Katuoja

Viime viikolla kommentoin uutista, jonka mukaan Yhdysvaltain tuleva presidentti Barack Obama keräilee Spider-Man ja Conan the Barbarian -lehtiä. Ivasin kyynisesti ajatusta, että Obaman kiinnostuksella sarjakuvia kohtaan voisi olla sama vaikutus sarjakuvien myyntiin kuin presidentti Kennedyn James Bond -harrastuksella väitetään olleen kyseisen kirjasarjan menestykseen.

Ehkä pessimismini oli kuitenkin aiheetonta. Ehkä tämä pikku-uutinen kanadalaisessa Times Colonistissa on vain alkusoitto suurelle Hämähäkkimies-renessanssille. Uutisessa haastatellaan Victorian kaupungissa sarjakuvakauppaa pyörittävää Gareth Gaudinia, joka kertoo myyvänsä tällä hetkellä 30-35 Spider-Man-lehteä päivässä. Aiemmin hän myi niitä kolme tai neljä viikossa, ja melkein kaikki uudet ostajat ovat maininneet Obaman.

Myynti on siis 70-kertainen.

Tosin Gaudin ei sano, kuinka kauan tämä myyntipiikki on tähän mennessä kestänyt, emmekä tietenkään voi tietää, kuinka kauan se tulee vielä jatkossa kestämään. Ja kyseessä on vain yksi kauppa alueella, jolla on jo aiempia yhteyksiä Hämähäkkimieheen (Todd McFarlane asui ennen läheisessä Maple Bayn kaupungissa). Mutta jos ekstrapoloidaan hurjasti ja oletetaan, että myynti on kasvanut universaalisti samassa suhteessa tuoreimman numeron kohdalla, niin normaaliin n. 70 000 kappaleen myyntiin verrattuna lehtiä menisi kaupaksi n. 4 900 000 kappaletta.

Viisi miljoonaa.

Mikään yksittäinen sarjakuvalehden numero ei ole myynyt Yhdysvalloissa niin paljon sitten 90-luvun spekulaatiomarkkinoiden uusi-ykkösnumero-erikoishologrammipainatus-vaihtoehtokansi-villitysten (Todd McFarlanen Spider-Man #1 myi 2,5 miljoonaa kappaletta vuonna 1990).

Pystyvätkö amerikkalaiset kuluttajat tekemään uuden presidenttinsä johdolla sarjakuvalehdestä taas hittituotteen? Mitä tähän sanoo Puuha-Pete?

(h/t Lurker)

Tagit: Barack Obama, Marvel, Spider-Man.

Alla havaintoja The Incredible Hulk -elokuvasta. Sisältää juonipaljastuksia.

Hulk on jättimäinen vihreä hirviö, joka toimii vihalla. Energiaa riittää, sillä Hulkin viha ulottuu myös käsitetason olioihin. Elokuvassa näemme, miten Hulk on vihainen sateelle – mahdollisesti alluusio James Kochalkan Hulk-sarjakuvaan tai Ang Leen Hulk-elokuvaan, jossa Hulkin isä on nanoteknologiasta tehty ukkospilvi ja/tai metafora. Elokuvan lopussa Hulk suuttuu kirjeen kirjoittamiselle, sillä, en tiedä, kirjeet ovat kusipäitä. Päätellen kritiikeistä, tietokonegrafiikan esittämä Hulk ei ilmeisesti ole riittävän realistinen. Koska luoja tietää, että jättimäinen vihreä mies joka käyttää autoja nyrkkeilyhansikkaina on selvästi maailman realistisin asia.

“Lopultakin, olen löytänyt elokuvan juonen!”

Bruce Banner (Edward Norton) on gammasäteilyllä myrkytetty mies, joka muuttuu Hulkiksi aina kun suuttuu tai, kuten Louis Leterrier meille opettaa, kiihottuu seksuaalisesti. Banner on myös nerokas tiedemies. Hän demonstroi tätä ilmiantamalla itsensä ja saattamalla läheisensä vaaraan tämän tästä. Hän hyppää helikopterista kuolemaansa sillä hei, se toimi Ylivertaisissa.

Liv Tyler esittää Betty Rossia, joka on Bannerin kärsivä rakastettu. Hänen supervoimansa on kyky itkeä koko ajan, joka tilanteessa. Lisäksi hän kulkee jatkuvasti suu auki aivan kuin hän yrittäisi pyydystää hyönteisiä. Myös Ross on nerokas tiedenainen, joka ilmenee tavasta, jolla hän toisinaan käyttää valkoista takkia.

Joku tyyppi esittää Leonardia, Bettyn poikaystävää. Betty jättää tämän, koska hän ei kärsi säteilymyrkytyksestä, ei ole armeijan jahtaama eikä muutu vihreäksi hirviöksi aina kun saa erektion.

William Hurtin esittämä “Thunderbolt” Ross on Hulkin verivihollinen ja Yhdysvaltain armeijan kenraali. Ilmeisesti Hurt ei ole lukenut käsikirjoitusta, vaan näyttelee Rossia aivan kuten hahmo olisi edes jollain pinnallisella tasolla ei-mielipuoli. Ross on palkittu kenraali, joka johtaa Yhdysvaltain armeijan vihreiden mutanttien jahtaamisjaosta. Hänen Hulkinvastaisiin strategioihinsa kuuluvat muun muassa neulapyssyillä varustetut kommandot, erittäin lähellä Hulkia lentävät helikopterit ja kymmenien miesten tapattaminen ilman järkevää syytä. Jatko-osassa hän yrittää taltuttaa Hulkin antamalla tälle synttärilahjan, jonka sisällä onkin pommi, joka räjähtää ja nokeaa Hulkin kasvot.

Tim Roth esittää Emil Blonskya, joka on ei mistään järkevästä syystä venäläis-brittiläinen sotilas. Hän super-multietnisyytensä kuitenkaan ei auta tätä voittamaan Hulkia. Onneksi Yhdysvaltain armeijan vihreiden mutanttien jahtaamisjaostolla on ylijäämävarasto 60 vuotta vanhaa supersotilasseerumia, jota Ross on valmis jakamaan Blonskylle jostain syystä. Supersankarifanien mielestä tämä on megasiistiä (Kapteeni Amerikka!), muun yleisön mielestä aavistuksen omituista. Blonsky käyttää Kapteeni Neuvosto-Britannian supervoimiaan ensin ampuakseen Hulkia mahdollisimman pienikaliiperisella aseella, sitten seisoakseen Hulkin edessä niin että Hulk voi rikkoa jokaisen luun tämän ruumissa. Blonsky on myös palkittu sotaveteraani ja taktinen nero.

“Tässä, Bruce! Lisää juonta!”

Joku toinen tyyppi esittää Samuel Sternsia, joka on myös nerokas tiedemies. Hän pakottaa Bannerin muuttumaan Hulkiksi, mutta sitä ennen sitoo hänet kiinni ohuilla nahkavöillä, jotta kerrostaloja rikkova hirviö ei pääsisi pakoon.

Robert Downey jr. tekee cameo-roolin ilmestymällä Robert Downey jr.:n luontaiseen elinympäristöön, baariin, elokuvan lopussa. Robert Downey jr.:n cameo on käsittämätön kaikille, paitsi pakkomielteisesti netin leffapalstoja lukeville. He harmittelevat sitä, että baarissa ei vierailtu aiemmin, sillä sitten olisimme saaneet Rautamies vs. Hulk -elokuvan.

Juoni puuttuu kokonaisuudesta merkillisesti melkeinpä kokonaan ja koostuu lähinnä Bannerin yrityksestä päästä pisteestä A pisteeseen B ja noin seitsemästäkymmenestä toimintakohtauksesta.

“Olen ansassa The Transporterin ohjaajan elokuvassa!”

Tagit: elokuva, erektio, Marvel.

Amerikan yhdysvallat täyttää tänään 231 vuotta. Toissapäivänä Yhdysvaltain presidentti George W. Bush poisti vankeusrangaistuksen, jonka liittovaltion tuomioistuin oli langettanut hänen varapresidenttinsä entiselle avustajalle valavilpistä ja haitanteosta oikeustoimille tutkimuksessa, joka kohdistui hänen hallintonsa jäseniin, itse varapresidenttiä myöten. Mark Waid reagoi tapahtuneeseen John Rogersin blogin kommenteissa näin:

As I have said to you before, it’s a good thing I’m no longer on Captain America, because I would be morally compelled, under the Cheney Administration, to write stories that would put me on the guest list at Wizard World Guantanamo.

Tästä tietenkin heräisi kysymys, minkälaisia tarinoita Kapteeni Amerikan tämänhetkinen kirjoittaja olisi moraalisesti pakotettu kirjoittamaan — heräisi, ellei Kapteeni Amerikka olisi hiljattain tapettu, pian sen jälkeen kun Marvel Comics oli antanut skottilaisen sosialistin kirjoitettavaksi tarinan, jossa Kapteeni Amerikka polvistuu poliisivaltion ja sotilasteollisen koneiston edessä.

Voisimme myös kysyä, mitä asiaan sanoisi Frank Miller, jonka vuosina 2001-2002 ilmestynyt Yön ritari iskee jälleen yllytti lukijoita nousemaan kapinaan korruptoitunutta poliittista järjestelmää vastaan aina viimeistä osaansa myöten, vaikka kesken sarjan teon tapahtunut syyskuun 11:nen terroristi-isku pistikin tarinan osittain uusiksi. No, hänellä saattaa vielä mennä muutama vuosi siinä, kun hän yrittää tehdä propagandasarjakuvaa terroristijärjestöstä, jota hänen maansa koko väestö jo inhoaa, ja jonka etäpesäkkeet eivät enää osaa tehdä yksinkertaisimpiakaan pommeja oikein.

Steve Englehart kirjoitti Watergate-skandaalin ja Vietnamin sodan jälkimainingeissa tarinan, jossa Steve Rogers luopuu Kapteeni Amerikan roolista, koska hän ei enää tuntenut voivansa edustaa Yhdysvaltain hallitusta. Hän palasi Kapteeni Amerikaksi tajuttuaan, ettei hänen ole tarkoituskaan edustaa hallitusta, vaan Yhdysvaltojen ihannetta. Sitä, mitä se voisi olla, mitä sen pitäisi olla.

Toivottavasti joku — luultavasti ei Mark Waid, varmasti ei Frank Miller, mutta joku — herättää Kapteeni Amerikan kuolleista ensi vuoden heinäkuun 4:nteen mennessä.

Tagit: Frank Miller, Marvel.

Muistatteko vielä toissaviikkoisen moraalin rappeuman? Jos ette, Comics Journalin blogissa on yhteenveto Internetin kahtia halkaisseesta pyykkikorikriisistä.

Marvel on kuitenkin päättänyt, etteivät tyttöjä kourivat lonkerot ja pyllistelevät supertyttöystävät riitä. Tämä Marvel Zombies -albumin viimeisin varianttikansi on aiheuttanut hysteerisiä oireita englanninkielisen maailman sarjisfaneissa:

Hyvä on, kuvassa on Mary Janen mätänevä ruumis flirttailemassa lukijalle. Pohdittavaksi jää, miksei hän ole pesemässä pyykkiä?

Tagit: Linkit, Marvel.

Seuraa tiivistelmä valituista The Beat -blogin artikkeleista viimeisten parin viikon ajalta. (Kun varastat, varasta parhailta, ja The Beat on The News Blog of Comics Culture, oman julistuksensa mukaan.)

Erektion ehkä muistattekin. Sen jälkeen tuli tämä patsas:

Tuolta näyttää, kun taitavan kuvittajan pikkutuhma pin-up -kuva muunnetaan palaksi muovia.

Adam Hughes on paras siinä, mitä Adam Hughes tekee, mutta hänellä on vielä opittavaa taiteen luonteesta. Vastaus hänen kysymykseensä, onko jokin seksististä tai naisvihaista, jos sitä ei ole tarkoituksella sellaiseksi tehty, on — kyllä se voi olla. Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ja hyvät tarkoitusperät ovat vain kadotuksen katukiviä.

Monilla meistä on tietenkin se etuoikeus, että pyykkikorin ääressä pyllistelevän naisen näkeminen ei herätä minkäänlaisia kysymyksiä omasta minäkuvastamme tai asemastamme yhteiskunnassa, joten Mary Jane -patsaan aiheuttamaa kohua kuvailtiin myös pelkkänä myrskynä vesilasissa, ja verrattuna siihen, mitä oli vielä tulossa, se olikin sitä.

Marvelin päätoimittajalla Joe Quesadalla ei ollut juurikaan sanottavaa Mary Jane -patsaasta, mutta tätä Heroes for Hire #13:n kantta hän kommentoi sanomalla, että a) hän ei ole tarpeeksi perillä mangasta tietääkseen, mikä tämä “lonkeroraiskaus”-juttu on, mistä kaikki puhuvat, mutta b) siitä ei kuitenkaan ole kyse tuossa, niljahirviöillä vain sattuu olemaan lonkerot, ja c) kansitaiteilija on nainen, ettäs tiedätte.

a) Tunne vihollisesi, sanoi Sun Tzu, mutta mitäpä Quesada tietäisi jonkun itämaalaisen tuotannosta. b) Niljahirviöillä sattuu olemaan lonkerot, joilla ne istuttavat muniaan toisten olentojen kehoihin, à la Alien. En muista, annettiinko Claremontin ikinä kutsua sitä raiskaukseksi, mutta lukisit nyt urpo edes oman firmasi sarjiksia. c) Kukaan ei valitse kaikkia vaikutteitaan tietoisesti, ei edes nainen. Jos vallitseva kulttuuri, oli se sitten itämainen tai länsimainen, väittää tuota normaaliksi ja positiiviseksi naiskuvaksi, miksi ei naistaiteilija, kaikkea hyvää tarkoittaen, omaksuisi sitä?

Ja ehkä suurin rikos tuossa kannessa on se, että sen mainostama lehti ei edes sisällä pornoa. Rehellinen porno on eri asia, mutta tuo on jotain paljon alhaisempaa, tuo on silkkaa… markkinointia.

Mistä päästäänkin viimeisimpään vaiheeseen moraalin rappeutumisessa. Seven Seas -kustantamo peruutti Kaworu Watashiyan Nymphet-mangan julkaisemisen englannin kielellä, koska sen sisältö osoittautui amerikkalaisille markkinoille sopimattomaksi. Kiire napata potentiaalisen menestystuotteen lisenssi johti siihen, että alkuperäinen julkaisupäätös tehtiin vain ensimmäisen kokoelman perusteella. Nymphet vaikutti huumorisarjakuvalta, jossa pikkutyttö yrittää saada opettajansa vaikeuksiin käyttäytymällä hänen seurassaan äärimmäisen sopimattomasti (kts. kuva), mutta vähitellen ihastuu häneen oikeasti.

Sarjan edetessä siitä paljastui jotain vielä pervompia piirteitä (en ole vielä onnistunut saamaan selville, tarkalleen ottaen mitä), ja kustantamon pomo Jason DeAngelis päätti tehdä julmaa väkivaltaa sananvapaudelle päättämällä olla julkaisematta jotain, mitä ei halunnut julkaista.

Yleisesti ottaen ei ole järkevää kommentoida sellaista teosta, mihin ei ole itse tutustunut. Siksi en voi kummemmin kommentoida Nymphetiä tai, kuten jotkut ovat tehneet, sen vertautumista Alan Mooren ja Melinda Gebbien Lost Girlsiin, joka on sitä aiemmin mainitsemaani rehellistä pornoa.

Se on ilmeisesti myös lapsipornoa. En todellakaan voi selventää asiaa, koska minulla ei ole tapana ostaa mitään niin kallista sarjakuvaa ilman, että olen ensin lukenut sitä (eikä sitä virallisesti saa myydäkään EU:ssa ennen vuotta 2008 Peter Panin tekijänoikeuksien takia). Olen kuitenkin lukenut Mooren Smaxin, joka on värikäs satuseikkailu, jonka sankari harrastaa sisarensa kanssa insestiä, tai kuten faaraot sitä kutsuivat, avioliittoa. Tabujen rikkominen on Mooren leipätyö. Tai ei ehkä sittenkään: Tabujen rikkomista hän harrastaa huvikseen, mutta hänen leipätyönsä on kuvitteellisten tarinoiden kertominen.

Tagit: Linkit, manga, Marvel.

FURY: PEACEMAKER
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti, Rodney Ramos
144 sivua

Jos George Clooney ei olisi jo tehnyt Peacemaker-nimistä elokuvaa, tämän Nick Fury -tarinan filmatisoinnin hänen agenttinsa olisi voinut kelpuuttaa. Ei aasialaisten huorien laumoja, mitä nyt yksi kevytkenkäinen lontoolaisnaikkonen. Ensimmäisen Fury-minisarjansa mustan huumorin sijasta Ennis on tehnyt Fury: Peacemakerin sotahistoriaan pohjautuvien War Stories -sarjakuviensa tyylillä.

Tarina alkaa Tunisiasta vuonna 1943, kun nuori kersantti Fury jää ainoana eloon komppaniastaan. Kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen, menee ja Fury joutuu tekemään hyödyttömäksi osoittautuvan luutnantin työn yrittäessään pitää miehensä hengissä. Lopulta vain onnenkantamoinen pelastaa hänet kuolemalta. Ohiajava saksalainen kenraali jättää Furyn odottamaan peräjoukkoja, koska hänen jeepissään ei ole tilaa vangeille. Kenraalin jatkaessan matkaansa hän antaa Furylle neuvon, jolla on kauaskantoiset seuraukset: Jos haluaa olla hyvä sotimaan, siitä täytyy oppia nauttimaan. Vihollislinjojen takana toimiva brittien SAS-ryhmä pelastaa Furyn, joka pääsee paluumatkalla kokeilemaan uutta elämänasennettaan .50-kaliiperisen konekiväärin takana.

Loppuvuodesta 1944 Fury on Lontoossa ja saa komennuksen liittoutuneiden huippusalaiseen operaatioon koodinimeltään Rauhantekijä. Tavoitteena on murhata saksalaisten Siegfried-linjan puolustuksesta vastaava Stephen Barkhorn, nykyinen kenttämarsalkka, joka osoittautuu Furyn hengen Tunisiassa säästäneeksi kenraaliksi. Suunnitelman mukaan Barkhornin kuolema aiheuttaisi sekasorron, jonka avulla liittoutuneiden joukot pääsisivät etenemään Berliiniin lopettamaan sodan nopeammin. Iskuryhmä tekee laskuvarjohypyn Saksaan, mutta saavuttuaan kohteeseensa Rollwagen kartanoon, he eivät löydäkään Barkhornia vaan hänen everstiluutnanttinsa Hans von Stehlen, jonka kertomus kääntää tilanteen päälaelleen: Hänen mukaansa Barkhorn on lähtenyt Berliiniin tappamaan Adolf Hitlerin. Palatessaan rintamalle hän määräisi saksalaisjoukot antautumaan, ja sota olisi ohi. Furyn ja kumppaneiden tehtävän onnistuminen merkitsisi siis sodan jatkumista.

Fury: Peacemaker kuuluu Ennisin sotasarjakuvien ykköskastiin. Ensimmäisen minisarjan karkea huumori ja ylilyödyt karikatyyrit ovat jääneet pois. Ennis kuvaa vakavastiotettavasti, kuinka sotilas voi oppia pitämään sodasta niin paljon, että hän voi pitää sodan jatkumista parempana vaihtoehtona kuin sen loppumista. Vaikka käännekohdassa Barkhornille ja von Stehlelle pedataan sankarin rooleja, loppujen lopuksi heitä ei esitetä yksioikoisina “hyvinä saksalaisina”. Sodan moraalinen epämääräisyys pätee kumpaankin osapuoleen, ja ainoa asia, jonka hyveellisyydestä sotilas voi olla varma, on rinnallaan seisovien miesten puolesta taisteleminen.

Darick Robertson osoittaa kykynsä sarjakuvataiteilijana sovittamalla kuvituksensa tyylin tarinaan. Jälki on karumpaa, ei ehkä paljon realistisempaa, mutta selvästi vakavampaa kuin ensimmäisessä Fury-minisarjassa. Historiallisiin puitteisiin sijoittuva sarjakuva vaatii piirtäjältä monipuolisuutta, jotta kaikki tulisi esitettyä yhtäläisellä uskottavuudella, ja Robertson selviytyy urakasta kunnialla.

SUOSITUS: Ehkä Ennis tajusi ensimmäisen versionsa Furystä olleen virhe. Tämäkään ei ole se Fury, joka Marvelin supersankariseikkailuista on tullut tutuksi, mutta ainakaan ei tunnu siltä, että hahmoa pannaan halvalla. Mitä tulee vähemmän tärkeisiin huolenaiheisiin, kuten että toisen maailmansodan kauhut esitetään asianmukaisella vakavuudella, Ennis osoittaa olevansa yhtä luotettava kuin aina.

Tagit: Arvio, Garth Ennis, Marvel.

FURY
Marvel
Garth Ennis, Darick Robertson, Jimmy Palmiotti
144 sivua

Legenda kertoo, että George Clooneyn agentti katkaisi neuvottelut Nick Fury -elokuvan pääosasta saatuaan käsiinsä tämän minisarjan. Ei sen takia, että se sisältää hillittömän ylilyötyä väkivaltaa, vaan sen takia, että tarinan nimihahmo tilaa itselleen puoli tusinaa vaaleaa — ei, aasialaista! — huoraa. Kuvittelin pitkään, että kyseessä oli virhearvio, joka johtui yhden kohtauksen irrottamisesta asiayhteydestään. Prostituoitujen käyttäminen ei tietenkään ole tyypillistä käytöstä valkokankaalle siirrettävälle Marvel-sankarille, mutta Garth Ennisin kirjoittamalta sarjakuvalta voi hyvin odottaa monisyistä ja pohjimmiltaan sympaattista kuvausta ikääntyvästä sotasankarista.

Olin itse asiassa aivan väärässä. Jos Clooneyn agentilla oli syy uskoa, että Marvel halusi elokuvaversion pohjautuvan Ennisin tulkintaan, hän todennäköisesti teki päämiehelleen palveluksen estämällä häntä yhdistämästä imagoaan Ennisin Furyyn, joka on epäinhimillinen kuvotus. Siinä missä Ennisin MAX-versio Tuomarista on traaginen musta aukko, jonka tilalla oli joskus ihminen, Ennisin MAX-versio Nick Furysta on irvokas sotahulluuden karikatyyri, joka ei aivan onnistu tavoittamaan inhimillisyyttä, edes negaation kautta.

Ennisin Preacherissä oli kohtaus, jossa antagonisti Herr Starr pelastautuu sisäsiittoisten kannibaalien kynsistä pakottamalla itsensä pyyhkimään jälkeenjääneen vartijansa perseen, jotta saisi huijattua tältä pistoolin. Tämä koettelemus on Starrille niin kauhea, että hän vannoo jonain päivänä kostavansa sen itse Jumalalle. Kuitenkin joka päivä kaikkialla maailmassa äidit, ja näinä tasa-arvon päivinä epäilemättä useat isätkin, pyyhkivät lastensa perseet ilman, että se saa kosmisen järjestyksen antropomorfisaation polvia tutisemaan. Se ei ehkä ole kenenkään suosikkiaskare — pyydän, älkää oikaisko minua — mutta se on jotain, mitä ihmiset tekevät toistensa hyväksi. Starrin epäinhimillisyyttä kuvaa se, kuinka kauhistuttavana loukkauksena hänen arvolleen hän pitää tämän inhimillisen tarpeen kohtaamista. Ennisin Fury ilmentää samaa ajatusmaailmaa, kun hänen kuolleen armeijakaverinsa hidasälyinen poika saa poikkeuksellisen hirvittävän tyrän. Furyn ensireaktio on tappaa poika — “päästää hänet kärsimyksistään” — ja päätyessään tekemään oikeasti sitä, mitä oli ystävälleen luvannutkin, eli huolehtimaan hänen pojastaan, Fury kokee olevansa epäonnistuja. Vain tappaminen on hänestä mielekästä.

Fury pääsee toteuttamaan itseään, kun hänen kylmän sodan aikainen venäläisvastineensa järjestää Tyynenmeren saarivaltiossa sotilasvallankaappauksen ihan vain huvin vuoksi. Fury kokoaa iskujoukon, hyökkää saarelle ja silmitön verilöyly seuraa. Fury oivaltaa itsestään jotain järkyttävää: Hän taitaa tykätä sotimisesta!

Ennis ei onnistu puristamaan hahmosta mitään sen kiinnostavampaa. MAX-linja sallii satiirin laventamisen estottomaksi grand guignoliksi, ja Ennis yrittää myös ylittää Preacherin ikimuistoisen Arseface-hahmon vielä epämuodostuneemmalla luomuksella nimeltä Fuckface. Puuttumaan jää Ennisin tarinoiden tärkein ominaisuus, sydän (tai Tuomarin tapauksessa hyvin tarkasti sydämen muotoinen reikä).

Darick Robertson on kuvittajana väliinputoaja. Jos verrataan Ennisin parhaisiin yhteistyökumppaneihin, Robertsonilla ei ole Steve Dillonin pelkistyskykyä tai Glenn Fabryn tarkkuutta muodon hahmottelussa. Välillä hän näyttää tavoittelevan fotorealistisuutta, mutta yleensä lipsuu karrikoituun mutta melko persoonattomaan tyyliin. Robertsonin kuvakerronta on kuitenkin suvereenia, eikä häntä voi syyttää teoksen pilaamisesta.

SUOSITUS: Garth Ennisin tuotannosta löytyy parempiakin esimerkkejä sotaseikkailun ja mustan huumorin yhdistelystä, kuten Authorityn spinoffina syntynyt WildStormin Kev-sarja. Muutakin kuin kyynisyyttä ja räävittömyyttä Ennisiltä kaipaavat voivat suosiolla jättää tämän väliin.

Tagit: Arvio, Garth Ennis, Marvel.

BEYOND!
Marvel
Dwayne McDuffie, Scott Kolins
144 sivua

Yksi Marvelin viime aikojen vähemmälle huomiolle jääneistä minisarjoja on päätynyt kovien kansien väliin. BEYOND! kokoaa Suomessa lähinnä Deathlokin kirjoittajana tunnetun Dwayne McDuffien kirjoittaman ja Scott Kolinsin kuvittaman version vanhoista kunnon Salatuista sodista.

Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista 80-luvulla ilmestynyttä Marvelin maksisarjaa, joka luotiin lanseeraamaan uusi sarja Marvel-aiheisia leluja. Siinä joukko Marvelin sankareita ja roistoja tempaistiin kosmisen Tuonpuoleisen toimesta kaukaiselle planeetalle mittelemään voimiaan. Kahdentoista numeron aikana kymmenien hahmojen henkilökaarti nahisteli keskenään ja pelissä oli luonnollisesti maailmankaikkeuden kokoiset panokset. Salatut sodat oli keskinkertainen, mutta minulle henkilökohtaisesti merkittävä sarjakuva, sillä olin kahdeksanvuotias enkä vielä tiennyt supersankareista mitään. Hämähäkkimiehen jatkosarjana ilmestynyt Salatut sodat kuitenkin esitteli minulle Marvel-maailman hahmot ja kas vain: olin koukussa.

Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin McDuffien tarinassa värvätään jälleen joukko sankareita ja roistoja kamppailemaan keskenään kauas avaruuteen kosmisen superolennon käskystä. Hahmokaarti on tällä kertaa pienempi ja panokset kevyemmät, mutta alkuasetelma aiheuttaa silti miellyttävää nostalgista värinää.

Kokonaisuus on lopulta suloisen yhdentekevä, mutta viihdyttävä yhtä kaikki. Suurin ongelma on juuri alkuasetelmassa. Tilanne, jossa pieni hahmokaarti kohtaa epämääräisen kosmisen tehtävän johtaa tarinaan, jossa hahmot patsastelevat paikallaan, pohtien mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Geneerinen ympäristö ei auta: päähenkilöillä ei ole mitään muuta, minkä kanssa vuorovaikuttaa kuin toisensa. Tarina tapahtuu jonkinlaisessa supersankariumpiossa. Myöskään tarinan roistot eivät ole erityisen kiinnostavia saati sitten oikeastaan kaiken vaivan arvoisia: kosminen pahuuskin väistyy pienen bluffin edessä.

McDuffien vahvuus on hahmojen kirjoittamisessa. Hän ottaa esimerkillisesti haltuu lähinnä b-luokan sankareista ja roistoista koostuvan hahmokatraan ja virittää heidän välilleen kiinnostavia jännitteitä. Tarina saattaa tapahtua umpiossa, mutta ainakin kiinnostavalla hahmodynamiikalla ladatussa sellaisessa.

Kolinsilta olen nähnyt merkittävästi parempaakin kuvitusta. Varsin tarinan loppua kohti alkaa näyttää siltä, että Kolins on työskennellyt kiireessä. Esimerkiksi hahmot näyttävät turhankin usein suun kautta hengittäviltä hölmöiltä ja hänen kuvistaan ei välity käsikirjoituksen vaatimien kosmisten näkyjen massiviisuutta.

SUOSITUS: Beyond! on kelvollinen, peräti vanhanaikainen supersankaritarina, jonka vahvuudet ovat erilaisten hahmojen vastakkainasettelussa ja hiljaisemmissa hetkissä. Tavoitellessaan alkuperäisten Salattujen sotien kahelia mittakaavaa, jää yritys valitettavasti puolitiehen.

Tagit: Arvio, Marvel.

PUNISHER MAX VOL. 7: MAN OF STONE
Marvel
Garth Ennis, Leandro Fernandez
144 sivua, värillinen

Myös Marvelin toinen Tuomari-sarja ansaitsee oman arvionsa. Suomessa 2000-luvun alussa nähdyt Tuomari-sarjakuvat olivat mustaa komediaa: lakoninen Tuomari teloittamassa rikollisia hassuilla ja hurmeisilla keinoilla. Kun Ennisin Tuomari siirtyi Marvelin täysi-ikäisille suunnatun Max-linjan alle, tyylilaji vaihtui. PUNISHER MAX ei ole mustaa komediaa, se on vain mustaa.

Ennisin Frank Castle ei ole niinkään kostohimoinen tai pakkomielteinen – hän vain on. Punisher Maxin maailma on läpeensä mätä, eikä päähenkilöllä tunnu olevan erityisiä illuusioita sen parantamisesta. Hän vain tappaa mistään tinkimättä pahimpia roistoja siksi, että se on sitä, mitä hän tekee. “What is there to be afraid of?”, kysyy vihollinen MAN OF STONESSA Tuomarin lähestyessä. “He is only death.”

Näin läpeensä pessimististä sarjakuvaa on vaikea löytää. Vaikka Ennisin tarinan ydin onkin piilossa sutjakasti kuvatun toiminnan ja aina mainion dialogin alla, on se silti seitsemän albumin jälkeen ilmeinen: mikään ei tule olemaan koskaan hyvin. Vaikka Tuomari teloittaakin rikolliset tarinan lopussa, ei hän varsinaisesti saavuta mitään. Vaikka tarinat päättyvätkin katharsiksen kaltaisiin verimyrskyihin, ei mikään ole paremmin.

Sarjan seitsemäs albumi vie Afganistaniin. Venäläinen sotarikollinen, korruptoitu CIA-agentti ja Tuomari kohtaavat sodan repimässä maassa selvittääkseen vanhat kalavelkansa. Tarina seuraa kiinnostavasti eri osapuolien manööveröintiä ennen vääjäämätöntä kohtaamista.

Kuten Ennisin aiemmassa 303-albumissa, Afganistan näyttäytyy loputtoman sodan repimänä helvettinä, joka nielee aina uusien maiden armeijoita. Tavassa, jolla Ennis kuvaa sotilaita työssään on jälleen paljon fatalistista romantiikkaa, mutta myös sodan siviiliuhrit muistetaan. On silti sääli, että yksikään tarinan hahmoista ei ole afgaani, lukuunottamatta anteeksiantamattomiksi hirviöiksi kuvattuja entisiä Taleban-johtajia. Afganistan jää päähenkilöille arvoitukseksi ja paikalliset sivulliset ovat lähinnä kuvitusta keskushahmojen konfliktille.

Punisher Max -tarinakokonaisuuksilla on vaihtelevat kuvittajat. Tällä kertaa vuorossa on Leandro Fernandez, jonka miljöökuvaus ansaitsee maininnan. Hänen Afganistaninsa näyttää uskottavalta ja hyvin taustoitetulta. Hän on vähäeleinen, mutta tehokas tarinankertoja, jonka tyyli toimii juuri tällaisessa kontekstissa.

SUOSITUS: Mustaa, mustaa, mustaa. Punisher Max saattaa olla synkin, nihilistisin ja väkivaltaisin sarjakuva hyllyissä. Kun puhun älykkäästä nihilismistä, viittaan juurin Ennisin kaltaisiin kertojiin.

Tagit: Arvio, Garth Ennis, Marvel.

PUNISHER WAR JOURNAL VOL. 1: CIVIL WAR
Marvel
Matt Fraction, Ariel Olivetti
144 sivua, värillinen

Garth Ennisin kirjoittama Punisher Max on parasta Marvelin tällä hetkellä julkaisemaa sarjakuvaa. Se on äärimmäisen brutaali, lannistavan kyyninen ja paikoin yllättävän poliittinen tutkielma väkivallasta. Se on myös niin kaukana perinteisestä Marvel-supersankarisarjakuvasta kuin on mahdollista, vaikka pääosassa onkin yhtiön hahmo. Ennisin Tuomari on irrallaan Marvel-maailmasta, eikä Ennisin kostotarinoissa näy yhtä ainutta supersankaria.

Punisher Maxin rinnalle on Civil War -crossoverin myötä ilmestynyt myös PUNISHER WAR JOURNAL, Matt Fractionin kirjoittama ja Ariel Olivettin kuvittama Tuomari-sarja, joka puolestaan on intiimisti kiinni Marvel-universumissa. Intiimillä tarkoitan lähinnä sitä, että siinä missä Ennisin Tuomari jahtaa huumekauppiaita ja sotarikollisia, Fractionin ja Olivettin versio hahmosta lahtaa B-luokan superroistoja.

Sarjan ensimmäiset neljä lehteä kokoava ensimmäinen kokoelmakirja on myös osa Civil War -kokonaisuutta, vaikka sen voikin lukea suuremmasta tarinasta irrallisena. Tarinan konteksti selitetään riittävällä tarkkuudella ja vaikka kestääkin hetken, että Fractionin oma ääni alkaa kuulua, on ilmeistä että hänen tulkintansa Tuomarista on kiinnostava – ja hauska.

Toisin kuin Ennisin punaisen usvan läpi tunkeutuva sysimusta tappokone, Fractionin Tuomari on perinteisempi toimintasankari. Tämä vertautuu 80-lukulaisten toimintaelokuvien äärimaskuliinisiin sankareihin: hänen kostonhimoaan ei juuri perustella, hän ei suolla synkkiä sisäisiä monologeja eikä pohdi väkivallan oikeutusta. Tämän sijaan Tuomari keskittyy olennaseen, eli roistojen tappamiseen mielikuvituksekkailla konsteilla, nokkelien one-linereiden säestämänä. Hän räjäyttää Puujalkamiehen halki singolla, takoo Sarvikuonon pyörätuoliin varastamallaan supernyrkillä ja poksauttaa Kurpitsalyhdyn pään kappaleiksi sci-fi-aseellaan.

Paperilla tämä kaikki kuulostaa kovin kyyniseltä: taas yksi supersankareita vihaava kirjoittaja rikkomassa lapsuutensa suosikkileluja. Fractionin tarinan ytimessä on kuitenkin tietty vinksahtanut rakkaus supersankarigenreä kohtaan. Albumin viimeinen tarina, joka keskittyy Puujalkamiehen hautajaisissa menneiden aikojen perään haikailevien superroistojen humalhuuruisiin muisteloihin, on tragikoominen ja jopa hieman liikuttava. Fraction ymmärtää genreä, mutta ymmärtää myös, mitä Tuomari-sarjakuvalta odotetaan. On kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan tarina lähtee kehittymään – tai oikeammin on kiinnostavaa nähdä, miten pitkään Fraction saa tehdä väkivaltaa Marvelin tuoteperheen hahmoille.

SUOSITUS: Ensimmäinen Punisher War Journal -kokonaisuus on vielä paljolti kiinni Civil Warissa, joten on vielä on aikaista sanoa, mihin suuntaab sen oma identiteetti alkaa kehittyä. Alku on kuitenkin lupaava sekoitus hävytöntä väkivaltaviidettä ja supersankarigenreä. Ariel Olivettin kliinisen siisti kuvitus antaa kokonaisuudelle toimivan, hieman etäännyttävän kosketuksen.

Tagit: Arvio, Marvel.