Katuoja

Uusimman Tähtivaeltajan (numero 2/2008) Katuojan pohjalla -palsta käsittelee Garth Ennisin Punisheria. Minulla on ollut pitkäaikainen rakkaussuhde Ennisin tuotantoon, vaikkei aivan Preacherin vertaista pääteosta olekaan näkynyt Ennisin keskittyessä puuhailemaan minisarjojen ja lisenssihahmojen parissa. Ennisin Tuomari käy kuitenkin niin syvillä vesillä, että olen jokseenkin valmis julistamaan sen Preacherin, Hellblazerin ja Hitmanin rinnalle yhdeksi miehen uran merkkipaaluista.

Tampereen FinnCon-AnimeCon lähestyy. Katuojan Muutoksen illuusio -kiertue huipentuu sunnuntaina 27.7. Tampere-talossa kello 13. Mahdollisesti vaellan viikonlopun aikana myös osallistumassa eri paneeleihin kuin … paneeleja laiduntava lehmä, tai jokin. Lisäksi saatan viettää suuren osan ajasta Tampere-talon lähistöllä sijaitsevissa baareissa. Rakastan science fictionia!

Helsingin 23. sarjakuvafestivaalien kuvataitelija Mari Ahokoivun taidetta

Ja tiesittekö, että vajaan kahden kuukauden kuluttua vietetään Helsingin 23. sarjakuvafestivaaleja? Kansainvälisinä kunniavieraina nähdään tänä vuonna muun muassa François Walthéry, Guy Delisle, Martin tom Dieck sekä taiteilijoita yhdysvaltalaisen Kramer’s Ergotin takaa. Ohjelma julkaistaan Sarjakuvafestivaalien lehden välissä syyskuun alussa ja nettisivuillamme ensi kuussa. Jos tapahtuman seuraaminen läheltä kiinnostaa, tervetuloa mukaan: voit ilmoittautua vapaaehtoiseksi työvoimaksi auttamaan tapahtuman järjestämissä. Festareita tuotan minä ja voin luvata, että olen jalomielinen diktaattori. Saan junat kulkemaan ajallaan.

Kategoria: Hype.

Alla havaintoja The Incredible Hulk -elokuvasta. Sisältää juonipaljastuksia.

Hulk on jättimäinen vihreä hirviö, joka toimii vihalla. Energiaa riittää, sillä Hulkin viha ulottuu myös käsitetason olioihin. Elokuvassa näemme, miten Hulk on vihainen sateelle – mahdollisesti alluusio James Kochalkan Hulk-sarjakuvaan tai Ang Leen Hulk-elokuvaan, jossa Hulkin isä on nanoteknologiasta tehty ukkospilvi ja/tai metafora. Elokuvan lopussa Hulk suuttuu kirjeen kirjoittamiselle, sillä, en tiedä, kirjeet ovat kusipäitä. Päätellen kritiikeistä, tietokonegrafiikan esittämä Hulk ei ilmeisesti ole riittävän realistinen. Koska luoja tietää, että jättimäinen vihreä mies joka käyttää autoja nyrkkeilyhansikkaina on selvästi maailman realistisin asia.

“Lopultakin, olen löytänyt elokuvan juonen!”

Bruce Banner (Edward Norton) on gammasäteilyllä myrkytetty mies, joka muuttuu Hulkiksi aina kun suuttuu tai, kuten Louis Leterrier meille opettaa, kiihottuu seksuaalisesti. Banner on myös nerokas tiedemies. Hän demonstroi tätä ilmiantamalla itsensä ja saattamalla läheisensä vaaraan tämän tästä. Hän hyppää helikopterista kuolemaansa sillä hei, se toimi Ylivertaisissa.

Liv Tyler esittää Betty Rossia, joka on Bannerin kärsivä rakastettu. Hänen supervoimansa on kyky itkeä koko ajan, joka tilanteessa. Lisäksi hän kulkee jatkuvasti suu auki aivan kuin hän yrittäisi pyydystää hyönteisiä. Myös Ross on nerokas tiedenainen, joka ilmenee tavasta, jolla hän toisinaan käyttää valkoista takkia.

Joku tyyppi esittää Leonardia, Bettyn poikaystävää. Betty jättää tämän, koska hän ei kärsi säteilymyrkytyksestä, ei ole armeijan jahtaama eikä muutu vihreäksi hirviöksi aina kun saa erektion.

William Hurtin esittämä “Thunderbolt” Ross on Hulkin verivihollinen ja Yhdysvaltain armeijan kenraali. Ilmeisesti Hurt ei ole lukenut käsikirjoitusta, vaan näyttelee Rossia aivan kuten hahmo olisi edes jollain pinnallisella tasolla ei-mielipuoli. Ross on palkittu kenraali, joka johtaa Yhdysvaltain armeijan vihreiden mutanttien jahtaamisjaosta. Hänen Hulkinvastaisiin strategioihinsa kuuluvat muun muassa neulapyssyillä varustetut kommandot, erittäin lähellä Hulkia lentävät helikopterit ja kymmenien miesten tapattaminen ilman järkevää syytä. Jatko-osassa hän yrittää taltuttaa Hulkin antamalla tälle synttärilahjan, jonka sisällä onkin pommi, joka räjähtää ja nokeaa Hulkin kasvot.

Tim Roth esittää Emil Blonskya, joka on ei mistään järkevästä syystä venäläis-brittiläinen sotilas. Hän super-multietnisyytensä kuitenkaan ei auta tätä voittamaan Hulkia. Onneksi Yhdysvaltain armeijan vihreiden mutanttien jahtaamisjaostolla on ylijäämävarasto 60 vuotta vanhaa supersotilasseerumia, jota Ross on valmis jakamaan Blonskylle jostain syystä. Supersankarifanien mielestä tämä on megasiistiä (Kapteeni Amerikka!), muun yleisön mielestä aavistuksen omituista. Blonsky käyttää Kapteeni Neuvosto-Britannian supervoimiaan ensin ampuakseen Hulkia mahdollisimman pienikaliiperisella aseella, sitten seisoakseen Hulkin edessä niin että Hulk voi rikkoa jokaisen luun tämän ruumissa. Blonsky on myös palkittu sotaveteraani ja taktinen nero.

“Tässä, Bruce! Lisää juonta!”

Joku toinen tyyppi esittää Samuel Sternsia, joka on myös nerokas tiedemies. Hän pakottaa Bannerin muuttumaan Hulkiksi, mutta sitä ennen sitoo hänet kiinni ohuilla nahkavöillä, jotta kerrostaloja rikkova hirviö ei pääsisi pakoon.

Robert Downey jr. tekee cameo-roolin ilmestymällä Robert Downey jr.:n luontaiseen elinympäristöön, baariin, elokuvan lopussa. Robert Downey jr.:n cameo on käsittämätön kaikille, paitsi pakkomielteisesti netin leffapalstoja lukeville. He harmittelevat sitä, että baarissa ei vierailtu aiemmin, sillä sitten olisimme saaneet Rautamies vs. Hulk -elokuvan.

Juoni puuttuu kokonaisuudesta merkillisesti melkeinpä kokonaan ja koostuu lähinnä Bannerin yrityksestä päästä pisteestä A pisteeseen B ja noin seitsemästäkymmenestä toimintakohtauksesta.

“Olen ansassa The Transporterin ohjaajan elokuvassa!”

Kategoria: Satiiri.
Tagit: elokuva, erektio, Marvel

Kemin tullimakasiinit, lauantai-aamu. Kaulassani on laminoitu nimikyltti. Lopultakin, olen joku. Lisäksi on hyvä, että minulla on dokumentti, josta voin tarkastaa nimeni koska totta puhuen, en ole juuri nyt täysin varma mistään.

Neljän tunnin yönien jälkeen hysteria alkaa hiipiä aivoihini. Milloin romahdus tulee? Milloin mieleni ilmoittaa, että ei, ei enää? Ei enää näyttelyiden avajaisia, karaokebaareja ja pussikaljaa neljältä aamuyöstä. Ryömin sikiöasentoon hotellihuoneeni nurkkaan halamaan puolityhjää Doris-pulloa (kenen tämä on?) ja yritän nukahtaa, mutta en uskalla: liskot odottavat aivan näkökenttäni rajoilla. Mutta ei vielä. Tämä on festivaalien ensimmäinen päivä.

Kemissä asiat tehdään toisin. Tämä on lepakkoseutua. Näyttelyiden avajaisiin ei vain kutsuta, sinne viedään. Perjantaina Ilpo Koskela johdattaa kaupunkiin laskeutuneet vieraat kaikkiaan neljän näyttelyn kautta. Tullimakasiinien lepakkoluolassa vaanivat jättimäiset Hämähäkkimiehet. Ville Rannan Kajaanin originaalit koristavat Pohjolan sanomien aulaa. Matti Hagelbergin taulut ovat kognitiivis-dissonanttisesti ruokaravintolan seinillä kuin. Jaana Suorsan sikafiguureja komeilee Kulttuurikeskuksen vitriinissä.

Viimeisin muutos totuttuihin Kemin perintesiin on sarjakuvakilpailun uudet järjestelyt. Tänä vuonna kisailtiin nettisarjakuvalla. Fyysistä kilpailualbumia ei siis julkaista, joka kieltämättä vie osan kisan hohdosta. Toisaalta nyt voittajatyöt ovat ilmaiseksi luettavissa Kemin sivuilta.

Myöhemmin perjantaina sarjakuvaskene paljastaa jälleen kammottavan julkisen salaisuutensa, alakulttuurin alakulttuurissa: alkaa Corner-baarin karaoke-ilta. Kenties kyse on jonkinlaisesta puhdistautumisriitistä: sarjakuvien piirtäminen on yksinäistä työtä ja karaokebaari antaa ainakin illuusion yleisöstä, jota piirtäjä kuitenkaan harvemmin kohtaa. Joka tapauksessa, osanottoni Maj Karmalle. Sodankylä-kappaleen arvostus saattoi hiljattain laskea Kemissä. Satunnainen ajatus: jos mangaharrastajat arvostavat japanilaista popkulttuuria laajemminkin, missä on cosplay-karaoke? AnimeCon, oletteko kuulolla?

Perjantaina ulkopaikkakuntalaiset saavat olla lähinnä keskenään – tai oikeammin kemiläiset saavat olla ilman seuraamme. Lauantaina on toisin. Pohjois-Suomen mangaharrastajat parveilevat kulttuurikeskuksella. Tullimakasiineilla liikkuu paikallisia perheitä lapsineen. Kamppailen tukahduttaakseni halun pysäyttää vanhemmat ja anella: viekää lapsenne pois sarjakuvan luota, sanoisin, osoittaen ryytyneitä piirteitäni. Heille käy näin! Menkää! Menkää, kun vielä voitte!

Toisaalta Paul Gravett palauttaa uskoni sarjakuvaan ja ihmisiin yleensä. Gravettin esitelmä historiastaan supersankareiden parissa on elähdyttävä ja on myös ilmeistä, että mies olisi voinut jatkaa tunteja. Yleisö vastaavasti tuntui myös valmiilta seuraamaan vilpittömän innostuneen miehen puhetta vaikka loppuiltapäivän. Jack Kirby -sarjakuvia brittiläisistä lehtikioskeista metsästäneestä pojasta on kasvanut yksi englanninkielisen maailman parhaista ja tuotteliaimmista sarjakuvatietokirjailijoista. Kun asiantuntemu ja intohimo kohtaavat, voi sen todistaminen olla inspiroivaa.

Alan tuntea itseni ihmiseksi jälleen. Katson nimikylttiäni. Nimeni päällä lukee “vieras”.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Kemi, turismi

Artikkelisarjamme toisessa osassa olemme siis jo päättäneet kaikkia todennäköisyyksiä vastaan lähteä Kemin sarjakuvapäiville. Tällä kertaa keskitymme käytännön seikkoihin matkustamisesta sosiaalisiin tilanteisiin.

Kuinka sinne pääsee? Kemiin on perusteltua matkustaa autolla, jos matka lähtee jostain Napapiirin tietämiltä, olet kustantaja takakontti täynnä sarjakuvia tai olet jonkinlainen mielipuoli, joka haluaa sulkeutua ahtaaseen tilaan kokonaiseksi päiväksi. Kemiin kerran autolla matkustaneena en lähtisi suosittelemaan sitä ainakaan kenellekään, joka on kuski tai muusta syystä selvin päin. Rovaniemeläisillä on aavistuksen helpompaa, sillä heille on Kemin sivujen mukaan järjestetty bussikuljetus lauantaina.

Yöjuna on hyväksi todettu keino matkustaa Kemiin etelästä. Se on kuin teleportaatiota: nukahdat Helsingin päässä ja heräät Kemissä. Lisäksi junassa on mahdollista valmistautua viikonlopun rientoihin norkoilemalla kohtalotovereiden seurassa ravintolavaunussa. Yöjunalla matkustamisen huonoja puolia ovat makuuvaunut, joissa lisäksesi nukkuu pari tuntematonta korstoa. Mutta jos ajatus tuntuu kiinnostavalta, niin hyvää matkaa, seilori.

Naurettavaa kyllä, Kemiin lentäminen on todennäköisesti halvempaa kuin junalla matkustaminen, jos et ole opiskelija ja varaat lippusi ajoissa. Jollain tasolla ekologisesti tiedostavana moinen kannustus valita ympäristölle haitallinen vaihtoehto tuntuu hieman perverssiltä. Suojapuvuissa värjöttelevät lapsenlapsenne voivat sitten kiittää VR:n hinnoittelupolitiikkaa post-apokalyptisistä bunkkereistaan käsin, kun minä olen raiskannut ilmakehän mahtavalla teräslinnullani.

Minne majoittua? Kemissä on kourallinen hotelleja, mutta niistä Sarjakuvapäivien kannalta olennaisin on virallinen festarihotelli, Hotelli Merihovi. Merihovin aulabaarista löytää mitä todennäköisimmin sarjakuvahahmoja ja festivaalit jatkuvat öisin sen huoneissa ja käytävillä. Taloudellisesti ajatteleva matkustaja saattaa hiipiä hotellin runsaaseen aamiasbuffetiin, vaikka ei olisikaan virallisesti majoittunut hotelliin, mutta tätä en tietenkään suosittele kenellekään lainkuuliaiselle ihmiselle.

Kuinka liikkua Kemissä? Merihovi on kävelyetäisyyden päässä olennaisimmista festivaalipaikoista, joten erityisiä järjestelyjä ei Kemissä liikkumiseen tarvita. Edellisinä vuosina Merihovin aulassa on ollut tarjolla Sarjakuvapäivien ohjelmalehtisiä karttoineen.

Mitä ottaa mukaan? Helsingissä saattaa olla aurinkoista, mutta pohjoisessa ei vuodenajasta huolimatta ole vielä t-paitakeli. Kemi on merenrantakaupunki, joten Perämeren tuuli ja yllättävät sadekuurot saattavat viilentä kaupunkia. Pakkaa mukaan ainakin yksi lämmin takki. Lisäksi varaa mukaan käteistä rahaa, jos aiot vierailla myyntipöydillä. Paikalle vaivautuvilla pien- ja omakustantajilla on tuskin kortinlukijaa. Jos olet piirtäjä, pakkaa luonnollisesti myös luonnosvihkosi mukaan. Viikonlopun aikana on runsaasti aikaa improvisoida kollegoiden kanssa ja valmistautua lauantain sprinttistrippikisaan.

Kuinka päästä Kemin kaupungin vastaanotolle? Ilmaisia lounaita ei ole, sanotaan – mutta kenties ilmaisia illallisia on. Aiempina vuosina on Sarjakuvapäivien lauantai-iltana on järjestetty kaupungin vastaanotto ruokineen ja juomineen. Vastaanotolle vaaditaan kutsu, joita mitä todennäköisemmin jakaa festivaalin johtaja Ilpo Koskela. Kohdatessasi Koskelan, kysele kutsun perään ja osoita lähintä sarjakuvataiteilijaa ja ilmoita, että “mä olen ton kanssa”. Tämän toimimisesta ei ole takeita.

Kuinka saada kutsu hotellihuonebileisiin? Ole viehättävä yksinäinen nainen. Jos et ole, yritä tiedustella “missä on bileet” tuntemiltasi ihmisiltä tai seuraa vain ääntä Merihovin käytävillä. Hotellihuonebileet ovat tietysti yksityisiä tilaisuuksia, joten valmistele tekosyysi. “Mä olen ton kanssa”, sanottuna vakuttavassa etukenossa ja osoittaen satunnaiseen suuntaan, mielellään kohti ihmistä, saattaa toimia. Viime vuonna eräissä Merihovin hotellihuonekekkereissä housuton mies lausui Tony Halmeen runoja, joten harkitse kahdesti, haluatko kyseisiin tilaisuuksiin.

Kuinka keskustella sarjakuvatekijöiden kanssa? Valmistautumattomalle sarjakuvaturistille small talk sarjakuvatekijän kanssa saattaa olla aluksi hankalaa, varsinkaan jos tekijä ei ole entuudestaan tuttu. Tällöin nokkela keskustelija turvautuu bluffiin. Vaikkapa näin:

“Niin, sultahan tuli se omakustanne tänä vuonna. Mikä sen nimi nyt olikaan?”
“Joo. Viimeisin Tohtori Väripöksy.”
“Mä tykkäsin siitä. Sulla on hyvä tekniikka, etenkin värien kanssa.”
“Se oli kylläkin mustavalkoinen.”
“Tarkoitin siis … kannen värejä.”
“Nekin olivat mustavalkoiset.”
“OLEN VÄRISOKEA, SENKIN TUNTEETON PASKIAINEN!” (juoksee pois itkien)

Kuinka toimia paikallisten kanssa? Kemiläinen on usein vieraanvarainen ja ystävällinen, mutta muista Kemissä ollessasi, että nyt olet vieras vieraalla maalla. Tätä tosiasiaa et voi myöskään piilotella. “Et taida olla paikallisia”, on lähinnä kohteliaisuutta, jonka olen saanut kuulla Kemin alkuasukkailta. Jos kyseessä olisi ollut leveähartainen mies, olisin juossut. Ainakin yhdessä tietämässäni tapauksessa etelästä saapunut sarjakuvamatkaaja on saanut niin sanotusti levyyn paikallisessa ravitsemuslaitoksessa. Kaupungin ravintolan portsareilla on myös todistettavasti oikeus käänyttää oveltaan sarjakuvia piirtäviä perustulohippejä. Kaupungin liikennemerkitkin on nähty hyökkäämässä sarjakuvaturistien kimppuun. Vaaratilanteen uhatessa osoita kookkainta paikalla olevaa miestä ja vakuuta, että “mä olen ton kanssa”.

Kategoria: Kolumni.
Tagit: Kemi, turismi

Kemin 27. kansainväliset sarjakuvapäivät järjestetään ensi viikonloppuna. Kemi herättää kysymyksiä. Miksi olen menossa Kemiin? Mitä aion tehdä siellä? Miten Kemissä pitää olla? Missä on Jope? Olenko krapulassa? Kenen housut nämä ovat?

Katuojan Kemi-blogimaraton aikoo vastata näihin kysymyksiin, sekä moniin muihin, joiden vastausta ette edes halua tietää. Sarjan ensimmäisessä osassa pohdimme, miksi Kemiin pitää yleensäkään mennä – kysymys, jota moni pohtii juuri tälläkin hetkellä ja mahdollisesti vielä viikonloppunakin. Juttusarja jatkuu Kemin Hotelli Merihovista lähetetyillä tapahtumakatsauksilla. Jos maailmassa on oikeutta, jutut julkaistaan ilman valokuvia.

“Mutta Otto, sinä uskomaton sonni”, kysytte. “Miksi matkustaa sarjisfestareille toiselle puolelle Suomea, uhmaten pingviinejä ja jääkarhuja?” Olkaa hyvät, oudon luonnontieteellisesti rajoittuneet, kuvitteelliset lukijani – syyt miksi mennä Kemiin, Top 6.

1. Joku muu maksaa matkani. Jos olen täysin rehellinen, en ollut alun perin aivan varma, lähdenkö Kemin sarjakuvapäiville järjestyksessä kuudetta kertaa. Epäröintini päättyi kuitenkin, kun sain Kemin sponsoroimat matkaliput. Ymmärrän, että tämä ei kenellekään muulle syy matkustaa Kemiin, ellei tämä ole esimerkiksi voittanut Kemin sarjakuvakilpailua, mutta hällä väliä – minulle se on syy numero yksi.

2. Minä esiinnyn siellä. Ohjelmalehteä lainatakseni, sunnuntaina 8.6 kello 12 Kemin tullimakasiinilla:

“Supersankarigenren kipupisteitä – Otto Sinisalo
Supersankarisarjakuva käy jatkuvaa kamppailua itsensä kanssa. Supersankaria ajaa tarve uudistua, toisaalta taas se on pakotettu pysymään samanlaisena vuosikymmenestä toiseen. Otto Sinisalo käy läpi supersankarisarjakuvan kriisiytymisen lyhyttä historiaa. Luento, joka tulee muuttamaan kaiken – AIVAN KAIKEN”

Kyllä, kyseessä on sama luento kuin Tampereellakin, mutta kyse on Katuojan Muutoksen illuusio 2008 -kiertueesta, joka on hieno nimi sille, että aion vetää saman luennon mahdollisimman monessa paikassa tänä vuonna. Kemin jälkeen seuraava pysäkki on Tampereen FinnCon.

3. Kemi järjestetään viimeistä kertaa! Tämä ei pidä varsinaisesti paikkaansa. Vaikka Kemi onkin joutunut muuttamaan tapahtuman konseptia järjestäjäorganisaation muututtua ja kaupungin rahoituksen pienentyessä, tapahtuma järjestetään kaikella todennäköisyydellä myös ensi vuonna. Siltikin huhut tapahtuman loppumisesta tuntuvat olevan alati läsnä. Vuoden 2008 Sarjakuvapäivät ovat laskujeni mukaan neljännet peräkkäiset Viimeiset Kemin Sarjakuvapäivät. Maailmanlopun tunnelmat ovat omiaan edesauttamaan listamme seuraavaa kohtaa.

4. Bailaaminen. “Mutta Otto, senkin korskea orhi”, kuulen teidän kysyvän, pidäkkeetöntä ihailua äänessänne, “minähän voin bailata omassa kotikaupungissani. Miksi lähteä Kemiin asti?” Erittäin hyvä kysymys, merkillisen innokas fiktiivinen lukija, mutta tiedä tämä: Kemi on Suomen sarjakuvaharrastajien Las Vegas. Mitä tapahtuu Kemissä, jää Kemiin. Ellei joku kirjoita siitä blogiinsa, tietenkin. Terassilla aamutuopin äärellä norkoilusta kaupungin vastaanoton drinkkeihin, iltabileistä aamuyöhön jatkuviin hotellihuone- ja käytäväjuhliin, Kemi tarjoaa sarjakuvaharrastajalle mahdollisuuksia bailata kuin maailma olisi päättymässä. Aamulla tosin saattaa tuntua, että niin on tapahtunutkin.

5. Paul Gravett. Iso-Britannian paras ihminen Paul Gravett on toki säännöllinen vieras suomalaisissa sci-fi- ja sarjakuvatapahtumissa, mutta hän on myös aina kuulemisen arvoinen. Manga – 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa ja Sarjakuvaromaani-tietokirjojen kirjoittaja on puheissaan yhtä elähdyttävä kuin on teksteissäänkin. Lauantaina 7.6 Gravett esitelmöi supersankareista. Tämän pitäisi nostaa riman murhaavan korkealle, mitä tulee sunnuntain luentooni.

6. Tapaa kaikki tyypit. Jos olisin anteeksipyytelemätön runkkari, kutsuisin tätä “verkostoitumiseksi”. Sarjakuvatapaamisissa ja erilaisilla sarjisfestareilla toki kohtaa erilaisia sarjakuvaharrastajia ja taiteilijoita, mutta Kemissä heidät oikeasti tapaa. Ajatelkaa Kemiä sarjakuvaharrastajien kesäleirinä: koko ajan on jotain hauskaa puuhaa ja kukaan ei pääse pakoon. Ja toisin kuin kesäleireillä, ainoa pakollinen liikunta on tapahtumapaikalta toiselle raahautuminen. Siinä missä kiireisimmistä sarjakuvatapahtumista olen saanut kourallisen tuttuja, Kemissä olen muodostanut toveruuksia, jotka ovat kestäneet vuosia.

Seuraavassa osassa keskitymme käytännön seikkoihin: miten päästä Kemiin ja miten toimia, kun on siellä.

Kategoria: Hype.
Tagit: Kemi, Muutoksen illuusio, turismi

Koska Ramikin niin taannoin teki, en voinut olla yrittämättä samaa: minäkin olen juuri julkaissut ensimmäisen omakustanteeni. Ville Hännisen kanssa juonimani Otto-Wille Kustannus juhlii 40 vuotta täyttävää yhteistä toveriamme Vesa Kataistoa juuri ilmestyneellä juhlakokoelmalla.

VESANTOLOGIA
Julkaisija Otto-Wille Kustannus ja Jope Pitkänen Puutsi Sössaejöti
A5, 48 s., mustavalkoinen, värikannet, liimasidottu
Ovh. 7 e.

Tilattavissa hyvinvarustetuilta sarjakuvatoimittajilta: otto.sinisalo(at)gmail.com, ville.hanninen(at)helsinki.fi

Julkaisun voitot lahjoitetaan Vesa Kataiston virkistysrahastolle.

Jos jostain syystä päätyy tavalla tai toisella tekemisiin suomalaisten sarjakuva-aktiivien kanssa, törmää vääjäämättä Vesa Kataistoon. Ja kun Kataistoon lopulta törmää, häntä tuskin voikaan olla huomaamatta. Vesan seurassa anekdootit lentelevät, jalojuoma virtaa ja suunnitelmat hioutuvat. “Jaksettava on, olemmehan maamme eturivin miehiä”, kuten usein tulee Vesan seurassa Kalervo Palsaa mukailtua.

Vesa on kustannustoimittaja, Sarjainfon päätoimittaja ja lannistumaton sarjakuva-agitaattori, jonka kannustus on auttanut lukuisia taiteilijoita alkuun sarjakuvapiirtäjän kuoppaisella tiellä. Siten Vesaa onnittelevan antologian kokoaminen olikin oikeastaan lasten leikkiä: nimekkäitäkin taiteilijoita tarvitsi vain pyytää, ja he suostuivat mukaan. Vesantologia on paitsi tribuutti 40-vuotiaalle sarjakuvasankarille, on se myös ainutlaatuinen näköala suomalaisen sarjakuvan kirjosta, Kiroilevasta siilistä Borgtronin kautta Kiikeleihin. Lopulta on siis löytynyt yksi asia, joka yhdistää rikasta, mutta hajanaista suomalaisen sarjakuvan kenttää: Vesa Kataisto.

Mukana Vesantologiassa ennenjulkaisematonta sarjakuvaa muun muassa seuraavilta tekijöiltä:

Ville Ranta:

Milla Paloniemi:

Pertti Jarla:

Tekijät aakkosissa:

Ninni Aalto
Mari Ahokoivu
Vesa Anttonen & Purkkiorjat
Ilkka Heilä
Mikko Huusko
Ville Hänninen
Pertti Jarla
Jope
Juba
Jupu
Kaltsu Kallio
Kiikelikuoro (Petteri Oja, Jouko Pukkila, Vesa Saarinen, Sari Sariola, Roi Tekri, Toni Tirri)
Ilpo Koskela
Kati Kovacs
Reetta “Grezen” Laitinen
Ismo Lehtonen
P.A.Manninen & Hannele Kivilahti
Tommi Musturi
Jyrki Nissinen
Juri Nummelin
Milla Paloniemi
Raimo Pesonen
Ville Ranta
Anssi Rauhala
Jii Roikonen
Timo Ronkainen
Kari Sihvonen
Otto Sinisalo
Hanna Sirola
Vesa Sisättö
Tuukka Teponoja
Karstein Volle

Kiitokset piirtäjille, kirjoittajille, kustannustoimittajallemme sekä taittajallemme. Vesantologian tekijät toivottavat hyvää syntymäpäivää Vesalle!

Kategoria: Hype.

Virittäkää vastaanottimenne. Maanantaina 5.5. olen vieraana YleX Tänään -lähetyksessä klo 13.30. Tarkemmin sanottuna olen “YleX-leffavieraana” katsomassa Iron Man -elokuvaa jonkinlaisen supersankariasiantuntijan/kylähullun roolissa. Itse elokuva on sivumennen sanoen mainio. Yleensä supersankarileffoja painaa se, että ne yrittävät olla kaksi tarinaa: alkuperätarina ja jokin toinen tarina. Rautamiehessä alkuperätarina on koko tarina, joten se pysyy koossa esimerkillisesti. Mitä enemmän pohdin näkemääni, sitä enemmän minusta alkaa tuntua siltä, kyseessä saattaa olla toistaiseksi paras Marvel-filmatisointi.

Lumonetin puolella liityn Yotsuba&-sarjakuvaa ylistävien kuoroon. Arviossani käsittelen sarjakuvaa sen lukemisen vaivattomuuden kautta. Siinä tavassa, jolla Kiyohiko Azuma onnistuu tekemään kokonaisuudesta ikään kuin vahingossa luettavan on jotain lähes mestarillista. Lisäksi Yotsuba& on sarjakuva, jonka maailmankuvassa ei ole mitään negatiivista ja se on silti kiinnostava. Loputtomien keskikertaisten shojo- ja shounenmangojen tulvan keskellä Youtsuba& on se yksi kelluva puunpala, johon hukkuva voi takertua.

Kategoria: Arvio, Hype.
Tagit: Linkit, manga

Tämä, hyvät naiset ja herrat, on merkkihetki. Yksi suurimmista saavutuksistani. Virstanpylväs, etten sanoisi.

Ensimmäinen hypetykseni Katuojassa.

Mutta myös hypetyksen aihe on virstanpylväs: Ensimmäinen omakustannelehteni. “Hengen ruokaa ja muita tarinoita” kokoaa yksiin kansiin neljä lyhyttä sarjakuvaa, jotka olen tehnyt muutaman viime vuoden aikana. Kaksi niistä tein Kvaakin foorumin sarjakuvahaasteisiin, joten ne ovat olleet, ja ovat edelleen, luettavissa netissä:

Virginie
Kaiken yläpuolella

Ja loput 18 sarjakuvasivua ovat vieläkin parempia, rohkenen väittää. No, ainakin ne ovat uudempia ja näin niiden eteen enemmän vaivaa. Tietenkään ette voi luottaa sanaani, vaan haluatte muodostaa oman mielipiteenne, ja se onnistuu kun tilaatte lehden Zum Teufelista.

EDIT: Saatavilla myös Akateemisesta kirjakaupasta (Helsingin keskusta) ja Good Fellowsista.

Tai jos nyt hetkeksi lakkaan teeskentelemästä, että kaikki tätä lukevat eivät ole tuttujani täältä pääkaupunkiseudulta, voitte ostaa lehden minulta vaikkapa ensi torstaina sarjakuvaväen kahvilatapaamisessa Bulevardin Wayne’s Coffeessa klo 18:sta eteenpäin. Hinta on joka tapauksessa sama, edulliset 5 euroa.

Hypetyksen meininki vähän laantui loppua kohden. Mutta ihan hyvä ensimmäiseksi yritykseksi, vai mitä? Seuraava menee jo paremmin, ihan varmasti.

Kategoria: Hype, Sarjakuva.

Uusi Sarjainfo on nyt tilaajilla. Kyseessä on luonnollisesti vuoden 2007 neljäs numero, johtuen erilaisista hassunhauskoista kommelluksista. Niistä johtuvat myös Maailmanmatkat-palstan arviot Shazam! ja Spirit-sarjakuvista, jotka on aiemmin julkaistu tällä sivustoilla. Lehdessä on tavallista enemmän kirjoittamiani tekstejä, muun muassa pitkä artikkeli nettisarjakuvakulttuurista nimeltään “Nettisarjakuva – uusi pienlehti?”. Tekstin työnimi oli “Vedä käteen, nettisarjakuva”, mutta lievensin hieman linjaani tekstiä kirjoittaessani. Sen kumppanina on aukeaman mittainen esittely Chris Onstadin Achewoodista, jota pidän kenties parhaana säännöllisesti ilmestyvänä nettisarjakuvana.

Viimeisimmässä Liberossa on julkaistu lyhyt kirjoittamani juttu “Fiktion presidentti”, joka pintapuolisesti raapaisee yhdysvaltalaisen fiktion presidenttikuvaa. Esitän siinä tautologisen kysymyksen: miksi amerikkalaisen viihteen presidentit ovat muuttuneet sankareista roistoiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana? Oikeasta vastauksesta ei saa palkintoa.

Tampere kuplii ensi viikonloppuna järjestyksessä toisen tamperelaisen sarjakuvafestivaalin merkeissä. Lauantaina 19.4 osallistun Mikä mangassa maksaa -paneeliin “Vooningissa” kello 15. Kello 16 esitelmöin supersankarigenren tapahtumasarjakuvakuvista otsikolla Muutoksen illuusio “Werstaassa”. Ja voi saasta, minulla on esitelmä? Pitänee tehdä vähän valmisteluja.

Kategoria: Hype.

KOVA LÄNSI
Matti Hagelberg
Kreegah Bundolo
108 sivua, mustavalkoinen

Kirjoitin hiljattain nostalgiasta ja joudun nyt palaamaan aiheeseen uudestaan. Minua on kiehtonut jo jonkin aikaa epämääräinen kaipuu menneseen ja määrittelemätön tunne siitä, että jokin asia – viihde, elämä, kaikki – oli parempaa aiemmin. Nostalgian ohjaama fanius on jotain, joka sekä leimaa sarjakuvaharrastusta että jota Matti Hagelbergin KOVA LÄNSI käsittelee.

Ihmismielessä on jonkinlainen hirvittävä mekanismi, joka saa sen vastustamaan muutosta sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tämä tulee. Kuin olemattoman jumalan sadistisena pilana ihminen kerää erilaista valtaa vanhetessaan, mutta samalla menettää pikku hiljaa kykyään nauttia mistään uudesta. Aivan kuin jonkinlaista henkistä kuona-ainetta kertyisi ihmisen mieleen vuosien saatossa. Ja siten meitä johtavat ja kasvattavat ihmiset, joiden mielestä Kekkonen oli ainoa hyvä presidentti, Metallica oli hyvä ainoastaan, kun he soittivat trash metalia, Trip-mehu oli hyvää vain pyramidinmuotoisissa paketeissa ja painukaa helvettiin minun nurmikoltani, kakarat. Aika ei ainoastaan kultaa muistoja; se myös paskoo nykyhetken päälle.

Sarjakuvaharrastuksessa fanit syntyvät nuorina. Alkaen noin kahdeksanvuotiaasta ja jatkaen teinivuosien läpi, fani rakentaa kuvan siitä, mikä on hyvää sarjakuvaa. Kun nämä skeemat ovat ylhäällä, on fani valmis. Sarjakuvan fani on siitä outo eläin, että hän saattaa fanittaa tekijän lisäksi myös konsepteja. Hän saattaa fanittaa Aku Ankaa tai Tex Willeria tai Ihmenelosia, riippumatta siitä, kuka niitä piirtää tai kirjoittaa. Fanille “fanituksen” kohteen puhdas muoto on se tila, missä se oli fanin ollessa juuri noin kahdeksanvuotias. Ideat kuitenkin muuttuvat, siinä missä ihmisten tulkinnat niistä jämähtävät paikoilleen. Kun konseptia muutetaan vuosien saatossa fanille tunnistamattomaksi samalla, kun nostalgiakuona kerääntyy fanin mieleen, syntyy konflikti.

Tästä Kova länsi kertoo julman terävästi ja hauskasti. Mikko Komu on suomalainen piirtäjä, joka pääsee piirtämään vuosikymmeniä vanhaa, italialaisen Fumante-kustantamon julkaisemaa Calamity Kid -sarjakuvaa. Ensin Komua kiitellään tai lähinnä kritisoidaan kateellisesti, mutta kun Komun Calamity-kaanonia radikaalisti muuttava tarina ilmestyy, saa piirtäjä fanien pyhän vihan päälleen. Hagelbergin yli satasivuinen albumi koostuu lähes kokonaisuudessaan puhuvista päistä, jotka käyvät läpi Calamity Kidin historiaa ja lopuksi sukeltavat voimattomaan nörttiraivoon kommentoidessaan Komun töitä. Komu itse nähdään vain vilaukselta. Syyntakeenton piirtäjä ainoastaan “tykkää piirtämisestä”.

Mikko Komu pilaa Suomen maineen!

Itse pidän fanikulttuuria sarjakuvassa lähinnä välttämättömänä pahana, joka parhaassa tapauksessa antaa alkusysäyksen laaja-alaisemmalle sarjakuvaharrastukselle. Hagelbergin tuomio on asteen tylympi. Hänen karikatyyrinsä Calamity Kid -faneista ovat suorastaan myrkyllisiä. Hän tiivistää julkeasti kärjistäen pakkomielteisen keräily- ja fanikulttuurin sarjaan hikoilevia, läskejä ja häiriintyneitä peräkammarin poikia. Inspiraatiota Hagelberg on hakenut Kvaak.fi -sarjakuvafoorumilta, jossa kaheleimmat harrastajat näyttäytyvätkin puhtaimmassa muodossaan. Paikoin hän laittaa hahmojensa suihin foorumihäiriköiden tekstejä melkeinpä suoraan. Kuvaavaa lienee, että Kovan lännen kaikkein mielipuolisimmat kommentit ovat suoria lainauksia.

Hagelberg on vaihtanut raapetekniikkansa siveltimeen ja nokkelana metsarjakuvallisena kommenttina nostaa itsensä kritiikin yläpuolelle piirtämällä raakaa ja huolittelemattoman oloista jälkeä. Kovan lännen lähikuvat, yksityiskohtien puute ja ruuduista ulos pursuava teksti voidaan kaikki lukea viittauksiksi Mikkon Komun albumissa saamaan kritiikkiin.

Uuden piirostekniikan lisäksi Hagelberg on löytänyt uuden tunteen: vihan. Hänen aikaisemmat B.E.M -sarjakuvansa olivat nerokkaan absurdeja mutta vieraannutettuja, etäisiä. Kova länsi kuitenkin uhkuu suoranaista vihaa. Juuri niin, sarjisfanit: Matti Hagelberg vihaa teitä koko mustasta sydämestään. Ja se tuntuu hyvältä.

SUOSITUS: Kova länsi on nostalgian värittämän fanikulttuurin ansiokas, terapeuttinen ruumiinavaus. Ainoastaan yhdessä Kovan lännen monologeista Hagelberg kompastuu: eräs sarjakuvan tuohtuneista fanikarikatyyreistä valittaa, että Calamity Kidin pitää olla “prikulleen samanlainen kuin vuonna 1976”. Juuri tästä on kysymys haitallisessa nostalgiassa, mutta kukaan siihen sairastunut ei sitä voi ymmärtää. He eivät käsitä, että ei ole enää vuosi 1976.

Kategoria: Arvio.