Katuoja

GTO 1
Tokyopop
Tohru Fujisawa
192 sivua, mustavalkoinen

“37 miljoonaa kappaletta myyty maailmanlaajuisesti” väittää GTO:n ykköspokkarin kansi. Piti paikkansa tai ei, suosion syy on nähtävissä jo ensimmäisestä osasta. Tohru Fujisawan draamakomedia toimii monella tasolla.

GTO:n (Great Teacher Onizuka) nimihenkikö on 22-vuotias tyhjäntoimittaja, jonka elämä on umpikujassa. Rahakkaan työn saaminen ei onnistu ilman koulutusta eikä naisiltakaan oikein tunnu heruvan. Onizuka tyytyy tiirailemaan tyttöjen pikkuhousuja ostarilla ja hengailemaan vähä-älyisten nuorisorikolliskavereidensa kanssa. Törmättyään opettajansa kanssa heilastelevaan lukiolaistyttöön, inspiraatio iskee: Onizuka päättää alkaa opettajaksi, jalona tavoitteenaan päästä sekstailemaan koulutyttöjen kanssa.

Opettajaharjoittelijan arki paljastuu kuitenkin pian lannistavaksi. Onizukan luokka on täynnä häiriköitä, hän on opettajana täysin hukassa, muu opettajakunta on joko häiriintynyttä tai kyynistynyttä tai molempia ja ne ala-ikäiset tytötkin lähinnä vedettävät miestä. Kouluajan ulkopuolella Onizukan nuorisorikollistaustasta on kuitenkin yllättävää apua luokan häiriköiden panemisessa ruotuun.

GTO on ilmeinen voimafantasia ja sangen vetoava sellainen. Kun Onizuka löylyttää kouluhelvetin pahimpia teinihirviöitä prätkäjenginsä kanssa, on helppo olla hahmon puolella. Toisaalta Onizuka esitetään melko tyhmänä ja peverssinä hyypiönä. Oikeastaan kaikki GTO:n hahmot ovat jollain tasolla vinksahtaneita, mutta eivät silti yksiulotteisia karikatyyrejä. Tämä mahdollistaa draaman ja komedian välillä tasapainottelun, jossa Fujisawa onnistuu mallikkaasti, ainakin sarjan ensimmäisessä osassa. Tästä parhaana esimerkkinä koko lailla surrealistinen kohtaus, joka alkaa Onizukasta vaanimasta ihastustaan susipuvussa ja päättyy tytön pitkään monologiin lapsuudestaan. Fujisawa häivyttää absurdin komedian hienosti taustalle samalla kun hän vakavoittaa kohtausta (ja Onizuka riisuu kostyymiaan).

Laajemmalla tasolla Fujisawa irvailee japanilaiselle yhteiskunnalle. Iskuja saavat nuorten koulutyttöjen käsittely seksiobjekteina, nuorten haaveet äkkirikastumisesta työnteolla ja välinpitämätön koululaitos. Oletettavasti koululaitoksen suomiminen pääsee kunnolla vauhtiin tulevissa osissa, kun Onizuka vakiinnuttaa asemansa koulussa.

Piirtäjänä Fujisawa osaa mukautua tarinansa vaihteleviin tunnelmiin liioittelemalla hahmojensa reaktioita tarpeen mukaan. Toisinaan hänen sivunsa ovat työnnetty liian täyteen elementtejä ja lukeminen muuttuu hankalaksi. Fujisawan pahin maneeri ovat pienet puhekuplat, joissa hahmot täydentävät sanomisiaan sivukommentein. Näköni on edelleen melko täydellinen, mutta silti jouduin työntämään naamani käytännössä kiinni sivuun saadakseni niistä selvää.

SUOSITUS: Vahva alku supersuositulle sarjalle. GTO:n suosiosta todistavat myyntilukujen lisäksi siitä tehty animesarja, TV-sarja, elokuva ja ainakin yksi spin-off-manga, GTO: The Early Years.

Tagit: Arvio, manga.

ART SCHOOL CONFIDENTIAL
Elokuva
Ohjaus Terry Zwigoff
Pääosissa Max Minghella, Sophia Myles, John Malcovich, Anjelica Huston, Jim Broadbent

Terry Zwigoff on ohjannut kaksi onnistunutta sarjakuviin liittyvää elokuvaa. Ensimmäinen on eksentristä taiteilijaa hyvinkin lähelle pääsevä dokumentti Robert Crumbista, toinen taas Ghost World, alkuperäisteokselle uskollinen sovitus Daniel Clowesin samannimisestä sarjakuvasta. Nyt sarjaa jatkaa kolmantena ART SCHOOL CONFIDENTIAL, sovitus Clowesin sarjakuvasta sekin. Elokuvan DVD-versio on hiljattain ilmestynyt Suomessa.

Clowes on myös käsikirjoittanut elokuvan. En ole lukenut alkuteosta, mutta sovitus on kelvollinen elokuva, joka tuntuu olevan teemojensa kanssa pahasti eksyksissä.

Tarina seuraa taidekoulussa opintojaan aloittavan Jeromen (Max Minghella) itsensä etsimistä. Jerome on kliseinen häviäjä, joka on tarkoitettu jonkinlaiseksi näkökulmahenkilöksi. Suu auki autistisesti hortoileva ja otsiaan oikeissa kohdissa draamaatisesti kurtisteleva Max Minghella tekee Jeromesta kuitenkin sen verran vastenmielisen läjän, että kannattaa miettiä mitä mieltä oikein on itsestään, jos Jerome tuntuu samastuttavalta.

Ei niin, että elokuvasta löytyisi yhtään miellyttävää hahmoa. Koulun opiskelijat ovat kokoelma karikatyyrejä hollywood-kliseitä toistavasta elokuvaohjaajasta teennäisiin kuvataiteilijoihin. John Malcovich syö lavasteita minkä ehtii turhamaisena piirustuksenopettajana. Anjelica Hustonin esittämä opettaja on melko sympaattinen, mutta hän on ruudussa yhteensä noin 30 sekuntia – vaikka hänen nimensä onkin DVD:n kannessa.

Zwigoffin misantrooppinen friikkisirkus on paikoin hyvinkin viihdyttävä. Taideammattilaisten asenteille irvailevat kohtaukset ja sukkela dialogi naurattavat tämän tästä. Pidemmän päälle tarinan silkka ihmisviha käy väsyttämään, vaikka teemaa varioidaankin nokkelasti. Lisäsyvyyttä haetaan sivujuonella koulun ympäristössä vaanivasta sarjamurhaajasta, joka ei vie elokuvaa niin pahasti sivuraiteille, kuin voisi kuvitella.

Merkillisintä on Art School Confidentialin näkemys taiteesta, joka on kuin suoraan populististen kulttuurikommentaattoreiden hekumallisen kosteista päiväunista. Jeromea ei arvosteta, koska hän piirtää naturalistisella tyylillä. Sen sijaan abstraktimmat teokset, jotka esitetään naurettavina, keräävät tarinassa arvostusta. Ymmärrän kyllä piirrostaidon merkityksen, mutta tämänkaltainen argumentointi “esittävän taiteen” puolesta johtaa pahimmillaan latomaalausten ihasteluun. Pahin klisee elokuvassa on taidekisan voittava kyvytön “outsider artist”, tympeä muunnelma Keisarin uudet vaatteet -teemasta.

Siis kaikki ihmiset ovat paskoja, kaikki taide on perseestä: tämän viestin osasin tiivistää minäkin jo kolmetoistavuotiaana. Korjasin kantaani sittemmin, Terry Zwigoff ilmeisesti ei.

SUOSITUS: Art Schoold Confidential on hauska elokuva, teräväkin, mutta kun se erehtyy luulemaan oikeasti kertovansa jostain, lopputulos alkaa hieman nolostuttamaan katsojaakin.

Tagit: Arvio, elokuva.

MONSTER 1 – 6
Viz Media
Naoki Urazawa
208-232 sivua, mustavalkoinen

Paljastan tässä arvioissa pääpiirteittän MONSTERIN ensimmäisen osan juonen.

Saksassa työskentelevä japanilainen Kenzo Tenma on aivokirurgi, yksi parhaista. Hänen pyyteettömyytensä ja vilpitön halunsa auttaa asettaa hänet toistuvasti törmäyskurssille sairaalan byrokraattien kanssa. Erinäisistä eturistiriidoista huolimatta Tenma pelastaa nuoren Johanin hengen ja on samalla menettää työnsä. Kun tämän lähimmät esimiehet kuolevat epämääräisissä olosuhteissa, hän säilyttää pestinsä.

Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin Tenmaa epäillään edelleen kollegoidensa murhista, mutta itse lääkäri pääsee totuuden jäljille: näyttää siltä, että Johanista on kasvanut rikollinen nero ja psykopaattinen sarjamurhaaja – tai hän on syntyjään hirviö. Syyllisyyden painamana Tenma lähtee ase kädessään Johanin perään, korjaamaan virhettään. Samalla Tenmaa epäilevät viranomaiset saavat puolestaan syyn jahdata tien päälle katoavaa Tenmaa.

Kun Tenma tutkii Johanin menneisyyttä, yhä monimutkaisempi väkivallan ja salailun vyyhti paljastuu. Tarina etenee verkkaisesti ja polveillen, seuraten Tenman ohella lukuisia sivuhahmoja kuten pakkomielteistä poliisietsivää, Johanin kohtaavia yliopisto-opiskelijoita sekä Tenman katkeraa ex-kihlattua Evaa. Ryyppäävään, elostelevan ja kostonhimoisen Evan kuvauksessa on häiritsevän misogynistisiä piirteitä, varsinkin kun tämä rinnastuu pyhimysmäiseen Tenmaan.

Derrick vastaan Takaa-ajettu vastaan Hannibal: Naoki Urazawan palkittu Monster on puhdas trilleri ilman fantasiaelementtejä, mitä nyt tarinan keskushahmojen eksentrisyys ja yli-inhimillinen kyvykkyys erottaa Monsterin maanläheisemmistä jännäreistä. Japanissa kahdeksantoistaosainen kokonaisuus on tätä kirjoitettaessa ehtinyt kuudenteen englanninkieliseen osaansa. Sivumennen sanoen, englanninkielisen laitoksen kansiratkaisu, jota hallitsee korni logo ja tuhruinen pikkukuva on poikkeuksellisen epäonnistunut. Sarjan osia on nopealla silmäyksellä lähes mahdoton erottaa toisistaan, tai oikeastaan yleensäkään ymmärtää minkä lajin mediateos on kyseessä.

Kiinnostavaa sinänsä on, että Monster sijoittuu Saksaan. Olen vieraillut maassa vain muutaman kerran, mutta Urasawan miljöökuvaus ainakin tuntuu uskottavalta. Myös Monsterin tarina nivoutuu kiinnostavasti – ja kiihkottomasti – Saksan lähimenneisyyteen.

Piirtäjänä Urasawa on toteavan ammattimainen. Hän liikuttaa tarinaa hyvin rauhallisin, varmoin ottein ja hänen kuvansa ovat runsaista yksityiskohdistaan huolimatta seesteisiä. Urasawa ei esittele taitojaan, vaan häivyttää ne taustalle, palvelemaan tarinaa.

Monsterin toistuvana teemana tuntuu olevan tilinteko menneisyyden kanssa ja jonkinlaisen pelastuksen etsintä. Se pakottaa Tenmaa liikkeelle ja tuntuu olevan myös mystisen Johanin toimien takana. Toisinaan ratkaisuissaan Urasawa lipsuu löperöön sentimentaalisuuteen, kun epätodennäköisen vilpitön Tenma pysähtyy pakomatkallaan laittamaan satunnaisen sivullisen asiat kuntoon. Päähenkilö on sarjan kenties keskeisin ongelma: Tenma on hahmo vailla varsinaisia paheita tai muita kiinnostavia ominaisuuksia. Hän jää lopulta melko värittömäksi sankarihahmoksi verrattuna paikoin hyvinkin värikkääseen sivuhenkilökaartiin.

SUOSITUS: Jännäri on genre, jota harvemmin näkee onnistuneesti sarjakuvaksi toteutettuna. Urasawa onnistuu luomaan kiinnostavan ja pitkän jännityskertomuksen hyvin hienovaraisin keinoin, turvautumatta helppoihin shokkeihin. Parhaimmillaan Monsterissa on mainiota jännitettä ja hyviä koukkuja, joiden ansiosta 18-osaisen sarjan seuraaminen tuntuu palkitsevalta.

Tagit: Arvio, manga, Viz.

Olen päättänyt päivittää Katuojaa mahdollisuuksieni mukaan joka päivä. Itseni tuntien lipsun tästä tavoitteesta viimeistään ylihuomenna. (Niille, jotka laskevat: tämä on itse asiassa torstain päivitys etuajassa.) Koska joka ikiselle päivälle ei riitä puoliksikaan järkevää ajatusta kirjoitettavaksi saati sitten sarjakuvaa arvioitavaksi, toisinaan saatte nauttia satunnaisista linkeistä tai havainnoista.

Tällä viikolla olen havainnut seuraavan uskoa ihmisyyteen horjuttavan asian: Yhdysvalloissa on ilmeisesti julkaistu sarjakuva, jossa Hämähäkkimies tappaa vaimonsa radioaktiivisella siemennesteellään. Alla dialogia sarjakuvasta. Hämähäkkimies puhuu kuolleelle vaimolleen:

“Oh God, I’m sorry! The doctors didn’t understand how it happened! How you had been poisoned by radioactivity! How your body slowly became riddled with cancer! I did. I was… I am filled with radioactive blood. And not just blood. Every fluid. Touching me… loving me… Loving me killed you!”

Tietysti kyseinen sarjakuva, Spider-Man: Reign #3, sijoittuu vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joten tekijöillä on vapaat kädet tehdä hahmolla tai tämän nesteillä mitä lystäävät ilman pelkoa seuraamuksista. En ole myöskään lukenut tarinaa, joten se voi olla vaikka kuinka merkittävän hyvä – minä kuitenkin pidän Kaare Andrewsin töistä. Eikä sarjakuva varsinaisesti mainitse, mistä … rakkauden seurauksena välittyvästä ruumiineritteestä on kyse, mutta viimeaikaisten tarinoiden jälkeen ei liene hirvittävää ennakkoluuloisuutta olettaa pahinta. Lieventävistä asianhaaroista huolimatta Spider-Man: Reign vaikuttaa viimeisimmältä kierteeltä siinä vastustamattomassa hulluuden spiraalissa, joka on nykyisen Marvelin tulkinta Hämähäkkimiehestä.

Voitte kirjoittaa itse oman vitsinne “verkkonesteestä” tähän. Voi Marvel, mitä et tekisikään viihdyttääksesi minua?

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Via The Savage Critics.

Tagit: Marvel, Spider-Man.

THE TWO FACES OF TOMORROW
Dark Horse
James P. Hogan, Yukinobu Hoshino
576 sivua, mustavalkoinen

Yukinobu Hoshinon 2001 Nights on mestarillinen tieteissarjakuva. Harva, jos yksikään, sarjakuva tavoittaa parhaiden tieteisromaanien ihmeen tunnun niin väkevästi kuin Hoshinon eeppinen kronikka ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hoshinon puutteet avaruusfysiikan ymmärtämisessä on helppo antaa anteeksi.

THE TWO FACES OF TOMORROW on Hoshinon vuonna 1993 ilmestynyt sarjakuvasovitus tieteiskirjailija James Hoganin samannimisestä romaanista vuodelta 1979. Dark Horse -kustantamon hiljattain julkaisema laitos teoksesta on jykevä, lähes 600-sivuinen kokoelma. Se on japanilaiselle sarjakuvalle poikkeuksellisesti albumikoossa ja sitä luetaan länsimaisittain vasemmalta oikealle.

Hieno kirja, kehno tarina.The Two Faces of Tomorrow ei ole mikään 2001 Nights.

Lähitulevaisuudessa tiedostavien tekoälyjen riskeistä huolestuneet tiedemiehet päättävät tehdä empiirisen kokeen kehittyneellä tekoälyllä. Neljäntuhannen tiedemiehen ja sotilaan ryhmä sulkeutuu jättimäiselle avaruusasemalle, jota hallinnoi Spartacus-keinoäly. Sitten he yllyttävät Spartacusta kapinoimaan itseään vastaan.

Ilmeisesti tulevaisuus on siis täynnä raivoavia, itsetuhoisia mielipuolia. Pidän itseäni pessimistinä, mutta en silti kirjoittaisi tarinaa, jossa tulevaisuuden älykkäimmät ihmiset eivät ymmärrä järjestävänsä maailman suurinta joukkoitsemurhaa.

Tarina on lähtökohdiltaan niin järjetön, että on vaikea päättää, mistä aloittaisin. Kapinoivat tekoälyt olivat klisee jo alkuperäistarinan kirjoitusvuonna. Aivan ensimmäisistä sivuista alkaen on tuskallisen ilmeistä, mitä tulee tapahtumaan. Ei auta, että tarinan hahmot tiedostavat tilanteen absurdiuden. Projektia tutkiva utelias toimittaja – klisee hänkin – heittelee viittauksia tohtori Frankensteiniin ja syyttää tiedemiehiä vastuuttomuudesta. Hahmo on täysin oikeassa, mutta epäuskottavan lähtöasetelman alleviivaaminen dialogissa ei varsinaisesti auta.

Puoleen väliin asti The Two Faces of Tomorrow on piinaavan ennalta-arvattava. Tiedemiehet tekevät jonkin liikkeen Spartacusta vastaan, taputtelevat toisiaan selkään kun luulevat onnistuneensa vain huomatakseen hetken kuluttua, että Spartacus oli sittenkin ovelampi. Tätä toistetaan, kunnes avaruusasema on täynnä ruumiita. Lopuksi tietokone voitetaan, kun se oppii rakastamaan. Liioittelen vain hieman, valitettavasti.

Vaikka tarina onkin höyryävä kasa kliseitä, toteutukseltaan The Two Faces of Tomorrow on koko lailla moitteeton. Hoshino on selvästi paneutunut Hoganin luomaan miniatyyrimaailmaan. Keskiössä olevan avaruusaseman suunnitteluun on selvästi panostettu niin tarinan kuin piirroksenkin tasolla. Kun taistelu Spartacusta vastaan muuttuu kujanjuoksuksi aseman tunneleissa, hyödyntää Hoshino oivaltavasti kuvitteellista arkkitehtuuriaan.

Hoshinon intohimo tieteisfiktioon näkyy hänen kauniissa avaruusmaisemissaan ja koneiden ja laitteiden yksityiskohdissa. Hänen sci-fi-kuvastossaan on tiettyä 80-luvun visioihin viittaavaa retrohenkisyyttä, joka sopii kokonaisuuteen mainiosti. Ihmishahmot on tehty huolimattomammin. Esimerkiksi yhdellä keskushenkilöistä on kampaus, josta en ole edelleenkään pystynyt päättelemään, mikä se on olevinaan. Se saattaa olla afro, mutta se näyttää enemmän siltä, kuin hahmo kantaisi aivojaan päänsä ulkopuolella. Kenties se on metafora.

SUOSITUS: Lukekaa ennemmin se 2001 Nights.

Tagit: Arvio, Dark Horse, manga.

RYHMÄ-X/X-MEN 1/2007
Egmont kustannus
Chris Claremont, Peter Milligan, Randy Green, Salvador Larroca
100 sivua, värillinen

Saatan olla ainoa, joka kiinnittää asiaan huomiota, mutta tämän julkaisun virallinen nimi on etusivun infolaatikon mukaan edelleen skitsofreenisesti RYHMÄ-X/X-MEN. Sinänsä ymmärrettävää, mutta huvittavaa yhtä kaikki.

Tuorein numero keskittyy käsittelemään House of M -crossoverin jälkipyykkiä. Mutantit ympäri maailmaa ovat menettäneet voimansa ja monet ovat ymmärrettävästi tolaltaan. Ryhmä-X syöksyy toimintaan, eli tekee tismalleen sitä, missä ovat olleet parhaita jo vuosikymmeniä: murjottavat päämajassaan ja odottavat, että joku hyökkää. Proaktiivisia nämä supersankarit eivät ole. Odottaminen kannattaa, sillä pian kartanon piha on täynnä jättirobotteja valmiina alistamaan entistäkin pienempää mutanttivähemmistöä.

Kokonaisuuden ongelma on yksinkertainen. House of M oli olevinaan merkittävä tarinakokonaisuus ja tämän lehden tarinoiden olisi tarkoitus toimia sen epilogina. Valitettavasti House of M:ssa ei tapahtunut oikeastaan mitään, joten me saamme 100 sivua hahmoja reagoimassa ei mihinkään kovin kiinnostavaan. Toisaalta monet mutantit ovat menettäneet voimansa, mutta mitäpä päähenkilöt asialle voivat?

Kirjoittajat Chris Claremont ja Peter Milligan luistelevat tähän ylämäkeen ennalta-arvattavin tuloksin. Claremontin puoli lehdestä on oikeastaan vain sarja lyhyitä henkilökuvia, joissa eri sarjojen hahmot reagoivat tapahtuneeseen. On helppo olettaa, että tarina on osin komitean tai toimituksen kirjoittama, sillä Claremontin maneerit – lähinnä irstaat määrät selittävää tekstiä – eivät näy. Vertigo-kirjoittajana tunnettu Peter Milligan heittää tarinan marginaaleihin muutaman kiinnostavan idean, mutta joutuu silti keskittymään jättirobotteja piekseviin mutantteihin. Randy Green onnistuu kuvittamaan ensimmäiset 40 sivua ilman minkäänlaista jännitettä yhdessäkään ruudussa. Salvador Larrocca onnistuu paremmin kuvittaessaan lopun taistelukohtauksia nuollulla viivallaan.

Niin, ne jättirobotit. Meille kerrotaan, että ilkeästi varjoissa myhäilevä kenraali Lazer (epäilemättä reilu tyyppi, kunhan hänet vain oppii tuntemaan) lähettää joukon Vahti-robotteja suojelemaan Ryhmä-X:ää kriisin jälkeen aktivoituneilta mutantteja vainoavilta joukoilta. Robotit lähetetään tietysti ennen kuin kukaan kertoo asiasta sankareille, jotta saamme noin 50 sivua pitkän tarpeettoman taistelukohtauksen. Kyklooppi itse asiassa ottaa asian puheeksi kysyessään hallituksen virkailijalta, miksei kukaan voinut esimerkiksi soittaa mutanttien päämajaan ennen kuin lähetti joukkoeellisen kerrostalon kokoisia tappokoneita päivystämään sen nurmikolle. Tässä tulee todistettua jälleen vanha maksiimi: jos hahmotkin kyseenalaistavat tarinan logiikan, on siinä todennäköisesti jotain pahasti vialla.

Ja entäpä ne mutantteja vainoavat joukot, jotka aikovat haastaa mutantti-iskuryhmän ja tappajarobottiarmeijan? Kuvituksesta päätelleen mutanttien vastainen armeija koostuu kahdesta vanhasta miehestä, joilla on kiväärit ja karvahatut sekä naamaripäisestä naisesta, jotka Kolossi ja Wolverine hakkaavat jo kertaalleen puolessa välissä tarinaa. Seuraavassa numerossa kulminoituvasta yhteenotosta tulee epäilemättä ikimuistoinen.

SUOSITUS: House of M:n epilogi alkaa pakostakin kuopasta, mutta Claremont ja Milligan onnistuvat kaivamaan itsensä vielä syvemmälle.House of M ehdottomasti tarvitsi epilogin, joka ottaa kantaa sen seurauksiin, mutta tämän tarinan suoranaiset tyhmyydet eivät varsinaisesti saa minua vakuuttuneeksi siitä, että tämä on juuri se kaivattu lopetus.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, x-men.

MARI SEIKKAILEE
Mari Ahokoivu
Webbisarjakuva

Tuttujen tai puolittujen tekemisistä raportointi on aina jääviyden kanssa flirttailua. Jos ei suoranaisesti perverssiltä, tuntuisi ainakin hieman likaiselta esimerkiksi kirjoittaa päiväkirjasarjakuvasta, jossa esiinnyn itse. Kiinnostavista sarjakuvista vaikeneminen muutenkin sisäsiittoisessa, anteeksi, intertekstuaalisessa nettiympäristössä vedoten jääviyteen olisi kuitenkin typerää haaskausta.

Pitäkää siis jääviys mielessä kun sanon, että muutaman kerran tapaamani Mari Ahokoivu on traagisen lahjakas.

Lahjakkuus saattaa olla vain puolet totuudesta, sillä Ahokoivu on päivittänyt sarjisblogiaan kohta jo kaksi vuotta. Paperilla hänen töitään on nähty lähinnä antologioissa ja pienlehdissä.

Piirtäjänä Ahokoivu on Ville Rannan hengenheimolaisia, käsittääkseni entisiä oppilaita sekä – omien sanojensa mukaan – tämän faneja. Kuten Rantakin, Ahokoivu ajattelee piirtämällä, idean siirtyessä paperille tussilla vain kevyesti luonnostellen. Hän käyttää erilaisia tekniikoita innovatiivisesti, viimeisimpänä esimerkkinä matkakertomukseksi saumattomasti muokattu lastenkirja.

On banaali klisee kuvailla naistekijän töitä “herkiksi”, mutta Ahokoivun tapauksessa se on perustelua. Hänen tarinansa ovat harvemmin erityisen olennaisia, mutta hänen tavassaan kuvittaa hetkiä ja välittää tunteita on sellaista välittömyyttä ja rehellisyyttä, että kliseesuodattimeni pettää. Tekijän verrattaen nuori ikä ja huomattava tuotteliaisuus yhdistettynä tämän ilmeisiin kykyihin antaa syyn odottaa poikkeuksellisen hyvää esikoisalbumia.

Mari seikkailee -sivusto on osa laajenevaa suomalaisten sarjakuvablogien joukkoa. (Olen pahoillani, mutta sana blogosfääri saa silmäkulmani nykimään.) Nettisivut luonnoskirjan ja päiväkirjan synteesinä ovat luonteva tapa käyttää Internetia julkaisukanavana. Näen sen mielekkäämpänä kuin nettisarjakuvan käyttö nörtti- ja kullivitsien kuvittamiseen, mutta kyse saattaa olla toisaalta vain omista mieltymyksistäni.

SUOSITUS: Mari Ahokoivun sarjakuvablogi kuuluu suomalaisen nettisarjakuvan parhaimmistoon. Tarkastakaa myös Ahokoivun portfoliosivu, eläinstrippi Kissa pienen pieni ja NAAMA kustannuksen kotisivut.

Helsingissä liikkuville tiedoksi: Ahokoivun ja muiden suomalaisten sarjakuvablogeja esittelevä näyttely on esillä Arabianrannan kirjaston näyttelypylväissä juuri nyt.

Tagit: Linkit, nettisarjakuva.

Muutama ihminen on kertonut, että näistä listauksista on hyötyä. Kukaan ei kuitenkaan ole valittanut siitä, kun olen myöhässä listausten tekemisten kanssa, kuten olen jälleen kerran maaliskuun kirjojen osalta. Mikä ehkä vain tarkoittaa, että kenenkään muun mielestä maaliskuun listaus ei ole myöhässä, jos se vain ilmestyy ennen maaliskuuta, mikä on sinänsä ymmärrettävää.

Amerikkalaiset kustantajat ilmoittavat tulevista julkaisuistaan Diamond Comic Distributorsille viimeistään pari kuukautta ennen niiden ilmestymistä. Diamond laatii listan, jonka perusteella kaupat tekevät ennakkotilaukset. Jos haluaa olla varma, että saa oman kappaleen kaipaamaansa julkaisua, tilaus on toimitettava kauppaan ennen Diamondin ilmoittamaa aikarajaa. Maaliskuun julkaisujen aikaraja oli tammikuun 13., joten listani on myöhässä. Huhtikuun julkaisujen aikaraja on 10.2., joten… pitänee kiirehtiä.

Mutta jos ette seuraa ns. läpysköjä (lehtiä, sinkkuja), erikoiskauppojen kanssa asioiminen ei ole tarpeen. Esimerkiksi nettikirjakauppojen kautta tilattaessa Diamondin aikarajoilla ei ole juurikaan väliä. Tällöin tietenkin ollaan kyseisen kaupan tarjonnan armoilla, mikä ei välttämättä kata koko amerikkalaisen sarjakuva-alan julkaisuja.

Koska kukaan ei kuitenkaan ole ikinä älähtänyt listausteni myöhästelystä, ilmeisesti kukaan niiden lukijoista ei hanki sarjakuviaan erikoiskaupasta. Minä kuitenkin hankin, ja pyrin jatkossakin tekemään nämä listaukset laatiessani omaa tilaustani. Teen nyt kuitenkin muutamia muutoksia. Koska listauksien mahdollinen hyöty on lähinnä siinä, mitä kiinnostavia julkaisuja olen bongannut, eikä siinä, mitkä niistä oikeasti tilaan, luovun aiemmin käyttämistäni kategorioista. Samalla lopetan erityisen vastenmielisten julkaisujen mainitsemisen. Jos tämä harmittaa, laittakaa kommentti. Jos teillä on jotain sanottavaa sarjakuvista, jotka valitsin listalleni, laittakaa kommentti. Jos teillä on jotain sanottavaa sarjakuvista, joita en valinnut listalleni, laittakaa kommentti.

Lisäksi pitänee huomauttaa, että jotkut julkaisut ilmoitetaan tilattavaksi toisia aikaisemmin, joten listauksissa on aina silloin tällöin poikkeuksia otsikon mukaisesta ilmestymisajankohdasta. Merkitsen poikkeukset sulkuihin julkaisun nimen eteen.

Kirjoja maaliskuussa

(Huhtikuu) BATMAN: DETECTIVE TP / Paul Dini & Royal McGraw / J.H. Williams III, Don Kramer & Co.
DC:n universumissa tapahtuu nykyään kaikenlaista huolestuttavaa, mutta firman kaksi suurinta sankaria ovat tällä hetkellä erittäin hyvissä käsissä, erinäisiä poikkeuksia lukuunottamatta (katson sinua, Frank Miller). Teräsmiehen päälehtiä kirjoittavat Kurt Busiek ja Richard Donner Geoff Johnsin avustuksella, ja Grant Morrison kirjoittaa sekä All Star Supermaniä että normaali-Batmaniä. Lepakkomiehen toista lehteä, Detective Comicsia kirjoittaa Paul Dini, yksi 90-luvun Batman-animaation luojista. Yksi sarjan piirtäjistä on J.H. Williams, joka on kuvittanut Alan Mooren Prometheaa ja Grant Morrisonin Seven Soldiers of Victorya. Paljon muuta en näistä tarinoista tiedä, eikä minun muuta tarvitsekaan tietää tilatakseni tämän.

(Toukokuu) JACK KIRBY’S FOURTH WORLD OMNIBUS VOL. 1 HC / Jack Kirby / Jack Kirby & Vince Colletta
Kirbyn Neljännen maailman tarinoita julkaistiin jokunen vuosi sitten mustavalkoisina kokoelmina, joista ostin New Godsin ja Mister Miraclen. Enkä ole katunut sitä, vaikka formaatissa olikin toivomisen varaa. Nyt kuitenkin asia korjaantuu, kun nämä sarjat julkaistaan alkuperäisessä muodossaan, kronologisessa järjestyksessä kovakantisina kirjoina. Kirbyn omintakeisen tyylin takia jotkut eivä näe häntä visionäärinä ja sarjakuvan “Kuninkaana”, vaan vain ns. huonona piirtäjänä, mutta kenenkään ei pitäisi tehdä sitä arviota lukematta näitä tarinoita. Kirby oli ennen kaikkea tuottelias piirtäjä, ja Sturgeonin laki pätee myös 95 prosenttiin Kirbyn tuotannosta. Neljäs maailma oli kuitenkin Kirbyn luovuuden huipentuma, ja sen nerouden pitäisi olla ilmeinen kaikille muille paitsi täydellisille puusilmille.

(Toukokuu) NEIL GAIMAN AND CHARLES VESS’ STARDUST HARDCOVER / Neil Gaiman / Charles Vess
Tämän piti alunperin ilmestyä tammikuussa. Vanhat tilaukset on peruttu. Itse tilasin pehmeäkantisen version, jonka oli myös tarkoitus ilmestyä tammikuussa, mutta ehkä sekin on vielä luvassa toukokuulle.

RUNAWAYS VOL. 7: LIVE FAST DIGEST / Brian K. Vaughan / Adrian Alphona & Mike Norton
Vaughanin ja Alphonan Runaways päättyy tähän. Heidät syrjäyttää joku luuseri nimeltä Joss Whedon. Mutta jonkin aikaa Brian K. Vaughan kirjoitti 2000-luvun parasta uutta supersankarikonseptia, ja se oli hienoa.

THOR: THE ETERNALS SAGA VOL. 2 TPB / Roy Thomas, Ralph Macchio & Mark Gruenwald / Keith Pollard
Sen lisäksi, että näissä tarinoissa Kirbyn ikuiset ja celestiaalit sidottiin Marvelin viralliseen universumiin, mukana on myös itse asiassa aika merkittävä vaihe Thorin historiassa. Ensimmäisessä osassa mainittiin, että Thorin äidin henkilöllisyys ei ole tiedossa, ja että Thorin poikkeuksellinen kiintymys Midgardiin ja sen kuolevaisiin asukkaisiin on jokseenkin kummallista hänen itsensäkin mielestä. Toisessa osassa varmaankin paljastuu näiden mysteerien yhteys toisiinsa sekä celestiaalien aiheuttamaan uhkaan Maalle.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image

Diamond Previews

Kirjoja huhtikuussa

(Toukokuu) SUPERMAN/BATMAN VOL. 5: THE ENEMIES AMONG US HC / Mark Verheiden / Ethan Van Sciver, Matthew Clark & Co.
Jeph Loeb kirjoitti tätä sarjaa neljän edellisen kokoelman verran, ja ostin niistä kaksi, koska Loebin tarinoiden lievä hönttiys ei ole minusta lainkaan huono asia. Jätin ostamatta niistä kaksi, koska niissä oli piirtäjänä Michael Turner, jonka kuvitus ei ole minusta ainoastaan huono asia, se on rikos ihmisyyttä vastaan. No, Mark Verheiden on tietääkseni pätevä kirjoittaja (Suomessa aikoinaan kolmena albumina julkaistu Aliens-sarjakuva oli hänen käsialaansa) ja piirtäjien joukossa ei näytä olevan ketään täysin vastenmielistä, joten tämän pitäisi kelvata. Huomasin kuitenkin juuri, että kyseessä on kovakantinen julkaisu, ja odotan mieluummin pehmeäkantista.

(Toukokuu) SUPERMAN & BATMAN VS. ALIENS & PREDATOR TP / Mark Schultz / Ariel Olivetti
Jos näkee supersankarien ja leffahirviöiden crossoverit lähinnä kyynisenä rahastuksena, tämän sarjakuvan nimirimpsu saattaa aiheuttaa verenvuotoa silmistä ja korvista, mutta itse olen nauttinut paljon mm. ensimmäisestä Batman vs. Predatorista ja Teräsmies vs. Aliensista sekä toisesta Batman vs. Aliensista. Tämä voi olla ihan viihdyttävä tarina, ja Ariel Olivetti on ainakin todella näyttävä kuvittaja.

SPIDER-GIRL VOL. 8: DUTY CALLS DIGEST / Tom DeFalco / Pat Olliffe
Ei silmien syömistä.

ALPHA FLIGHT CLASSIC VOL. 1 TPB / John Byrne
Muistakaamme, että Byrne oli joskus hyvä sarjakuvantekijä. Alfalentuetta julkaistiin Suomessakin parin MARVELin verran, ja niiden perusteella Byrne oli itse asiassa niin kovassa vedossa tuolloin, että hänen oma tussauksensa sai vielä hänen kuvituksensa näyttämään hyvältä. Suomessa julkaistut tarinat hyppäsivät itse asiassa muutaman ensimmäisen numeron taustatarinoista suoraan numeroon 11, ilmeisesti sen takia, että tarina
alkoi käydä paljon dramaattisemmaksi siinä vaiheessa (kyse on ajoista, jolloin supersankarin kuolema vielä voitiin esittää vakavalla naamalla traagisena ja peruuttamattomana tapahtumana). Tämä kokoelma kuitenkin sisältää sarjan 8 ensimmäistä numeroa.

AMAZING SPIDER-MAN OMNIBUS VOL. 1 HC / Stan Lee / Steve Ditko & Jack Kirby
Minulla ei ole yleensä tapana mainita kaikkia klassikkosarjakuvien luksustason uusintajulkaisuja, joita varsinkin Marvel on viime aikoina harrastanut paljon, vaikka ne voisivatkin olla hyvin kiinnostavia vakavalle keräilijälle. Minä en vain ole vakava keräilijä siinä mielessä. Sain hiljattain käsiini The Amazing Spider-Man – The Complete Collection DVD-ROMin, joka sisältää skannaukset kaikista TASM-lehdistä vuoden 2006 puoliväliin saakka, ja se riittää minulle näistä. Mutta jos haluaa ehdottomasti lukea Leen ja Ditkon Hämikset paperilta mahdollisimman upeassa muodossa, tämä voisi olla sadan dollarin sijoituksen arvoinen.

ETERNALS BY NEIL GAIMAN HC / Neil Gaiman / John Romita Jr.
Ostin tämän irtonumeroina. Tarinaltaan ei mitenkään mullistava, mutta Romitan upea kuvitus on Kirbyn konseptien arvoista.

RUNAWAYS VOL. 3 HC / Brian K. Vaughan / Adrian Alphona & Mike Norton
Kovakantinen versio Vaughanin viimeisistä Runaways-tarinoista, jotka on koottu aiemmin pokkarimuodossa.

PUNISHER MAX VOL. 7: MAN OF STONE TPB / Garth Ennis / Goran Parlov
Ennisin sysimusta versio Tuomarista jatkuu. Odottelen taas kovakantista versiota, mutta alkaa hieman huolestuttaa, koska odottelen edelleen kovakantista versiota kahdesta edellisestäkin pehmeäkantisesta. Ehkäpä hiljattain ilmestynyt kovakantinen From First to Last, joka kokosi kolme erillistä erikoisjulkaisua, vaikutti julkaisuaikatauluun jotenkin.

(Heinäkuu) HIGHLANDER VOLUME 1: THE COLDEST WAR HC / Brandon Jerwa & Michael Avon Oeming / Lee Moder
Dynamite Entertainment on julkaissut Highlander-sarjakuvaa, joka laajentaa alkuperäisen elokuvan maailmaa siten, kuin kaikkien jatko-osien ja TV-sarjojen olisi se alun alkaenkin pitänyt tehdä: Kun MacLeod on katkaissut kurgaanin kaulan, Peli on ohi, mutta voittajalla on vielä maailma pelastettavanaan. Jos haluaa nähdä kuolemattomien välisiä miekkataisteluita, on palattava aikaan ennen Pelin loppua. Mutta se ei vielä tarkoita, että nämä sarjakuvat olisivat mistään kotoisin. Sijoitan rahani pehmeäkantiseen versioon, jos vain sellainen jossain vaiheessa ilmestyy.

Lähteet:
Comic Book Resources

• Marvel
• DC
• Dark Horse
• Image
• Dynamite Entertainment

Diamond Previews

Tagit: tulevia julkaisuja.

Katuoja täytti eilen viisi vuotta. Sen kunniaksi jotain, jota olen tehnyt hyvin, hyvin monta kertaa: arvio viimeisimmästä Hämähäkkimiehestä.

SPIDER-MAN 1/2007
Egmont kustannus
J.M. Straczynski, Mike Wieringo, Pat Lee
52 sivua, värillinen

Lue tämä lause niin monta kertaa, että uskot kyseessä todellakin olevan uskollinen juonikuvaus SPIDER-MAN-lehden viimeisimmästä numerosta:

Hämähäkkimies hakataan kuoliaaksi sen jälkeen kun pahis syö tältä silmän päästä.

Kyllä, armoitettu käsikirjoittajanero J. M. Straczynskin (mm. Walker: Texas Ranger) masinoiman Toinen-cross-overin puolessavälissä seksuaalisesti ambivalenttien uusromantikkojen päiväkuvitelmista karannut Morlun – myöskin Straczynskin idea, pysäyttämätön pahis, joka viimeksi hänet tavatessamme räjähti kaasuksi – hakkaa Hämähäkkimiehen kuoliaaksi.

Ja. Syö. Tämän. Silmän.

Kun olin kymmenvuotias ja luin J.M. Dematteisin ja Mike Zeckin Kraven-tarinan, jossa roisto hautasi Hämähäkkimiehen, uskoin tosissani, että hahmo on lopullisesti kuollut. Supersankari tietysti kaivautui ulos haudastaan pian, puisteli mullat päältään ja jatkoi seikkailua. Vähän aikaa olin kuitenkin vakuuttunut Peter Parkerin kohtalon lopullisuudesta.

Voimme päätellä tästä erinäisiä asioita. Ensinnäkin, olin todistettavasti tyhmä lapsi. Toiseksi, tyypit, joiden etunimien alkukirjaimet ovat J.M. haluavat jostain syystä tappaa Hämähäkkimiehen. Kolmanneksi: Hämähäkkimies ei tainnut oikeasti kuolla. Tiedän, minäkin yllätyin pääsisäisen prosessorini valtavasta suoritus- ja päättelykyvystä.

Muistatteko ajan, kun kaikki J.M. Straczynskin (mm. He-Man) kirjoittama tuotos ei aiheuttanut väkevää myötähäpeää lukijassa? Hienoja aikoja, ne. Viisi vuotta takaperin, kun aloin kirjoittamaan sarjakuvista, Straczynskin (mm. Legend of the Rangers) Spider-Man vaikutti hyvinkin tuoreelta, takaisin konseptin juurille palaavalta mutta silti innovatiiviselta supersankarifiktiolta. Jonkin aikaa se olikin juuri sitä, mutta Straczynskin (mm. Murhasta tuli totta) syöksykierre alkoi vaivihkaa ja pian huomasimmekin tuijottavamme suoraan Vihreän Mennikäisen orgasmin hetkellä vääntelehtiviin kasvoihin.

Toinen-tarinan suurin ongelma on sen itsetarkoituksellinen tärkeys. Hämähäkkimies tekee kuolemaa sivukaupalla ja sitten seurataan tämän vaimon kyynelehtimistä. Absurdiksi touhu menee viimeistään, kun Wolverine käyttää käänteispsykologiaa lohduttaakseen Mary Janea. Sosiopaattinen tappaja suruterapeuttina olisi missä tahansa tarinassa koominen elementti, mutta Toisessa se esitetään yhtä vakavana kuin koko tärkeilevä kokonaisuus. Alkupään kuvittaa taitavasti karrikoiva Mike Wieringo, joka on nyt piirtämässä täysin väärää tarinaa. Loppuosan kuvittaa Pat Lee, joka on aina kuvittamassa väärää tarinaa.

Toinen ei varsinaisesti ole sellainen tarina, jota haluan lukea Spider-Man-lehdestä. Toisaalta, jos juttu olisi vedetty kaikkine silmänsyömisineen tarpeeksi överiksi, sillä olisi voinut olla jonkinlaista viihdearvoa. Nyt on vain vaikea ymmärtää, kenelle tarina on suunnattu. On sääli, että veteraanikirjoittaja Peter Davidin (joka vastasi Toisen ensimmäisistä kappaleista) tarinat alkavat keskeltä tympeää ja ylipitkää cross-overia. Davidin humoristinen ote kun sopii Hämähäkkimieheen paremmin kuin Straczynskin (mm. Jayce and the Wheeled Warriors) pönöttäminen.

Kuvaavaa lienee, että ainakin englanninkielisillä markkinoilla Hämähäkkimieslehdet ovat menettäneet lukijoitaan Hollywood-filmatisoinneista ja isosti markkinoiduista cross-overeista (Toinen ja tuleva Civil War) huolimatta. Syynä voi olla vain tarinoiden sisältö: sekä hahmo että yleisö on ymmärretty traagisesti väärin.

SUOSITUS: Jos pohdit, miksi Egmont kustannus julkaisee Spider-Man seikkailee -lehteä, joka sisältää substandardeja mutta harmittomia tarinoita lapsille (mukana bonuslelu!), lue tämä Spider-manin numero etkä joudu enää vaivaamaan päätäsi.

Tagit: Arvio, Egmont, Marvel, Spider-Man.