; miten sarjakuva alakulttuurina suhteutuu muuhun kulttuuriin. Ymmärrän, että seuraavat havainnot ovat monille itsestäänselvyyksiä, mutta jokainen symbolinen märkä pyyhkeenisku vasten kasvoja on jonkun nuoren idealistin ensimmäinen.

Kuten ehkä tiedättekin, Alan Moore ja David Lloydin V for Vendetta -sarjakuva ilmestyy syksyllä suomeksi. Se on fantastinen sarjakuva, yksi suosikeistani.

Vietin hiljattain aikaa ihmisen kanssa, joka ei lue sarjakuvia. Tämä ei tietenkään estänyt minua puhumasta hänen kanssaan – tai pikemminkin hänelle – sarjakuvista. Puhe oli juuri V for Vendettasta. Näytin mukanani ollutta albumia.

Hänen nopea arvionsa? “Ruma”.

Tämä muistutti jostain olennaisesta. Kyse ei ole pelkästä makuasiasta. Kouliintunut sarjakuvan lukija kaikella todennäköisyydellä tunnistaa David Lloydin taidon, vaikkei välttämättä tämän tyylistä pitäisikään. Hän näkee ruutujaon eleganssin, siirtymien vaivattomuuden, sommittelun tasapainon.

Kerronnalliseen, pitkään sarjakuvaan tottumaton lukija näkee visuaalista kakofoniaa ja tylsän, latistavan melankolisen värityksen. Sarjakuva ei houkuttele, päin vastoin se voi olla jopa luotaantyöntävä, vaikka Lloydin tyyli ei edes merkittävästi poikkea sarjakuvan valtavirrasta.

Sarjakuvan lukeminen on taito, joka pitää oppia. Harrastajat ovat oppineet lukemaan sarjakuvia tiedostamatta, altistumalla nuoresta iästä lähtien pitkille sarjakuvatarinoille, siirtyen lastensarjakuvista ajan myötä haastavampiin teoksiin. Muistan omat virstanpylvääni. Brittiläisen 2000AD-yhtiön mustavalkosarjakuvat näyttivät kymmenvuotiaana silmissäni vastenmielisiltä, mutta varhaisteini-iässä Judge Dredd ja Nemesis -albumit alkoivat kasautua hyllyyni. Alan Mooren ja Eddie Campbellin Helvetistä oli ensisilmäyksellä visuaalisessa läpitunkemattomuudessaan suorastaan pelottava, mutta alkuvaikeudet ylitettyäni aloin nähdä ja arvostaa Mooren ja Cambellin kerronnan nyansseja.

En väitä, että kuvien sarjakuvien lukeminen sinänsä on vaikeaa. Miljoonat nauttivat päivittäin strippisarjakuvista, kuitenkin. Sarjakuvaan luotetaan opetus- ja jopa propagandavälineenä: uutisoitiinhan hiljattain Yhdysvaltain armeijan aikeista julkaista sarjakuvaa lähi-Idän nuorille. (Tosin ottaen huomioon, että Yhdysvaltalaista sarjakuvaa ei lueta Yhdysvalloissa, on ihailtava hanketta ajavien tahojen optimismia.) Sarjakuvan marginalisoitumisesta huolimatta välinettä pidetään edelleen helposti lähestyttävänä.

Kuitenkin on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kunnianhimoinen sarjakuva on sitä vaikeammin lähestyttävä mitä vähemmän sarjakuvaa lukija tuntee. Kulttuurissa yleensä tämänkaltainen jako pienen marginaalin suosimaan taiteeseen ja suuren yleisön viihteeseen ei ole mitenkään epätavallista. Sarjakuva on kuitenkin äpärätaide, joka mielletään kertakäyttöiseksi päivittäistavaraksi. Tämän vuoksi – yleistäen – näyttää olevan vaikea hyväksyä että vaikeasti avautuva sarjakuva olisi taiteellisesti kunnianhimoinen tai monitasoinen; että kyse ei ole lukijan lukutaidon puutteesta vaan teoksen viasta. Sarjakuva ei ole vaikea, se on “ruma”.

Tarinan opetus? Sarjakuvakokoelmasi kaunein taidesarjakuvakukkanen on kaikella todennäköisyydellä satunnaiselle lukijalle epämiellyttävä rikkaruoho.

Tagit: Alan Moore, DC.

On mahdotonta pilkata liikaa Rob Liefeldia ja tämän kyvyttömyyttä koskaan, koskaan mennä pois. Newsarama kertoo Gail Simonen ja Rob Liefeldin tiimin tuuraavan DC:n Teen Titans -lehden vakitekijöitä elokuusta lähtien.

Ei niin, että välittäisin vähääkään, mitä Teinititaanit-lehdessä tapahtuu, mutta aina voi hiljentyä sen seikan ääreen, että elämme maailmassa, jossa monasti kyvyttömäksi todistettu Liefeld saa edelleen töitä. Ja että joku kokee tämän erityisesti mainostamisen arvoiseksi.

Mutta mikä tärkeämpää, artikkeli paljastaa, että Rob Liefeldilla on kotisivut! Robliefeld.netin aloittusivulla lukijan aistien kimppuun hyökätään Liefeldin piiroksista kootulla animaatiolla ja paukauhdusäänillä. Alkujärkytyksestä toivuttua paljastuukin varsinainen aarreaitta: Liefeldin päiväkirja, piirroksia ja jopa Liefeld-seinäpapereita koristamaan tietokoneen näyttöä kieroilla perspektiivellä!

Ohessa, kuva Rob Liefeldin Teinititaaneista juoksemassa pakoon jotakin, joka näyttää valtavalta virtsapurkaukselta. Pelkään pahoin, että elokuussa nähtävä lopputulos on vähemmän hauska.

Tagit: DC.

Katuojassa tällä viikolla:

EX MACHINA: THE FIRST HUNDRED DAYS
DC Comics / WildStorm
Brian K. Vaughan, Tony Harris
136 sivua, värillinen

MADROX: MULTIPLE CHOICE
Marvel Comics
Peter David, Pablo Raimondi
120 sivua, värillinen

SLEEPER: A CROOKED LINE
DC Comics / WildStorm
Ed Brubaker, Sean Phillips
144 sivua, mustavalkoinen

Pohtikaamme jälleen supersankaria. Supersankari-parka on sarjakuvakulttuurin ei-toivottu lapsi. Sitä syytetään amerikkalaisen sarjakuvakulttuurin rappiosta. Yleisö ei tunnu tietävän mitä se haluaa supersankarilta. Välillä ne ovat lapsellisia voimafantasioita, välillä taas liian synkkiä ja väkivaltaisia. Eivät tarpeeksi moderneja. Eivät tarpeeksi perinteisiä.

Ei siis ihme, että supersankari on elänyt viime vuosikymmenet kriisiä. On helppo kuvitella supersankari puimassa nyrkkiä huoneensa tyhjille seinille, kiroavan ei varsinaisesti ketään: “Mitä te vielä haluatte minusta? Mitä vielä?!”

Samankaltaisessa tilassa ovat olleet suuret amerikkalaiset sarjakuvakustantajat. Supersankareiden vanhenevan lukijakunnan ja pienenevien levikkien edessä he ovat yrittäneet tavoittaa uusia yleisöjä julkaisemalla myös muiden genrejen sarjakuvia. Yhtiöiden jakeluverkosto tavoittaa kuitenkin vain sarjakuvakaupoissa asioivan yleisön, joka ostaa – aivan – supersankarisarjakuvia. Ihailtavalla takaperoisella logiikalla kustantajat ovat viime vuosina päättäneet ampua itseään molempiin jalkoihin julkaisemalla supersankarisarjakuvia, jotka on risteytetty jonkin muun genren kanssa. Ajatuksena on kenties myydä tarina lehtimuodossa sarjakuvakauppoihin ja kokoelmina kirjakauppoihin. Sääli vaan, että tuloksena on supersankaritarinoita, jotka eivät kiinnosta kirjakauppayleisöä risteytettynä supersankariyleisön kaihtaman genrefiktion kanssa.

Tällä viikolla Katuojassa arvioidaan muutama sarjakuva, jossa supersankarit vierailevat eri genreissä ja joita kukaan ei niiden ilmestyessä ostanut. Yksin huoneessaan, supersankari itkee viittaansa.

EX MACHINA on erinomainen esimerkki. Brian K. Vaughanin sarjakuva kertoo maailman ensimmäisestä ja ainoasta supersankarista, joka pystyy kommunikoimaan sähkölaitteiden kanssa yhdistyttyään Hudson-joen pohjasta löytyneen muukalaisreliikin kanssa. Kun rikosta vastaan taistelu ei ota luonnistuakseen sankarin kehittämästä kirbyteknologiasta huolimatta, hän päättää lähteä mukaan politiikkaan ja päätyy New Yorkin pormestariksi. THE FIRST HUNDRED DAYS -albumi kokoaa WildStormin julkaiseman sarjan viisi ensimmäistä numeroa, jossa juuri virkaan astunut päähenkilö apulaisineen joutuu selvittämään muun muassa yleisöä shokeeraavan taideteoksen ympärille syntynyttä kohua ja lumiaurakuljettajia murhaavan psykopaatin uhkaa.

Y – the Last Man ja Runaways -sarjakuvista tuttu Vaughan on pätevä sarjakuvakirjoittaja. Hän osaa kirjoittaa vetävää dialogia ja pitää tarinan liikkeessä, onnistuen lähes mahdottomassa: Ex Machina saa New Yorkin kunnallispolitiikan näyttämään kiinnostavalta. Muun muassa Starmanissa kunnostautunut Tony Harris rakentaa tapansa mukaan kiinnostavia ruutusommitelmia. Ihmishahmot hän on piirtänyt valokuvamalleista. Tulokset ovat ilmeikkäitä, joka onkin tärkeää lähinnä keskustelukohtauksia sisältävässä sarjakuvassa.

Ex Machina on viihdyttävää poliittista fiktiota ja Vaughanilla on selvästi ideoita pitkälle tulevaisuuteen. Ei voi kuitenkaan olla ajattelematta, että supersankarielementti on sarjakuvassa täysin tarpeeton. Se, että pormestari on supersankari ei varsinaisesti lisää albumin tarinoihin mitään. Mukana on muutamia hienoja science fiction -henkisiä hetkiä liittyen päähenkilön voimiin, mutta ei voi olla ajattelematta, että pelkkänä poliittisena jännärinä se olisi voinut tavoittaa potentiaalisen yleisönsä paremmin.

SUOSITUS: Ex Machina on viihdyttävä ja paikoin älykäskin sarjakuva. On kiinnostavaa nähdä, pystyykö Vaughan tulevaisuudessa parantamaan sarjakuvaa vaivaavan jakomielitaudin yhdistämällä supersankarielementin tarinaan mielekkäämmin.

MADROX on Marvel hiljattain julkaisema minisarja, jossa supersankarisarjakuvaa yhdistellään noir-henkiseen etsivätarinaan. Kirjoittaja Peter David palaa aikanaan X-Force-sarjakuvassa käyttämiensä mutanttihahmojen pariin. David näyttää välittävän hahmoistaan ja kokonaisuutta värittää tietty jälleennäkemisen tunnelma.

Tarinan keskipisteenä on Jamie Madrox, jonka supervoima on Marvel-hahmoksikin sangen kahjo: hän pystyy luomaan itsestään kopioita. David saa paljon irti Madroxin kyvyistä. Sarjakuvassa Madrox on lähettänyt kopioitaan ympäri maailmaa oppimaan taitoja ja elämään elämiä tämän puolesta tullakseen myöhemmin sulautetuksi takaisin isäntäänsä uusine muistoineen. Tarina alkaa, kun kuolettavasti haavoittunut kopio raahautuu Madroxin vasta-avatun etsivätoimiston ovelle. David kehittelee hauskaa noir-pastissia, kun Madrox lähtee selvittämään “itsensä” murhaa.

Suomalaiset muistanevat Davidin pitkän ja laadukkaan rupeaman Hulkin kirjoittajana. Hänen vahvuutensa on aina ollut hahmovetoinen huumori, joka on auttanut hänen töitään erottumaan edukseen patsastelevasta massasta. Myös Madrox on hauska sarjakuva. Huumorintaju auttaa Davidia tasapainottelemaan eri genrejen välillä. Hänen Madroxinsa haluaa kovasti leikkiä kovapintaista etsivää, mutta todellisuudessa ei tiedä lainkaan mitä on tekemässä ja päätyy törmäilemään vaaratilanteesta toiseen.

Madrox on ensisijaisesti supersankarifiktiota ja sellaisena sangen onnistunutta. Kuvittaja Pablo Raimondin kevyesti karrikoiva tyyli ei ole kovin kiinnostavaa, mutta pitää tarinan liikkeessä ja helppona seurata. Kokonaisuuden suurin heikkous on itse tarina, joka on lopulta melko ennalta-arvattava salapoliisijuttu. Mitkään juonenkäänteet eivät ole erityisen yllättäviä ja tarinan roistot ovat kovin värittömiä ja tylsiä. Valitettavaa on myös, että tarinan sivujuonet eivät koskaan kunnolla yhdisty. Vaikka alun alkujaan minisarja olikin, Madrox vaikuttaa enemmän jatkuvan sarjan avauskappaleelta. Davidin toiveajattelua, kenties?

SUOSITUS: Vaikkei Madroxin noirilla maustettu supersankaritarina kummoinen olekaan, Davidin humoristinen ote hahmoistaan pitää kokonaisuuden kasassa. Kevyttä ja hauskaa viihdelukemista.

SLEEPERISSA supersankarifantasiat ja vakoilufiktio kohtaavat. Myös se on WildStormin julkaisema. Genrejen sekoittaminen kaupallisiksi epäonnistumisiksi näyttää olevan WildStormin erikoisalaa. Ilmeisesti joko hyvät kritiikit tai kokoelma-albumeiden menekki on pitänyt Sleeperin hengissä, sillä nyt ilmestynyt kokoelma on järjestyksessä jo kolmas.

Holden Carver on supervoimainen salainen agentti joka on soluttautunut huippuälykkään Tao-supervihollisen johtamaan rikollisorganisaatioon. Paha vaan, että ainoa mies, joka tietää ettei Carver ole loikkari vaan kaksoisagentti, makaa koomassa. Carver puolestaan alkaa menettää uskoaan asiaansa ja päätyy yhä syvemmälle vihollistensa joukkoon. Carver on hienosti tyypitelty antisankari, jonka joustava moraali antaa hänen muuttua toistuvasti entistä välinpitämättömämmäksi teoistaan. Onko lopulta väliä, kenellä hän on töissä jos hän tekee pahaa yhtä kaikki? Kirjoittaja Ed Brubaker liikuttaa Carveria kiinnostavasti harmaalla alueella.

Kuvituksesta vastaan Sean Phillips, joka on kuvittanut muun muassa X-Menia. Toisin kuin X-Menissa, Sleeperissa Phillips pääsee loistamaan. Hänen kulmikas ja rosoinen tyylinsä välittää täydell
isesti Brubakerin tarinan hengen. On myös hauskaa, miten paljon Phillips ja Brubaker saavat mahtumaan yhdelle sivulle: Sleeperissa tapahtuu jatkuvasti ja paljon. Viime aikoina supersankarisarjakuvissa suositusta dekompressoidusta tyylistä ei näy Sleeperissa jälkeäkään. Olen kahta mieltä värittäjä Carrie Strachanin työstä. Hän käyttää paljon ruskeaa ja harmaata. Vaikka toisaalta väritys sopii tarinan henkeen, tekee tummien sävyjen runsaus kokonaisuudesta tylsän näköisen.

Brubaker suhtautuu Sleeperin supersankarielementteihin tietyllä ironialla. Hän iskee silmää lukijalle: molemmat tietävät, mistä puhutaan. Hykerryttäviä ovat esimerkiksi kohtaukset, jossa superroistot istuvat juomassa ja kertovat toisilleen “salaisia alkuperiään” vanhojen supersankarilehtien tyyliin. Lopulta Brubaker kuitenkin syleilee supersankarielementtejä tyylikkäästi, ei häpeillen mutta tiedostaen niiden merkityksen tarinalle. Supervoimat ja avaruusolioiden kojeet ovat koko ajan esillä ja pitävät tarinan liikkeessä, mutta silti Sleeper ei kerro niistä. Se kertoo Holden Carverista ja tämän matkasta kohti tuhoa.

Sleeperin lukeminen kannattaa aloittaa joko sarjan ensimmäisestä kokoelmasta tai Point Blank -albumista, joka on eräänlainen esiosa tarinalle.

SUOSITUS: Sleeper on monitasoista, anteeksipyytelemätöntä ja haastavaa toimintaviihdettä. Suosittelen.

Tagit: DC.

Edellisessä kolumnissani valittelin supersankarisarjakuvan kieroutuneesti nostalgista nykytrendiä. Vielä en kuitenkaan ole valmis heittämään pyyhettä kehään. Pimeyden voimat voivat raiskata sankareiden mieliä ja mielitiettyjä, mutta vielä ei ole aika luopua toivosta. Ketkä jatkavat taistelua hyvän supersankarisarjakuvan puolesta? Ketkä johtavat heidät voittoon?

Genressä, jossa kunnianhimoisuus on viime aikoina tarkoittanut “kuka keksii obskuureimman hahmon tapettavaksi”, tämän vuoden kunnianhimoisin projekti on GRANT MORRISONIN Seven Soldiers of Victory. Seitsemän uusiin kuosiin muokatun supersankarin seikkailuista kertova Seven Soldiers koostuu aloitus- ja lopetusspesiaaleista sekä seitsemästä neliosaisesta minisarjasta, joiden tarinat nivoutuvat yhteen ilman että yhden ymmärtämiseksi olisi pakko lukea toisia. Tai niin ainakin Morrison väittää. Mielenkiintoisinta projektissa on se, pystyykö Morrison lunastamaan lupauksensa, vai lässähtääkö kaikki aivan totaalisesti. Morrison yrittää pitää seitsemää palloa ilmassa samanaikaisesti, ja hän on tämänhetkisistä supersankarikirjoittajista ehkä ainoa, jolla on mitään mahdollisuuksia onnistua siinä.

Ensimmäinen spesiaali ilmestyi jo, ja yllätyksekseni sitä voisi parhaiten kuvailla aivan liian tutulla sanaparilla “grim & gritty”. Siinä mielessä “grim”, että tarina ei pääty onnellisesti. Sen ei pitäisi olla kovin paha spoileri, sillä pahiksia ei tietenkään voi nujertaa ennen kuin eepos on kunnolla ehtinyt alkamaankaan, ja spesiaalissa esiintyvät “seitsemän sotilasta” — jos mukaan lasketaan myös hänet, joka ei vastannut kutsuun — eivät ole ne, joista tulevat minisarjat kertovat. Siinä mielessä “gritty”, että suuri osa tarinasta tapahtuu autiomaassa, jota kuvatessaan Prometheasta tuttu piirtäjä J.H. Williams moduloi piirrosjälkeään hyvin giraudmaisen hiekanmakuiseksi. Lopputulos on jotenkin epätyydyttävä, melkeinpä ahdistava, mutta ehkä tarkoitus onkin järjestää minisarjoille sen verran synkät lähtökohdat, että ne tuntuvat sitäkin enemmän riemukkaammilta.

Ellei Seven Soldiers kuitenkaan tarjoile sitä vallatonta seikkailuhenkeä, jota odotan, Morrisonilta on tulossa toinenkin sarjakuva, jonka ei ainakaan pitäisi tuottaa sellaista pettymystä. All-Star Superman on Morrisonin definitiivinen tulkinta Teräsmiehestä, maailman parhaasta supersankarista. Taannoisessa Newsaraman haastattelussaan Morrison ainakin sanoi paljon oikeita asioita, mukaanlukien sen, että Teräsmies ei ole Jeesus, että Kill Billin Teräsmies-monologi oli Tarantinon loistavan uran heikoimpia hetkiä, ja että Teräsmies ei ikinä tapa. Siitä en ole aivan varma, että Teräsmiehen kämmenestä singahtava mini-Teräsmies on loistava tarinaidea, mutta täytyy muistaa, että Morrison popsii sieniä. Joka tapauksessa laadun toisena takuuna on FRANK QUITELY, joka on kuvittajana supersankareille sitä, mitä Morrison on kirjoittajana. Quitelyn ensimmäinen kansi All-Star Supermaniin visualisoi täydellisesti Morrisonin haastattelussaan mainitseman mielikuvan Teräsmiehestä pilven päällä varjelemassa meitä kaikkia, kuitenkin niin rentona kuin vain täysin haavoittumaton mies voi olla.

Tai sitten hän on tarpeillaan, mikä ei tosin ole kovin kivaa alapuolella olijoille. Superdickerykin on kiistämättä osa Teräsmiehen ikimuistoista historiaa.

Ei kuitenkaan sen enempää historiasta; palataan tulevaisuuteen, ja tulevaisuus on nyt. Kun sarjakuvassa voi piirtää mitä vain, kuinka niin monet taiteilijat voivat tyytyä vain imitoimaan elokuvissa ja televisiossa tehtyjä asioita? Tämän kysymyksen esittävät ANDY ja LARRY WACHOWSKI alkupuheessaan Burlyman Entertainmentin ensimmäiseen jatkuvaan sarjakuvalehteen “Doc Frankenstein”. Haaste on tietenkin kova, sillä Wachowskien Matrix-elokuvien vaikutteilta on nykyään mahdoton välttyä populaarikulttuurissa. Wachowskit ovat itse ottaneet härkää sarvista päästämällä valloilleen Matrix-elokuvien ulkoasusta pitkälti vastanneet sarjakuvataiteilijat STEVE SKROCE ja GEOF DARROW, ja häpeämätön ratkaisu näyttää todella lupaavalta. Darrow’n ideoima ja Skrocen piirtämä Doc Frankenstein on yhdistelmä Mary Shelleyn ikonisesta hirviöstä ja pulpsankari Doc Savagesta, ja Darrow’n Shaolin Cowboy on… jotain aivan muuta. Darrow’n hillittömästi ylilyövä kuvitustyyli on ilmeisesti kehittynyt patologiseksi Matrixin konseptipiirustusten parissa. Shaolin Cowboyn ensimmäinen numero sisältää viiden aukeaman pituisen panoraamakuvan nimihenkilöä jahtaavasta joukkiosta, jonka hän seuraavilla 11 sivulla silppuaa sensuroimattomalla Darrow-tyylillä.

Wachowskien osuus Shaolin Cowboyssa rajoittuu aiempien tapahtumien kertaukseen ns. ass-ologissa, joka esitetään Cowboyn ratsuna ja matkakumppanina toimivan aasin suulla. Doc Frankensteinissa sen sijaan he vastaavat käsikirjoituksesta, joka on virkistävä vastapaino Matrixien postmodernista hengellisyydestä, joka kaikessa viihdyttävyydessään sai minut kyllä hieman epäilemään veljesten otetta todellisuudesta. Doc Frankenstein on kuitenkin röyhkeän poleeminen satu sekulaarin tieteen äärimmäisen ruumiillistuman taistelusta uskonnollista ahdasmielisyyttä vastaan. Tosin on olemassa se vaara, että Matrixien tavoin Doc Frankensteinin mustavalkoinen alkuasetelma paljastuu valheelliseksi tarinan edetessä, mutta toistaiseksi aion nauttia siitä, kun Frankensteinin hirviö lahtaa miekanmuotoisin ristein koristautuneita Jumalan kommandoja.

Kuusi voiton sotilasta on koossa, mutta kuka on seitsemäs? On monia muitakin tekijöitä, joiden tämänhetkisestä tuotannosta pidän kovasti. Kurt Busiekin Conan on yksi suosikeistani, ja myös Busiekin Astro City jatkuu tänä vuonna pitkään viivästyneellä The Dark Age -minisarjalla. En kuitenkaan odota Busiekilta mitään todella poikkeuksellista, vaikka Silver Agentin viimein paljastuvan kohtalon olisikin syytä olla kaiken odotuksen arvoista. Fabian Nicieza jatkaa Busiekin luoman Thunderboltsin kirjoittajana, ja lehti on oikeastaan nyt parempi kuin koskaan aiemmin kuvittaja Tom Grummettin ansiosta. Thunderboltsin valttina ovat toinen toistaan seuraavat yllätyskäänteet, mutta valitettavasti kaikista suurin yllätys olisi se, että Thunderboltsia ei lakkautettaisi seuraavan vuoden aikana. Muutama nimi on tehnyt minuun vaikutuksen aivan hiljattain, esimerkiksi Dan Slott She-Hulkillaan ja Brian K. Vaughan Runawaysillä, mutta vielä en ole tutustunut heidän tuotantoihinsa laajemmin. Sitten on sellainen tapaus kuin Warren Ellis, joka aina onnistuu tuottamaan minulle pettymyksen kyynisyydellään ja kaavamaisuudellaan. Toisin kuin useimmat kollegansa, Ellis kuitenkin on oikeasti kunnianhimoinen ja yrittää aina tuoda teoksiinsa uudenlaisia ideoita. Sääli vain, että hän alistaa kaiken muun, juonta ja hahmoja myöten, ideoiden palvelukseen. Kaikkein arveluttavin kandidaatti olisi ehkä sittenkin Jeph Loeb, joka tuntuu taiteilevan riemastuttavan ja kammottavan rajaviivalla, mutta se onkin jo aivan eri kolumni se.

Ehkäpä eniten potentiaalia on taiteilijassa, johon olen jo täysin menettänyt uskoni, mutta j
olla on tänä vuonna taas uusi mahdollisuus nousta takaisin alan kärkinimien joukkoon. Hän on Robert Rodriguezin apulaisohjaaja FRANK MILLER. Millerin sarjakuviin perustuva Sin City -elokuva on juuri tulossa ensi-iltaan Yhdysvalloissa, ja ehkä se avaa Millerille uuden uran Hollywood-ohjaajana, mikäli Millerin All-Star Batman and Robin osoittautuu yhtä kauheaksi kököksi kuin edeltäjänsä The Dark Knight Strikes Again. Mutta ehkä niin ei käy. Ehkä Miller unohtaa Yön Ritareissa kehittelemänsä mielisairaan terroristi-Batmanin, ja kaivaa esille Ensimmäisessä vuodessa käyttämänsä sympaattisemman kuvauksen hahmosta. Todennäköisyydet ovat ehkä aika heikot, mutta onhan se mahdollisuus olemassa. All-Star Batman and Robin voi olla tämän vuoden paras supersankarisarjakuva. Voiton seitsemännen sotilaan tarvitsee vain vastata kutsuun.

Tagit: DC.